Sumanille luvattiin asialliset olot, mutta hän joutui pakkotöihin Kuopiossa – Tällaista on moderni orjuus Suomessa

Muutaman ensimmäisen kuukauden aikana Suman tutustui Kuopioon parin korttelin alalta. Kauemmas ei ehtinyt.

Suman meni aamuisin töihin Mount Sherpa -nimiseen nepalilaiseen ravintolaan kello yhdeksän aikoihin ja pääsi pois joskus kymmeneltä illalla. Hän asui työnantajan järjestämässä kämpässä, josta näki ravintolan.

Arki oli työtä ja nukkumista, joka päivä.

– Ei siinä ehtinyt tehdä muuta, Suman kertoo nyt Avulle.

Hänen oikea nimensä ei ole Suman, mutta hän haluaa pysytellä tuntemattomana. Kuopion synkästä tilanteesta on jo yli kymmenen vuotta.

Suman joutui ihmiskaupan uhriksi, kuten hyvin moni muukin Nepalista Suomeen töihin tullut ihminen. Mutta toisin kuin suurin osa uhreista, Suman oli korkeakoulutettu ja kielitaitoinen.

Lisäksi hän päätti lopulta tehdä jotain muuttaakseen tilannettaan ja auttaakseen myös muita riiston ja kaltoinkohtelun uhriksi joutuneita.

Muutama asia sattui loksahtamaan kohdalleen niin, että hänen päätöksestään sikisi iso oikeusjuttu. Sumanin avulla myös tutkiva toimittaja Paavo Teittinen pääsi ensimmäisen kerran sisälle Suomeen pesiytyneeseen moderniin orjatyöhön.

Ilmiöstä vuosia Helsingin Sanomiin kirjoittaneen Teittisen kirja, Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen, ilmestyi maanantaina. Kirjan syntymisessä Suman oli avainasemassa, ja siitä kirjasta myös Suman-nimi on peräisin.

Suman opiskeli Nepalissa itsensä kirjanpitäjäksi. Korkeakoulussa opiskellut ystävä oli Mount Sherpan omistaneen nepalilaisen veli.

Tämän veljen kautta syntyi yhteys kuopiolaisravintolaan, Suman kertoo.

Työpaikkojen välittäjä otti Sumaniin yhteyttä ja tarjosi tälle töitä Mount Sherpasta. Aluksi välittäjä pyysi 16 000 euron kynnysrahaa, myöhemmin vähän matalampaa summaa. Kynnysrahalla olisi saanut työpaikan, työsopimuksen ja siten myös työperusteisen oleskeluluvan.

Tuollaiset rahamäärät ovat köyhässä Nepalissa vielä valtavasti suurempia kuin Suomessa.

– Sanoin, ettei se onnistu. Ei minulla ollut sellaisia rahoja.

Lopulta tuli uusi tarjous: Vuosi työtä palkatta. Töitä pitäisi tehdä viitenä päivänä viikossa, kahdeksan tuntia päivässä. Ruoka ja majoitus ravintolan puolesta ja lisäksi välillä vähän taskurahaa.

Suomesta Suman sanoo tienneensä sen verran kuin mistä muusta tahansa maasta, vähän perustietoja. Mahdollisuus päästä töihin ja uuteen elämään kiinni jossain muualla houkutteli niin paljon, että vuosi palkattomassa työssä tuntui hyväksyttävältä hinnalta.

– Laskin myös, että kun töihin menee 8 tuntia päivässä, itselleni jää vielä 16 tuntia. Voisin siis ansaita rahaa tekemällä töitä muualla.

Todellisuus ei siis vastannut lupausta. Miksei Suman lopettanut töitä?

Mies pohtii hetken; kauluspaitaan, farkkuihin ja Adidaksen tennareihin pukeutunut hoikka mies, joka puhuu rennosti ja avoimesti, hymyilee välillä niin leveästi, että silmät menevät sirrilleen.

Väkivaltaa työnantaja ei käyttänyt, eikä sillä varsinaisesti uhannut.

– En halunnut tehdä töitä, mutta minun piti tehdä.

