Ihmiskunnalla on jäljellä 60 satoa ja sitten kaikki on ohi – Philip Lymbery selvitti, pitääkö hyytävä varoitus paikkansa

Kaikki lähtee maasta. Näin voi kiteyttää brittiläisen Philip Lymberyn uusimman kirjan sanoman – kuten myös hänen näkemyksensä maailman ruoantuotannon ongelmista ja niiden ratkaisuista. 95 prosenttia kaikesta ruoantuotannosta on riippuvaista maaperästä. Nyt koko järjestelmä on uhattuna, sillä maaperä ja luonto eivät enää kestä nykyistä teollista ruoantuotantoa.

Lymbery (s. 1965) on tunnettu eläinten oikeuksien puolestapuhuja, joka työskentelee professorina ja kansainvälisen tuotantoeläinten hyvinvointia ajavan Compassion in World Farming -järjestön (CIWF) toiminnanjohtajana.

Vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassa Farmageddon Lymbery ja toimittaja Isabel Oakeshott avasivat teolliseen lihantuotantoon liittyviä ongelmia. Maailmanmenestykseen yltänyttä teosta seurasi Lymberyn kirjoittama Dead Zone – Mihin villi luonto katosi?, jossa jatkettiin tehomaatalouden myyttien purkamista ja tarkasteltiin tehotuotannon osuutta kymmenen tunnetun eläinlajin ahdinkoon.

Vuonna 2022 ilmestyneen Farmageddon-trilogian kolmas osa on nyt ilmestynyt suomeksi nimellä 60 satoa jäljellä (Into 2025). Nimensä teos on saanut YK:n taannoin esittämästä hyytävästä arvioista, jonka mukaan ympäristön kantokyky riittäisi enää kuuteenkymmeneen satoon ennen kuin maaperän köyhtyminen ja muu ympäristön pilaantuminen tekisivät viljelyn mahdottomaksi.

Kiistelty väite – ja halu kumota se ratkaisuja tarjoamalla – oli kirjan lähtökohta, Lymbery kertoo Into-kustantamon järjestämässä etähaastattelussa.

Lymbery tarkastelee yhteiskuntaa ja luonnon resurssien käyttöä vuodenaikojen kautta, joiden mukaan myös kirjan luvut on jaoteltu. Metafora on helppo istuttaa vanhan ajan agraari-Suomeen, jossa talvi tarkoitti kaiken kasvun loppumista.

– Tällä hetkellä elämme kesäaikaa, joka tarkoittaa loputonta kuluttamista, juhlia, syömistä ja juomista kuin maailmalla ei olisi mitään rajoja. Mutta samalla voimme nähdä syksyn olevan tuloillaan. Huomamme lehtien alkavan muuttua syksyisen ruskeiksi ilmastonmuutoksen ja luonnon heikentymisen myötä, Lymbery vertaa.

Hänen viestinsä on, että ihmiskunnan syöminen ja ruoantuotanto eivät yksinkertaisesti voi jatkua nykyisellä tavalla. Koronapandemia oli hyvä osoitus siitä, kuinka haavoittuva meidän yhteiskuntamme lopulta on.

Hyvä uutinen Lymberyn mukaan on, että ihmiskunnan ei ennusteista huolimatta ole pakko luisua ikuiseen talveen. Ratkaisutkin ovat jo olemassa – ne pitää vain saada käyttöön.

– Muutos on väistämätön. Kukaan ei tiedä, miltä tulevaisuus näyttää. Mutta voin taata yhden asian: se ei tule näyttämään samalta kuin nyt.

Englannin maaseudulla asuva Lymbery oli kävelyllä Duke-koiransa kanssa ja seurasi pellon reunassa tuttua näkyä, jossa auraa perässään vetävä traktori jättää jälkeensä suuren pölypilven. Hän tajusi jonkin olevan vialla: traktorin perässä yleensä seuraava lintuparvi puuttui. Lähempää katsottuna hän huomasi, ettei auran esiin kääntämässä maassa näkynyt lainkaan matoja, koppakuoriaisia ja muita sinne kuuluvia eliöitä.

– Maa oli kuollutta, pelkkää hiekkaa. Duke ja minä olisimme voineet yhtä hyvin kävellä Kuussa.

Samanlaiseen näkyyn hän oli törmännyt teollisen viljelyn synnyinseudulla Yhdysvaltojen Keskilännessä, sen valtavilla maissipelloilla, joiden satoa hyödynnetään pitkälti karjan rehun tuotannossa. Siellä hän näki aitaukseen tiiviisti ahdettuja nautoja, jotka seisovat paikallaan vailla pienintäkään ruoholänttiä tai suojaa varjostamassa niitä paahtavalta auringolta. Lymberyn kuvailemassa paikassa tällaisiin aitauksiin oli sullottu satatuhatta nautaa.

