Pääseekö eksästä koskaan todella eroon? Tästä syystä ihminen valitsee itselleen samanlaisia kumppaneita

Englanninkielisen The Atlanticin artikkelin voit lukea tästä linkistä. Juttu on julkaistu alun perin maaliskuussa 2024.

Coolit, muttei liian coolit artistit; lämminsydämiset, ystävälliset nörtit tai kylmäkiskoiset, epäystävälliset piilonörtit; emotionaalisesti etäiset ihmiset; määräilevät, pyöreäkasvoiset naiset; herkät kummajaiset.

Tällaisia vastauksia sain, kun kysyin ystäviltäni: ”Millainen ihminen on sinun tyyppiäsi?” Kukaan ei vaikuttanut erityisen yllättyneeltä kysymyksestä, ja huomattavan moni kykeni vastaamaan siihen hetkeäkään epäröimättä. Lähes jokainen antoi minulle hyvin tarkan vastauksen. Osa ystävistäni kuvaili osuvasti juuri sellaista ihmistyyppiä, johon olen oikeastikin nähnyt heidän ihastuvan kerta toisensa jälkeen. Toiset yrittivät ilmeisesti tunkea sekalaiset eksänsä jonkinlaiseen loogiseen muottiin. Joka tapauksessa sain sen käsityksen, että romanttinen tyyppi oli aihe, jota he olivat pohtineet paljon.

Käsitys ”tyypistä”, eli siitä fyysisten, psyykkisten tai muiden ominaisuuksien paketista, joka vetää meitä toistuvasti puoleensa kumppaneissa, tuntuu juurtuneen osaksi amerikkalaista kulttuuria. Sitä ei kuitenkaan erityisemmin arvosteta. Pikemminkin ihastumista tietynlaiseen ”tyyppiin” pidetään pahana tapana, kaavana, jota toistamme jatkuvasti, vaikkei kannattaisi. Saman ihmismallin eri versioiden välillä hyppely kuulostaa kieltämättä melko hyödyttömältä.

Saturday Night Live -ohjelmassa vuonna 2021 nähty parodia deittiohjelmista oli nimeltään What’s Your Type?, ja vitsi perustui lähinnä siihen, että sinkkunainen ihastui jostain käsittämättömästä syystä vain miehiin, jotka olivat selvästi aivan hirveitä. Oikeat rakkauden etsinnästä kertovat tosi-tv-sarjat eivät tunnu olevan kovinkaan kaukana SNL:n parodiasta: osallistujat saattavat sanoa, että ”hän on minun tyyppiäni paperilla” tai ”hän ei ole sellainen, johon normaalisti ihastuisin”. He saattavat tavoitella juuri sitä henkilöä, johon he eivät alun perin tunteneet lainkaan vetoa (sankaritarina, joka vetoaa yleisöön), mutta monet heistä päätyvät lopulta yhteen perinteisen tyyppinsä kanssa. Tosielämässä valmentajat, vaikuttajat, terapeutit ja toimittajat kehottavat sinkkuja ”deittailemaan oman tyyppinsä ulkopuolella”, ilmeisesti sillä perusteella, että parisuhteet eivät ole tähänkään mennessä toimineet. (Mitä sitä sanotaankaan saman asian tekemisestä jatkuvasti uudelleen ja erilaisten tulosten odottamisesta?)

Joka tapauksessa monella on olemassa tietty käsitys omista romanttisista mieltymyksistään. Halusin kuitenkin tietää, ohjaileeko tämä mielikuva ”tyypistä” parinvalintaamme, ja jos ohjailee, onko se tosiaan niin paha juttu. On tietenkin haitallista, jos mielikuvia käytetään stereotypioiden muodostamiseen tai ihmisten fyysisten ominaisuuksien fetisointiin. Mutta arvelin, että on kenties jokin keino sekä valita seurustelukumppaneita avoimin mielin että myöntää se, että tietyt arvot tai luonteenpiirteet vetävät meitä syystä tai toisesta puoleensa. Niinpä juttelin aiheesta muutamien psykologien kanssa.