Ehkä tätä ei ole aivan helppo selittää niille, jotka eivät ole olleet samassa tilanteessa: vieraassa maassa, jonka säännöistä ja laeista ei tiedä mitään, on täysin niiden varassa, joille tekee töitä.

– Ei siinä ole vaihtoehtoja. Jos ei tunne ihmisiä, ei osaa kieltä eikä ole muita töitä. Ei voi tehdä muutakaan.

Puolentoista vuoden palkattoman työn jälkeen Suman päätti lähteä. Tuossa vaiheessa hän ei tiennyt mitään Kelasta, TE-toimistosta tai muista viranomaisista. Suman kertoo asiasta englanniksi, mutta puheen lomassa Kela ja muuta toimijat tulevat suomeksi.

– Lähdin kuitenkin, vaikka tiesin, etten saa rahaa mistään tai tunne juuri ketään.

Kaverin neuvosta Suman meni paikalliseen TE-toimistoon. Kun hän kertoi siellä tilanteestaan, hänet ohjattiin poliisin puheille.

Sumania kuultiin lopulta poliisiasemalla kahtena päivänä, kahdeksan tuntia molempina.

– Heillä oli paljon kysyttävää, hän hymähtää.

Se, että pakkotyöhön joutunut menee poliisin puheille, on hyvin poikkeuksellista. Mutta Suman ei elänyt Suomessa aivan niin eristetyssä asemassa kuin monet maanmiehensä. Hänet oli koulutettu ja hän puhui sujuvaa englantia.

– Monet muut eivät puhu muita kieliä kuin äidinkieltään. Jotkut eivät osaa lukea ja kirjoittaa.

Kuopion poliisi myös toimi nopeasti ja ammattitaitoisesti, mikä ei ole ollut Suomessa vastaavissa tapauksissa itsestäänselvyys.

Poliisi ratsasi ravintolan ja löysi kaksi muuta nepalilaista pakkotyöläistä. Ravintoloitsijan ja tämän puolison kotoa takavarikoitiin kymmeniä tuhansia euroa käteistä. Tapaus meni oikeuteen.

Tuossa vaiheessa Suman oli tehnyt yhdessä TE-keskuksen työntekijöiden kanssa suunnitelman siitä, miten hän jatkaisi elämäänsä. Ensimmäiseksi hän pääsi kielikoulutukseen.

Suman oli saanut apua myös Rikosuhripäivystyksestä. Järjestön erityisasiantuntija Pia Marttila saattoi hänet yhteyteen Hesarin toimittajan Paavo Teittisen kanssa.

Teittinen kuvaa kirjassaan, miten pääsi koko ihmiskauppailmiöön kiinni Sumanin avulla. Tämä myös avasi Teittiselle ihmiskaupan perusmekanismin, kuten oli avannut sen myös poliiseille.

Toisin kuin Suman, uhri joutuu yleensä maksamaan työpaikastaan jo lähtömaassa niin sanotun kynnysrahan.

– Uhri voi joutua maksamaan jopa parikymmentä tuhatta euroa, mikä on köyhässä maassa valtava summa. Sen vuoksi voi joutua myymään omaisuutta. Tai voi jäädä velkaa heti. Se kuvio asettaa uhrin alisteiseen asemaan jo ennen lähtöä, Teittinen selittää Avulle.

Työntekijöitä riistävä yritys hyötyy tietenkin ilmaisesta tai hyvin halvasta työvoimasta. Mutta myös kynnysrahoista kertyy huomattava rikoshyöty.

– Summat ovat isoja ja ihmisiä tuodaan maahan paljon.

Teittisen mukaan ihmiskaupassa on myös tapana vaihtaa palkatonta työvoimaa rivakkaan tahtiin. Kun yksi ihminen on raatanut pari vuotta, hänet ehkä pannaan kadulle ja otetaan uusi tilalle.

Näin saadaan uusi kynnysraha ja lisäksi vielä työntekijä, joka on taas täysin tietämätön siitä, miten suomalainen yhteiskunta toimii ja millaista kohtelua olisi syytä odottaa.

