Aikuinen ihminen ei tarvitse kivoja uutisia – Juuri kauhistuminen on muuttanut ihmisten käytöstä

Pelkkiä hyviä uutisia, sellaista lupaa Helsingin Sanomat uudelta uutiskirjeeltä. Toimituspäällikön mukaan tavoite on auttaa lukijaa pysymään kartalla olennaisesta.

”Kun kirjeen on lukenut loppuun, se riittää."

Taustalla on kansainvälinen trendi, jossa on havahduttu uutisten synkkyyteen. Mediayhtiöt pelkäävät, että yleisö alkaa vältellä uutisia yhä enemmän. Siksi myös esimerkiksi Aftonbladet ja Guardian tarjoavat lukijoilleen kootusti hyviä uutisia.

Mitä keskittyminen positiiviseen tarkoittaa uutisille ilmastoriisistä?

Vaatimus toiveikkaista ympäristöuutisista on kyllä esitetty monta kertaa. Ihmiset kuulemma lamaantuvat ja politiikkatoimet hidastuvat, jos tilanne raportoidaan liian synkeänä. Jostain syystä vaatimus toiveikkuudesta ei ulotu raportointiin jengiväkivallasta tai Ukrainan sodasta.

Esimerkiksi yhdysvaltalainen tutkija Elin Kelsey kaipaa kirjassaan Hope Matters uutisia hyvästä kehityksestä. Hän uskoo, että posiiiviseen keskittyminen edistäisi ilmastotoimia. Kelsey toivoo juttuja vaikkapa siitä, että tanskalaiset käyttävät enää vain neljä muovista hedelmäpussia vuodessa henkeä kohden.

Minusta esimerkki nimenomaan osoittaa myönteisten ympäristöuutisten ongelman: mittakaavan puutteen. Banaanipussien laskeminen ei vakuuta, kun tanskalaiset kuitenkin tuottavat EU-maista eniten yhdyskuntajätettä henkeä kohden.

Joskus yksittäiset poiminnat hyviksi uutisiksi osoittautuvat uutisankoiksi. Näin kävi, kun koronan alkaessa iloittiin delfiinien palanneen Venetsiaan.

Yhdeksi keinoksi toiveikkuuteen on noussut rakentava journalismi tai niin sanottu sovittelujournalismi. Siinä toimittaja tuo esiin ratkaisuja ja hakee ymmärrystä osapuolten välille. Alalla on Tanskassa oma instituutti, joka kouluttaa toimittajia.

Olen itsekin tehnyt tällaisia juttuja, esimerkiksi kertonut vegaanin vierailusta maitotilalla. Muistan, että juttua tehdessä maitotilallinen pohti, että eikö vegaanin pitäisi maistaa lihaa, kun hänkin syö vegaanisen aterian.

Myöhemmin olen miettinyt sovittelun asetelmaa. Miten toimittajana voi asettua välimaastoon, jos konflikti on kovin epäsymmetrinen? Esimerkiksi eläintuotannolla on takanaan valtavasti enemmän rahaa ja valtaa kuin vegaaneilla. Sama pätee metsäteollisuuteen suhteeseen luonnonsuojelijoihin.

Tämän ylivoiman vuoksiko ratkaisukeskeinen journalismi on elinkeinoelämän suosikki? Ruotsalaistoimittaja Alexandra Urisman Otto nostaa ilmastojournalismioppaassa Att låta världen få veta esiin, että rakentavan journalismin instituutti saa rahoituksensa liike-elämältä.

Urisman Otto pohtii, mitä tapahtuisi jos ympäristöuutiset pelottelisivat ja syyllistäisivät nykyistä enemmän. Tutkimus kun osoittaa, että ekologisen herätyksen saaneet ovat heitä, jotka nimenomaan ovat kauhistuneet ekokriisistä.

He ovat perehtyneet ilmastotieteen viestiin ja sen pohjalta panneet uusiksi tapansa elää vaarantuneella maapallolla. Myös filosofi Elisa Aaltolan tutkimus viittaa siihen, että syyllistyminen voi johtaa moraalisesti parempiin valintoihin.

Uutisvälttelyn taustalla on voimattomuuden tunne. Ja tähän koettuun voimattomuuteen vaikuttaminen olisi järkevämpää kuin tarjoilla aikuisille kivoja uutisia.

Yleisölle tulee tehdä selväksi, kuka ekokriisin aiheuttaa ja penätä syyllisiltä vastuuta teoistaan. Ei pidä puhua luonnonkatastrofista, jos kyseessä on ihmisen kuumentama ilmasto.

Ilmastotutkija Peter Kalmus on vaatinut, että äärisäistä uutisoitaessa tulee aina mainita, että äärisäät pahenevat tulevaisuudessa, että se johtuu fossiilipäästöistä, ja että fossiiliyhtiöt ovat vuosikymmeniä pimittäneet yleisöltä toimintansa seurauksia.

Varmasti toiveikkuutta loisi myös tieto, miten monet jo toimivat kriisin ratkaisemiseksi. Tuoreiden tutkimusten mukaan maailman ihmisten selvä enemmistö, kyselystä riippuen 80–89 prosenttia, haluaa poliitikoilta tehokkaampia ilmastotoimia.

Tälle joukolle toisi toivoa, jos media tekisi selväksi, miten valtavasta enemmistöstä on kyse.