On pääasiassa ihanaa olla nainen – varsinkaan, kun kukaan ei enää kysele neitsyyteni perään
Miehet ovat alkaneet olla säikkyjä sen suhteen, mitä pidetään ahdisteluna. Pian he eivät uskalla enää iskeä ketään, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
Simona Ahrnstedtin romaani Sitoumuksia kertoo 1300-luvusta ja ritarin vaimosta Illianasta. Illiana pitää siitä, että mies retuuttaa häntä, kanniskelee ja kohtelee esineenä, siitä tulee turvallinen olo. Ritari Markus Järn on tappaja, mutta Illiana kuvittelee, että hän on ainoa, jota tämä kohtelee hyvin eli jättää henkiin. Sitä sanotaan kuningatarsyndroomaksi. Sellaistako suuri osa naisista salaa toivoo? Auttakaa, feministit!
Vai pitäisikö vain hyväksyä, että meissä on hyvin syvällä asenteita, jotka kulkevat geenien mukana? Minun mielestäni sukupuolten väliset erot saavat näkyä, vaikka heteronormatiivisuus on nykyään melkein kirosana. (Australialainen akateemikko oli muuten sanonut, ettei mies voi synnyttää. Hän sai syytteen. Ja onhan se ilkeästi sanottu, varsinkaan kun väitteelle ei ole minkäänlaisia perusteita.)
Minut voi määritellä cis-henkilöksi. En pidä näistä määrittelyistä, enkä määrittelyistä ylipäätäänkään, ja termeissä menen sekaisin. Toivoisin vain, että jokainen saisi vapaasti olla, mitä tykkää. Eikä siitä olemisestaan tarvitse niin suurta numeroa tehdä. Serkkuni lapsen kaveri haluaa, että häntä kutsutaan Ötökäksi. Kukaan ei oikein tiedä, onko hän tyttö vai poika, eikä sellaista kysellä.
”Luin juuri, ettei Suomalainen Klubi ota edelleenkään jäsenikseen naisia. Mitä siellä tekisimmekään? Näen silmissäni setämeren, joka tytöttelee minua.”
Tutulla miehellä oli ennen treffejä ongelma.
”Voinko sanoa, että se nainen on hyvännäkönen, jos se on mun mielestä hyvännäkönen?” hän kysyi. ”Sellaisestahan voi loukkaantua.”
”Sanot tietenkin!” minä vastasin. ”Se olis varmasti sen mielestä ihanaa.”
Annoinko väärän neuvon? Miehet ovat alkaneet olla säikkyjä sen suhteen, mitä pidetään ahdisteluna. Pian he eivät uskalla enää iskeä ketään. Luin juuri, ettei Suomalainen Klubi ota edelleenkään jäsenikseen naisia. Mitä siellä tekisimmekään? Näen silmissäni setämeren, joka tytöttelee minua. En osaa pitää tuota edes naisvihamielisyytenä. Sedät tarvitsevat herrankukkaronsa, missä ovat turvassa. Emmehän mekään heitä aina porukoihimme halua.
Sukupuolineutraaliudessakin on varjopuolensa. Kouluissa oppilaat kyttäävät toisiaan ja opettajia. Jotkut harrastavat suoranaista ulkonäköterrorismia. Tuttavaperheen tytär tykkäsi pukeutua naisellisesti. Kavereitten mielestä hänen piti olla mahdollisimman sukupuoleton, ei saanut korostaa tyttöyttään. Hän alkoi pukeutua epämääräisiin riepuihin ja ajoi painostuksen alla kulmakarvansa pois. Kesälomalla tytär purki ahdistustaan äidille, joka kehotti kuuntelemaan ensimmäiseksi itseään. Syksyllä hän meni kouluun taas mekko päällä.
”Rakastan 50-luvun ultranaisellista pukeutumista, mutta en minä niihin aikoihin haikaile. Avioerotkin olivat perkeleen keksintöä. Ja naisilta vaadittiin ehdotonta puhtautta.”
Nykyään pojillakin voi nähdä kaulassa helminauhoja. Minusta se on suloista ja ilahduttavaa. He saattavat myös harrastaa kutomista. Suloista. Ei olisi tullut kuuloonkaan minun nuoruudessani. Itse rakastan 50-luvun ultranaisellista pukeutumista, mutta en minä niihin aikoihin haikaile. Avioerotkin olivat perkeleen keksintöä. Ja naisilta vaadittiin ehdotonta puhtautta.
Tunsin Doris Dayn ennen kuin hänestä tuli neitsyt, on Groucho Marx kuulemma sanonut. On pääasiassa ihanaa olla nainen. Varsinkaan, kun kukaan ei enää kysele neitsyyteni perään.