– Kun olen haastatellut esimerkiksi nepalilaisissa ravintoloissa työskennelleitä, on tullut ilmi, että pari ensimmäistä vuotta ovat yleensä rankimpia.

Sumanin tapaus oli poikkeus jo siksi, että kuvio paljastui, kun hän puhui poliisille. Lisäksi omistaja ja tämän puoliso yllätettiin niin, etteivät he ehtineet piilottaa rahojaan.

Käräjäoikeus tuomitsi omistajan kolmesta ihmiskaupasta, kolmesta törkeästä veropetoksesta ja kahdesta kirjanpitorikoksesta. Tuomio oli vuosi ja kahdeksan kuukautta ehdollista vankeutta. Maksimirangaistus ihmiskaupasta on kuusi vuotta vankeutta.

Rangaistus oli hämmentävän lievä. Ravintoloitsija kuitenkin määrättiin maksamaan korvauksia Sumanille lähes sata tuhatta euroa. Rahaa tähän piti olla, sillä poliisi oli saanut takavarikkoon yli 200 000 euroa.

Mutta verottaja veti välistä. Se nimittäin pääsi takavarikoituihin rahoihin käsiksi jo ennen tuomiota. Se otti leijonanosan rahoista maksamattomiin veroihin. Sumanille ja kahdelle muulle uhrille ei jäänyt juuri mitään.

Suman kertoo nyt saaneensa vuosien mittaan ehkä noin 3 000–4 000 euroa tuomituista korvauksista. Hänen mukaansa Mount Sherpan omistaja on kuitenkin jatkanut ravintolabisneksessä tuomion jälkeen.

Sumanin tietojen mukaan entinen omistaja on mukana joensuulaisen ravintolan pyörittämisessä, kuten myös Norjassa toimivassa nepalilaisessa.

– Hän matkustelee ympäri Eurooppaa, tekee bisnestä ja rahaa, mutta jostain syystä sitä ei saada ulosottoon, joten me (Suman ja kaksi muuta pakkotyötä tehnyttä) emme saa mitään.

Sumanin tapaus on tästäkin huolimatta esimerkki suomalaisittain onnistuneesta puuttumisesta ihmiskauppaan. Paavo Teittinen on selvittänyt vuosien mittaan myös sitä, miten paljon ihmiskauppatutkintoja on jätetty kesken poliisissa.

Vastaus on: paljon.

– Hälyttävä määrä esitutkinnoista oli tehty luokattoman huonosti. Resurssien puute on poliisissa ihan aito ongelma, mutta sen taakse on myös helppo mennä piiloon.

Ihmiskauppa ja ulkomaisen työvoiman riistäminen ei ole Suomessa mikään uusi ilmiö, sen Teittinen kirjassaan osoittaa. Samoin sen, miten laajalle se on levinnyt yhteiskunnassamme.

Teittinen käsittelee ravintoloiden lisäksi muun muassa siivous- ja rakennusalaa sekä marjabisnestä, poimijoita metsissä ja marjatiloilla. Päiväkoteja, kouluja, marketteja ja luksushotelleja ja laivoja ovat siivonneet rajusti alipalkatut ihmiset, joista monet ovat joutuneet maksamaan hurjia summia jotta ovat hommaan päässeet.

Osittain ilmiö näyttää päässeen näin laajaksi siksi, ettei siihen ole puututtu. Tietämättömyydestä ei Teittisen mielestä voi olla kyse. Esimerkiksi marjanpoimintabisneksen ongelmista varoitti Suomen Vietnamin-suurlähettiläs hyvin suorasanaisesti jo yli 15 vuotta sitten.

Teittisen mielestä tilanne on kuitenkin parantunut parin viime vuoden aikana. Esimerkiksi poliisi tutkii ihmiskauppaepäilyjä aiempaa pätevämmin ja rivakammin. Tosin hän kertoo edelleen näkevänsä myös heikosti selvitettyjä ihmiskauppatapauksia.

Miksi Suomessa näin vakavaan ongelmaan puuttuminen on kestänyt näin pitkään?

Teittinen tiivistää syyt kahteen pääkohtaan: Suomalaiset eivät ole yksinkertaisesti halunneet uskoa, että elämme yhteiskunnassa, johon voi pesiytyä niin karmea ilmiö kuin moderni orjuus.

