Media kertoo meille jatkuvasti, että mikään ei ole omaa syytämme
Arjen mitättömiä vastoinkäymisiä rakastava media validoi nykyihmisen henkistä uusavuttomuutta, Tuija Siltamäki kirjoittaa.
Silloin, kun minä olin nuori, vanhemmilla ikäpolvilla oli tapana huvitella teurastamalla käpylehmiä ja haukkumalla nuorempia ihmisiä uusavuttomiksi.
Eivät osaa rakentaa taloa, lahdata sikaa, keittää perunoita tai tehdä ruskeaa kastiketta. Jos jotain pitäisi itse tehdä, heti ollaan mankumassa apua. Tylsyyttäkään ei kestetä, vaikka ennen vanhaan kenelläkään ei ollut ikinä mitään tekemistä, paitsi sotiminen ja itsensä hengiltä raataminen, ja ihan hyvin pärjättiin silloinkin.
Sittemmin minusta on tullut nuori mummeli, enkä ymmärrä nykynuorison ja -vanhuson ongelmia enää lainkaan. Luen niistä puhdetöiden lomassa hikisillä silmilläni ja huudan tyhjyyteen.
Suomalaislehtien perusteella vaikuttaa ihmeelliseltä, ettei ihmiskunta ole onnistunut tuhoamaan itseään kyvyttömyydellä vaan liiallisella kyvykkyydellä keksiä tuhoisia asioita.
”Yllätyksenä tuli sekin, että autoilla on tapana mennä rikki.”
Tammikuussa vantaalainen nainen järkyttyi Helsingin Sanomissa siitä, että pienessä kaupassa on kalliimpaa kuin isossa. Vaiettu totuus oli paljastunut, kun hän oli muuttanut Prisman naapuriin. Nainen oli luullut 30 vuotta, että Alepa on halpa kauppa, koska sen nimen alussa on sana ale. Nainen kertoi tuntevansa olonsa huijatuksi.
Omien kuvitelmiensa uhreiksi joutuivat myös lehden haastattelemat mies ja nainen, jotka muuttivat hetken mielijohteesta pakettiautoon. Jonkun olisi heidän mielestään pitänyt varoittaa heitä siitä, että autossa on ahdasta, ajoreittejä pitää suunnitella ja vessa pitää joskus tyhjentää. Yllätyksenä tuli sekin, että autoilla on tapana mennä rikki, mikä on ikävää, jos ei osaa korjata niitä, kuten he, tai ylipäätään ymmärrä autoista edes sen vertaa, että autot tykkäävät mennä rikki.
Lehden Hankala Elämä -tiimin toimittajaa puolestaan oli neuvottu sekä liikaa että liian vähän. Vauvan nukuttamiseen oli tarjolla loputtomasti ohjeita, mutta kukaan ei kertonut, että ohjeet eivät välttämättä toimi. Toinen toimittaja taas koki, ettei saanut muilta ihmisiltä tarpeeksi apua lapsen hoitamiseen. Ei hän ollut kyllä kysynytkään, mutta silti.
Samankaltaista sortoa oli kohdannut yleisönosastolle kirjoittanut äiti, joka oli pettynyt, koska toisin kuin hän kuvitteli, ei hänen vauvansa syntymä ollutkaan "koko yhteisön asia", eivätkä kaikki halunneetkaan olla "auttamassa uuden elämän ääressä".
Samoihin aikoihin aikuiset pahastuivat Ilta-Sanomien mukaan netissä, kun joku oli väittänyt, että jonkun lapsi ei "hallitse" perinteistä viisarikelloa. Toiset kyselivät tyrmistyneinä, eikö sitä opeteta enää koulussa – ikään kuin vanhempia itseään ei voisi enää vaatia opettamaan lapsilleen yhtään mitään.
”Uuden ajan uusavuttomuus on kyvyttömyyttä ottaa vastuuta itsestään tai tarkastella omaa toimintaa kriittisesti.”
Ennen uusavuttomuus oli taitojen puutetta. Koska enää ei tulisi mieleenkään odottaa, että kukaan osaisi tehdä mitään itse, myös uusavuttomus on muuttunut luonteeltaan henkiseksi. Uuden ajan uusavuttomuus on kyvyttömyyttä ottaa vastuuta itsestään tai tarkastella omaa toimintaa kriittisesti.
(Ja ääripäiden aikaa kun eletään, osa "meistä", kuten kirjailija Antti Rönkä, vastaavasti vatvoo jokaista tehtyä tai tekemätöntä asiaa niin paljon, että joutuu keksimään uusia sanoja oikeuttaakseen sen, ettei tee mitään.)
Sen sijaan, että media suhtautuisi ilmiöön kriittisesti tai kysyisi edes joskus, mitä sitten, se on ottanut tehtäväkseen validoida ihmisen voimattomuutta mitättömien vastoinkäymisten ja oman kyvyttömyytensä äärellä.
Hiljattain Helsingin Sanomien toimittaja läksytti kansakuntaa siitä, että jotkut ovat naureskelleet ranskalaiselle naiselle, jolta Brad Pittinä esiintynyt rakkaushuijari kuppasi satoja tuhansia euroja. "Tyhmintä on nauraa", toimittaja kirjoitti. No, tavallaan tyhmempää on lähettää koko omaisuus jollekin ilmiselvälle nettihuijarille, mutta ihan sama.
”Nyt meille kerrotaan, ettei mikään ole omaa syytämme, ettei mistään tarvitse ottaa vastuuta.”
Havainto esimerkiksi vanhempien riittämättömyyden tunteella rahastamisesta on epäilemättä tosi – siihenhän kaupallisen median liiketoimintakin entistä enemmän perustuu – mutta ei ole kenenkään muun syytä, että ihminen ei tajua ajatella edes sen verran, että autossa saattaa olla ahdasta.
Jokainen saa tietysti syyttää vaikeuksistaan vaikka vuorovettä, mutta valtakunnan päämedioissa julkaistut kertomukset eivät ole neutraaleja, vaan ne kertovat myös siitä, mitä pidetään normaalina.
Nyt meille kerrotaan, ettei mikään ole omaa syytämme, ettei mistään tarvitse ottaa vastuuta, että on ihan ok olla aikuisenakin avuton vauva, jota koko kylän pitäisi kasvattaa.
Harmi vain, että palavaa maailmaa johtavat arvaamattomat vauvat. Meidän muiden pitäisi kasvaa aikuisiksi – ja mahdollisimman nopeasti.