Mahdollisimman suuri määrä tuotantoeläimiä mahdollisimman pienellä alueella saattaa vaikuttaa ruoantuotannon näkökulmasta tehokkaalta, mutta Lymberyn mukaan asia ei itse asiassa ole niin. Kun naudat otetaan pois laitumilta, joudutaan niiden ruokkimiseksi käyttämään suuret määrät viljelymaata muualla – esimerkiksi Brasiliassa Amazonin sademetsien tilalle raivatuilla alueilla.

Kaiken lisäksi eläinten rehuun tarvittavaa maissia tai vehnää viljellään usein runsaasti kemikaaleja käyttäen, mikä köyhdyttää maaperän.

Lihan, maidon, munien ja muun eläinperäisen ruuan tuottaminen on erittäin tehotonta verrattuna siihen, että rehuksi viljellyt tuotteet käytettäisiin suoraan ihmisravinnoksi.

– Tällä tavalla me hukkaamme niin niin paljon ravintoa, että sillä ruokkisi neljä miljardia ihmistä. Tämä tarkoittaa joka toista tällä hetkellä elävää ihmistä.

Kirjassa tuodaan esiin myös se, kuinka tärkeä hiilensitoja maaperä on.

– Maaperä sitoo lähes kaksi kertaa yhtä paljon hiiltä kuin koko ilmakehä, eli se on valtava hiilinielu. Teollisesti viljelemällä vapautamme tätä hiiltä ilmakehään.

Eläintalous tuottaa enemmän hiilipäästöjä kuin kaikki maailman lentokoneet, junat ja autot yhteensä.

– Mutta se ei ole ainoastaan suuri päästäjä, vaan myös vie maaperältä kyvyn sitoa näitä päästöjä, Lymbery huomauttaa.

Kirjan 60 Satoa jäljellä mielenkiintoista antia ovat globaaliin ruoantuotantoon liittyvät, usein yllättävät yhteydet ihmisen toimien ja luonnon tilan heikentymisen välillä.

Lymbery ottaa esimerkiksi afrikanpingviinin, jollaisia hänellä on ollut mahdollisuus päästä näkemään tehdessään kirjojaan ja työtään varten tutkimusta eri puolilla maailmaa.

– Aikaisemmin ne olivat Afrikan rannikon runsaslukuisimpia merilintuja, ja niitä oli siellä miljoonia. Nyt jäljellä on enää joitakin tuhansia, ja afrikanpingviinin odotetaan kuolevan sukupuuttoon vuoteen 2035 mennessä.

Syynä lajin ahdinkoon on ylikalastus – mutta ei ihmisten vaan kalanviljelylaitosten kalojen ruokkimista varten. Kalanviljelyä on Suomessakin pidetty ekologisena ja eettisenä ruoantuotannon muotona. Kirjassaan Lymbery kuitenkin osoittaa, että siihenkin liittyy monia eläinten tehotuotannolle tyypillisiä ongelmia, jotka johtavat luonnon tilan heikkenemiseen.

Ratkaisuksi näihin ongelmiin Lymbery tarjoaa teollisesta eläintuotannosta ja tehomaataloudesta luopumista sekä lihansyönnin vähentämistä. Maaperää voi suojella esimerkiksi ilman kyntämistä tapahtuvalla viljelyllä tai maan peittämisellä, joka estää ravinteiden huuhtoutumista sateen mukana.

Eläinten taas tulisi saada ulkoilla ja laiduntaa lajeilleen tyypillisellä tavalla, jolloin ne pitäisivät osaltaan huolta myös kallisarvoisesta maaperästä – kuten ennen teollisen maatalouden keksimistä.

Näihin varoituksiin on jo alettu heräämään. Juuri ennen haastattelua Lymbery kertoo keskustelleensa YK:n apulaispääsihteerin Amina J. Mohammedin kanssa tarpeesta siirtyä maaperäystävällisempiin viljelymuotoihin. Myös EU:ssa ollaan ottamassa askelia kohti kestävämpiä tuotantomuotoja.

Eläinoikeusliikkeen toiminnassa yli 40 vuoden ajan mukana ollut Lymbery sanoo, että suhtautuminen aiheeseen on muuttunut paljon. Kyse ei ole enää pelkään eläimistä vaan myös ihmisistä ja heidän tulevaisuudestaan.

– Aiemmin me pyysimme kohtelemaan eläimiä paremmin, koska se on oikein. Kirjoissani olen yrittänyt kertoa, on että meidän täytyy lopettaa tällainen anominen. Meidän täytyy kohdella eläimiä paremmin, koska muuten meidän päivämme ovat luetut.