Heidän mukaansa ”tyyppi” on todellinen ilmiö, mutta ei ehkä sillä tavalla kuin usein luullaan. Se ei ole mikään sattumanvarainen ominaisuuksien kokoelma, joka taianomaisesti vetää ihmistä puoleensa; päinvastoin, se voi juontaa juurensa menneisyyden ratkaisevista ihmissuhteista. Minkä vuoksi siitä saattaakin olla hyötyä.

Ihmiset seurustelevat usein samankaltaisten kumppaneiden kanssa. Esimerkiksi eräässä koontitutkimuksessa vuodelta 2017 tutkijat havaitsivat, että koehenkilöiden aiemmat kumppanit muistuttivat toisiaan muun muassa viehätysvoiman, älykkyysosamäärän ja koulutuspyrkimysten osalta. (Näin oli riippumatta siitä, olipa parisuhde ollut vakava vai ei.) Toisessa tutkimuksessa vuodelta 2019 vertailtiin osallistujien entisiä ja nykyisiä kumppaneita ja löydettiin vastaavuuksia viidessä suuressa persoonallisuuden piirteessä, eli sovinnollisuudessa, tunnollisuudessa, ekstroversiossa, neuroottisuudessa ja avoimuudessa uusille kokemuksille. Joissakin tutkimuksissa on jopa esitetty, että ihmisillä on olemassa vakiintunut ”tyyppi” mitä tulee tiettyihin fyysisiin piirteisiin, kuten silmien väriin.

Ilmiö johtuu ainakin osittain yhteiskunnan demografisesta rakenteesta: tutustumme todennäköisemmin ihmisiin lähiympäristössämme ja vietämme aikaa heidän kanssaan, ja lähiympäristössä olevilla ihmisillä on todennäköisesti joitakin yhteisiä piirteitä. Huippuyliopistojen opiskelijoilla on tapana seurustella opiskelutovereidensa kanssa, kun taas astrofyysikot saattavat pariutua suhteettoman usein muiden tutkijoiden kanssa.

Esimerkiksi vuonna 2017 julkaistun tutkimuksen tekijät havaitsivat, että kun osallistujien käymän koulun vaikutus vakioitiin, näiden osoittama mieltymys tiettyjä piirteitä, kuten älykkyysosamäärää ja akateemisia pyrkimyksiä kohtaan, väheni merkittävästi. Deittisovellukset voisivat ainakin teoriassa auttaa meitä löytämään ihmisiä, jotka eivät välttämättä asu lähistöllä tai vietä aikaa samoissa piireissä tai samanlaisten harrastusten parissa, mutta se ei tarkoita, että niitä käytettäisiin tähän tarkoitukseen. Tutkijat ovat todenneet, että jopa läheistä sijaintia tärkeämpää on se, että kumppani muistuttaa meitä itseämme. He kutsuvat tätä masentavaa löydöstä ”assortatiiviseksi pariutumiseksi”: ihmisillä on taipumus pariutua sellaisen kumppanin kanssa, jolla on esimerkiksi samanlainen koulutustausta ja tulotaso kuin heillä itsellään.

Tämä saattaa kuulostaa hieman erilaiselta kuin ne yksityiskohtaiset mieltymykset, joita ystäväni kuvailivat. Kun puhumme tyypistä, annamme ymmärtää, että meillä oli jokin selkeä, tarkka ja henkilökohtainen maku kumppanin suhteen. Mutta ihmisten ääneen lausumat mieltymykset eivät aina vastaa heidän todellisia mieltymyksiään. ”Ihmiset eivät tunne itseään kovin hyvin”, sanoo romanttisia taipumuksia tutkinut psykologi Claudia Brumbaugh New Yorkin kaupunginyliopiston Queens Collegesta. Tutkimusten mukaan ihmiset arvostavat todellisissa parisuhteissaan tiettyjä perusominaisuuksia, jotka ovat hämmästyttävän samanlaisia kulttuurista riippumatta: ystävällisyyttä, älykkyyttä, fyysistä vetovoimaa. Brumbaugh arvelee, että jos ihmistä pyydetään kertomaan, millainen kumppani on hänen tyyppiään, hän saattaa yrittää keksiä jonkin poikkeuksellisen piirteen, kuten ”taiteellinen”. Hän ei tule edes ajatelleeksi niitä ominaisuuksia, jotka oikeasti vetävät häntä puoleensa, koska ne ovat niin ilmeisiä.