– Ja toiseksi, meillä on ollut poliitikkoja ja päättäjiä, jotka tästä ovat tienneet. Mutta kyseessä on piilorikollisuuden ilmiö, joka on poissa silmistä. Se ei tule kadulle, ei uhkaa suomalaisten turvallisuudentunnetta. Näistä syistä sitä ei ole pidetty yhteiskunnallisesti kovin merkittävänä.

Teittisen mielestä on myös ”päivänselvää”, että uhrien ulkomaalaisuus on vaikuttanut paljon.

– Jos olisi rikollisuuden ilmiö, jossa kantasuomalaisia riistettäisiin työpaikoilla tällä tavalla, on mahdoton ajatus, että siihen olisi suhtauduttu näin leväperäisesti.

Viime vuosiin saakka modernin orjuuden vastainen taistelu Suomessa onkin ollut kiinni poikkeuksellisen tunnollisista ja rohkeista ihmisistä.

– Se on ollut aika sattumanvaraista ja mielivaltaista. Suomessa on ollut kuitenkin kourallinen ihmisiä, järjestötyöntekijöitä, virkamiehiä, työsuojelutarkastajia, syyttäjiä, poliiseja, asianajajia ja tutkijoita, jotka ovat tehneet sinnikkäästi työtä ilmiön kitkemiseksi, Teittinen sanoo.

On vaadittu myös onnea, että näitä ihmisiä on sattunut yhteen riittävästi samassa tapauksessa, kuten kävi Mount Sherpa -jutussa.

– Oli Suman, joka oli tarpeeksi rohkea menemään poliisin puheille. Ja oli erinomainen tutkinnanjohtaja, Minna Willman-Koistinen, joka tutki tapauksen helvetin hyvin.

Suman sanoo nyt, että vaikka poliisille puhuminen vei hänet vaikeaan tilanteeseen, päätös tuntui jo silloin oikealta. Samoin se, että hän kertoi riistosta toimittajalle.

– Jos minä en olisi tehnyt sitä, kuka sen olisi tehnyt? Halusin muuttaa sitä, miten asiat olivat. Siinä en onnistunut, ja siitä en ole onnellinen. Riisto jatkuu edelleen.

Voiko tavallinen ravintola-asiakas huomata ravintolaan tullessaan, että ihmisiä riistetään siellä? Ei oikeastaan mitenkään, sanoo Suman. Jos paikassa on pakkotyöläisiä, nämä pidetään keittiössä, poissa asiakkaiden silmistä.

Modernissa orjuudessa kun ei ole kyse kahleista ja ruoskista, ei yleensä edes suorasta fyysisestä väkivallasta.

Kuopion ja Mount Sherpan jälkeen Suman muutti Helsinkiin. Hän kävi ravintola-alan perustutkinnon ja on työskennellyt vuosien mittaan useassa ravintolassa. Hän tekee ravintolatyötä edelleen, mutta opiskelee ammattikorkeakoulussa taloushallintoa suomeksi.

– Olen työskennellyt ravintoloissa kohta yksitoista vuotta. Haluaisin nyt vaihtaa alaa.

Haastattelun teimme englanniksi, mutta käy selväksi, että Suman ymmärtää esimerkiksi valokuvaajan kanssa suomeksi käymäni keskustelut. Suman on Suomen kansalainen, joten hän on nyt paljon paremmassa asemassa kuin Kuopiossa.

Hän on huomannut, että Suomessa häneen suhtaudutaan usein edelleen ulkomaalaisena. Muttei hän halua Suomesta lähteäkään.

– En halua aloittaa alusta uudelleen jossain muualla. Tunnen Suomen ja sen yhteiskunnan, sen miten se toimii.

Opiskelun lisäksi Suman työskentelee edelleen. Mutta toisin kuin aikanaan Kuopiossa, vapaa-aikaa sentään on.

– Tapaan usein ystäviä. Ja kesäisin tykkään pyöräillä, ajaa metsään. Talvisinhan täällä ei voi tehdä mitään!