Image

Ihan kamalaa, kamalan ihanaa – Ulla Heikkilän Eden kertoo riparista

Ihan kamalaa, kamalan ihanaa – Ulla Heikkilän Eden kertoo riparista
Ulla Heikkilän Edenissä ripari on sekä indoktrinaatiota että maailman paras kokemus.

Ensimmäinen pitkä fiktioelokuvasi, elokuussa ensi-iltansa saava Eden, käsittelee rippileiriä. Miksi halusit käsitellä tätä aihetta?

Muistan ajatelleeni vuonna 2015 ensimmäisen kerran, kun joku puhui ripari-leffasta, että ei, se on mun, eli silloin olen jo tiennyt, että aion tehdä riparielokuvan. Luulen, että olen omalta ripariltani asti ajatellut, että tästä pitää tehdä jotain. Ei välttämättä niinkään ne asiat, joita siellä tapahtui, vaan konsepti: modernissa Suomessa meillä on käytännössä indoktrinaatioleiri, jossa ei kuitenkaan pyritä dekonstruoimaan tai avaamaan niitä kysymyksiä vaan ottamaan annettuna. Mutta siitä huolimatta, että leiri ideologisella tasolla ärsytti mua ja kyseenalaistin sitä jo silloin, se oli tärkeä kokemus: sai olla omanikäisten ihmisten kanssa, jotka tuli erilaisista taustoista ja joiden kanssa syntyi yhteisö.

Mitä laajempia teemoja halusit tämän aiheen kautta käsitellä?

Tässä yhdistyy paljon sellaisia asioita, jotka minua kiinnostavat. Uskonnollisuus, hengellisyys, pyhyyden kokemukset ja toisaalta yhteisön muodostus ja yhteisöjen sisäiset hierarkiat, hierarkia aika monellakin eri tasolla. Ja sitten toisaalta nuoruus tai teinit, mikä on aina ollut läheinen elokuvamaasto itselle.

Miten kerronta eroaa, kun tekee elokuvaa nuorista ihmisistä nuorelle yleisölle?

Minulla on taipumusta ironiaan tai satirisointiin, kun kerron aikuisista ihmisistä, mutta tuota kirjoittaessani tajusin hyvin varhaisessa vaiheessa, että en itse asiassa halua olla yhtään ironinen näitä ihmisiä kohtaan. He eivät ansaitse sitä ollenkaan. He ovat valtavan viattomia ja ansaitsevat sen kaiken rakkauden ja lempeyden ja ymmärryksen, minkä voin heille antaa. Tehtäväni ei ole nauraa heille.

"Tein taustatutkimusta Malmin seurakunnassa kolme vuotta sitten, ja ensimmäinen luento, jolle osallistuin, oli sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus. Se oli hyvinkin edistyksellistä."

Missä määrin olet ammentanut elokuvaan omista riparikokemuksistasi?

Olen käyttänyt niitä tietoisesti materiaalina. En ajattele tekeväni omaelämäkerrallisia juttuja, koska omaelämäkertani ei ole kovin kiinnostava, mutta mua kiinnostaa käyttää henkilökohtaisia kokemuksiani materiaalina, koska ajattelen pääseväni sitä kautta kiinni rehellisyyteen ja universaaliin kokemukseen.

Elokuvassa kuvataan aika häiritseviä ohjelmanumeroita, joissa nuoria kuljetetaan silmät sidottuina metsässä, sekä hyvin heteronormatiivisia häitä. Onko ripareilla vieläkin tällaista?

Helsingissä on käsittääkseni nykyään aika woke-leirejä. Tein taustatutkimusta Malmin seurakunnassa kolme vuotta sitten, ja ensimmäinen luento, jolle osallistuin, oli sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus. Se oli hyvinkin edistyksellistä. Mutta sitten taas riippuu hirveästi paikasta ja seurakunnasta ja henkilökunnasta, että miten se toteutuu.

Seksuaalisuuden ja sukupuolen tematiikka korostuu elokuvassa. Miksi?

En lähtenyt aktiivisesti sitä kohti, mutta kun olin rehellinen aiheelle, omille muistoilleni ja kavereideni muistoille siitä iästä, tuntui selkeältä, että se seksihän siinä kiinnostaa.

Elokuva leikittelee romanttisen komedian konventiolla ja katsojan odotuksilla siitä, miten asiat todennäköisesti menevät. Oliko totutun rikkominen tietoinen valinta?

Ei ollut, mutta tein jossain vaiheessa havainnon, että hahmot ovat teinileffan arkkityyppejä: äkäinen älykkö, luokan kaunein tyttö, herkkä poika. Mutta sitten ne kaikki menevät vähän eri tavalla kuin ne menisivät teinileffan kaaressa. Se tuntui hyvältä. En halunnut suhtautua myöskään sillä tavalla, että en nyt välitä näistä stereotypioista ollenkaan tai haluan todellakin eroon kaikista stereotypioista, koska ne perustuvat tunnistettaviin havaintoihin ja tunnistettaviin ihmistyyppeihin. Mutta millaisia tarinoita niillä ihmisillä kerrotaan tai mitä heille tapahtuu – siihen mulla on paljonkin valtaa, ja sitä pystyn muuttamaan totutusta.

Mitkä ovat elokuvan tärkeimmät referenssit?

Elokuvista tärkeitä olivat Fucking Åmål, oudosti Fanny ja Alexander, koska se on aina tärkeä, Andrea Arnoldin American Honey, Call me by your name, Alice Rohrwacherin The Wonders ja Beyoncén Lemonade. Oli tosi tärkeää, että kastekohtaus tapahtuu niissä Beyoncé-kaisloissa. Niitä ihan yleisesti kutsuttiin Beyoncé-kaisloiksi. Nämä olivat estetiikkaan liittyviä referenssejä. Ja Sofia Coppolan Marie Antoinette oli myös estetiikka-mielessä tärkeä.

"Henkilökohtaisesti suhtaudun kirkkoon samanaikaisesti tosi positiivisesti ja tosi kriittisesti. Mä vaan olen kahta mieltä siitä asiasta."

Elokuvasta on mahdotonta sanoa, onko se kirkkovastainen vai kirkkomyönteinen. Pohditko tätä kysymystä kirjoittaessasi?

Kyllä se oli ihan keskeinen vääntö omassa päässäni koko ajan. Että mitä haluan tästä asiasta sanoa. Ajattelen, että sanon siitä tavallaan kaksi asiaa. Sanon siitä sekä positiivisen että negatiivisen lauseen. Sekä kriittisiä että ylistäviä asioita. Henkilökohtaisesti suhtaudun kirkkoon samanaikaisesti tosi positiivisesti ja tosi kriittisesti. Mä vaan olen kahta mieltä siitä asiasta.

Eden elokuvateattereissa 7.8.2020.

Julkaistu: 1.8.2020
Kommentoi »