Emme kuitenkaan ole kaikki jatkuvasti kiinnostuneita samanlaisista, älykkäistä ja hyvännäköisistä ihmisistä. On kenties toinenkin syy, miksi tietyntyyppiset ihmiset vetävät meitä puoleensa, siis läheisyyden ja samankaltaisten piirteiden lisäksi: he muistuttavat meitä jostain toisesta ihmisestä, jonka kanssa olemme seurustelleet aiemmin.

Tutkijat ovat havainneet, että tuttuuden tunne voi lisätä kiinnostustamme toista henkilöä kohtaan. Näin voi käydä, kun vietämme enemmän aikaa henkilön seurassa, mutta joku voi tuntua tutulta myös sen vuoksi, että hän muistuttaa jotain entistä tuttuamme. Brumbaugh on tutkinut aihetta kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta, eli tarkastellen sitä, kuinka menneisyyden kokemukset vaikuttavat siihen, kuinka me muodostamme ja tulkitsemme uusia ihmissuhteita. Hän on havainnut, että kun tutustumme ihmiseen, joka muistuttaa entistä kumppaniamme, meillä on taipumus muodostaa tähän turvattomampi kiintymyssuhde kuin muihin uusiin tuttavuuksiin, eli olemme enemmän huolissamme hylätyksi tulemisesta ja hyväksynnän saamisesta. Toisaalta suhde on todennäköisesti myös vähemmän välttelevä, eli olemme halukkaampia puhumaan ja avautumaan tällaiselle kumppanille. ”Jos joku muistuttaa meitä tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla entisestä kumppanista”, Brumbaugh sanoo, ”hän tuntuu meistä turvallisemmalta ja helpommin lähestyttävältä.”

Näin voi käydä, vaikka uusi seurustelukumppani muistuttaisi eksää, jonka haluaisi mieluiten unohtaa. Varhaiset ihmissuhteet luovat puitteet sille, miltä romanttinen parisuhde näyttää: millaisia tunteita se herättää, millaista käyttäytymistä arvostetaan tai paheksutaan, voiko toisen olettaa olevan rehellinen ja tarkoittavan hyvää. Niinpä jos jollakin on ollut aikoinaan kumppani, joka esimerkiksi vähättelee häntä, toisen samanlaisen kumppanin löytäminen saattaa vahvistaa hänen käsitystään siitä, miten parisuhteet toimivat. Ihastuminen kerta toisensa jälkeen tietynlaiseen ”tyyppiin” ei siis välttämättä kerro mistään salaperäisestä yhteydestä vaan tuntuu vain psykologisesti lohdulliselta. Meille on valtavan tärkeää, että ”koemme maailman olevan hallittavissa ja ennustettavissa”, Brumbaugh huomauttaa. Ehkä jopa niin tärkeää, että tuntuu helpommalta toistaa huonoja käyttäytymismalleja kuin murtaa omat käsityksemme kumppaneista ja samalla rakkaudesta ja ihmissuhteista.

