Ihmiset, jotka irvistelevät viihteelle, ovat kateellisia – tietävät sisimmässään, että heistä ei siihen olisi
Taiteen tehtävä on saada meidät näkemään maailman epäkohdat, selitti kulttuuripersoona lehdessä. Ei ole. Epäkohdat ovat koko ajan kaikkien nähtävillä. Taiteen tehtävä on saada meidät unohtamaan ne. Edes hetkeksi, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
Ystävälläni Jennillä on kriisi. Syke-sarjan viimeisin kausi loppui, eikä katsojia varoitettu tästä etukäteen. Tai ainakin se mahdollinen varoitus meni Jenniltä ohi.
”Tämä on heitteillejättö!” hän tekstasi shokissa.
Tai mitä tässä Jenniä syyttelemään. Minäkin olin shokissa. Seuraan siis Sykettä ja kuulun siihen porukkaan, jota monet valveutuneet yksilöt katsovat kieroon.
”Taiteen tehtävä on saada meidät näkemään maailman epäkohdat”, joku kulttuuripersoona selitti hiljattain lehdessä.
Ei ole. Epäkohdat ovat koko ajan kaikkien nähtävillä. Taiteen tehtävä on saada meidät unohtamaan ne. Edes hetkeksi. Tai ainakin nauramaan niille. Nauraminen pitää meidät hengissä.
Toinen kulttuuripersoona otti kantaa suomalaisen kirjallisuuden tasoon. ”Ihmiset haluavat juuri sitä, mitä markkinointikoneisto haluaa heidän haluavan”, hän avautui. Ihmiset eivät siis tiedä mikä on heille hyväksi ilman, että joku fiksumpi sen kertoo? Entä tämä: ”Olisi kustantamojen omien etujen mukaista lakata haaskaamasta metsää, pienentää tarjontaansa ja ryhtyä markkinoimaan kansalle kirjallisuutta, jonka luominen vaatii oikeasti osaamista.” Toisin sanoen viihdekirjan tekeminen ei vaadi osaamista? No, passaa yrittää.
”Me aiotaan liittyä mun avomiehen kanssa Netflixiin”
Tiedän oikovani nyt mutkia suoriksi, mutta mielestäni hyvin tehty viihde on taidetta. Ne, jotka viihteelle irvistelevät, ovat luultavasti kateellisia. He tietävät sisimmässään, että heistä ei siihen olisi. Elämän keveäksi tekeminen on raskasta.
Ja koska keskittymiskyky on yleisesti huonontunut, eikö ole tärkeintä, että ”kansa” jaksaa keskittyä edes johonkin?
”Me aiotaan liittyä mun avomiehen kanssa Netflixiin”, yksi tuttava ilmoitti. Aivan kuin kyse olisi puolueesta.
Vasta edesmennyt multilahjakkuus Heikki Silvennoinen oli kuulemma ollut kerran uimahallissa, ja joku pikkupoika oli tunnistanut hänet.
”Hei, sä oot se mielisairas siitä Kummeleista”, hän oli huutanut riemastuneena. Ihan kuin ne muut Kummelit niin kovin terveitä olisivat.
Silvennoisen kuoleman jälkeen on alettu näyttää uusintana Kummeleitten sketsejä, ja minäkin olen katsonut niitä nostalgian vallassa. Olin kokonaan unohtanut Puukon veljekset! Ja Timo Silakan! Kyä lähtee! Tämä kaamos ainakin.
”Mä oon kattonu Sykettä niin paljon, että osaisin intuboida jos jostain syystä tarttis.”
Tv-sarjojen ja sketsien hahmoihin kiintyy usein rajummin kuin todellisiin ihmisiin. Minä olen tällä hetkellä umpirakastunut Queen of Fucking Everything -sarjan mafiapomo Börjeen, jota esittää Kristo Salminen. Kristus, Kristo!
Sarjat voivat tuupata katsojan jopa uudelle uralle.
”Mä oon kattonu Sykettä niin paljon, että osaisin intuboida jos jostain syystä tarttis”, Jenni mainosti kerran.
Sairaala-sarjaa katsomalla voi siis kouluttautua lääkäriksi.
”Mutta se Jesse”, minä valitin. ”Miksi sen pitää rämpyttää sitä kitaraa joka välissä?”
”Rämpyttäköön”, Jenni vastasi. ”Jesse on Suomen paras akuuttilääkäri.”
Mitä tuohon voisi sanoa?