Tässä mielessä ”tyyppi” ei tarkoita vain tietyntyyppistä ihmistä, johon tunnemme vetoa, vaan myös parisuhteen dynamiikkaa, johon meillä on tapana ajautua, eli niitä tapoja, joilla kommunikoimme tai osoitamme kiintymystä tai luottamusta. Professori Matthew Johnson, joka tutkii pariskuntia Albertan yliopistossa Kanadassa, on havainnut, että ihmisen parisuhteet noudattavat usein johdonmukaista kaavaa. Eräässä tutkimuksessa hän tarkasteli useita tekijöitä, kuten tyytyväisyyttä parisuhteeseen, seksuaalista tyytyväisyyttä ja aktiivisuutta, koettua epävarmuutta, riitojen yleisyyttä sekä kykyä avautua ja ilmaista arvostusta kumppanille. Hän havaitsi, että osallistujien aiemmassa ja nykyisessä parisuhteessa oli merkittäviä yhtäläisyyksiä näiden tekijöiden välillä. ”Meillä on eräänlaisia prototyyppisiä tapoja olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa,” Johnson kertoo. Meillä on sekä taipumus etsiä samankaltaisia kumppaneita että toistaa itse melko samanlaisia toimintamalleja, ja niinpä ”tuloksena on sekoitus, jossa kaava toistuu hyvin samanlaisena suhteesta toiseen”.

Jos siis jonkun tyyppiä ovat vaikkapa ”herkät kummajaiset”, se ei välttämättä tarkoita sitä, että hän haluaisi seurustella ainoastaan tällaisten ihmisten kanssa. Se saattaa tarkoittaa vain sitä, että hän on jossain elämänsä vaiheessa seurustellut herkän kummajaisen kanssa ja omaksunut silloin käsityksen siitä, miten parisuhteessa ollaan. Nykyään hän viihtyy ainakin jossain määrin sellaisten ihmisten kanssa, joilla on samanlaisia piirteitä, ja hänen omat tottumuksensa saattavat vetää puoleensa uusia herkkiä kummajaisia tai päinvastoin. Nämä romanttiset jälkiseuraukset voivat kuitenkin olla vaarallisia, kuten Brumbaugh huomauttaa. Jotkut tutkimukset tukevat käsitystä, jonka mukaan ensirakkaus, vaikka se olisi vain typerä teiniromanssi, toimii huonona mittapuuna sen jälkeen tuleville parisuhteille joko sen vuoksi, että ihminen ei aseta odotuksiaan riittävän korkealle myöhemmissä suhteissaan, tai sen vuoksi, että hän odottaa niiltä liikaa.

Mutta ehkä ex-kumppanin huonot puolet eivät ole se syy, miksi ihminen etsii samankaltaista kumppania; ehkä hän vain haikailee niitä ominaisuuksia, joita hän toisessa rakasti, esittää tutkijatohtori Yoobin Park Kalifornian yliopiston San Franciscon kampukselta. Ehkä toistuvan altistumisen kautta voi jopa oppia suhtautumaan myötämielisesti myös niihin vähemmän viehättäviin ominaisuuksiin.

Tämä ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi seurustella samasta muotista valettujen ihmisten kanssa kerta toisensa jälkeen. Mutta ehkä se tarkoittaa sitä, että ratkaisu ei myöskään ole välttää toistoa keinolla millä hyvänsä. Tärkeintä on se, että on itse tietoinen siitä, millaisia kaavoja omassa parinvalinnassaan noudattaa: kannattaa miettiä, miksi nämä kaavat ovat olemassa historian näkökulmasta, ja pohtia rehellisesti myös omaa osuuttaan asiaan. Ihmisillä on tapana kiinnittää huomiota vain entisen kumppanin valintaan, ikään kuin vastuu päättyisi siihen, vaikka todellisuudessa uuden kumppanin kanssa seurustelu ei välttämättä vaikuta lopputulokseen lainkaan. Ihminen kantaa aina mukanaan omia puutteitaan ja epävarmuuksiaan, riippumatta siitä, kenet hän vierelleen valitsee. Kaikissa parisuhdesotkuissa yksi asia on aina vakio, ja se olet sinä itse.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.

The Atlantic