Pula-aika ajoi suomalaiset syömään nokkosta, voikukkaa, vuohenputkea ja poimulehteä.

Lähdimme etsimään näitä aarteita Kuralan Kylämäeltä Marja Hartolan kanssa.

Ensimmäinen syötävä kasvi löytyy nurmikolta parin askeleen päästä ovelta. Marja Hartola kumartuu ja poimii maasta lehtiryppään. Se on hieman kostea, sillä hetki sitten esiin tullut aurinko ei ole vielä ehtinyt kuivattaa nurmea.

Vaikka on syksy, vuohenputki on tehnyt uutta lehteä. Sen tunnistaa siitä, että lehdet ovat väriltään kauniin vaaleanvihreät, hieman supussa eikä kukintoja ole.

Pieni lehdykkä näyttää tosiaan hieman vuohen sorkan jäljeltä. Siitä kasvi on tiettävästi saanut nimensäkin.

Vuohenputken tieteellinen nimi on aegopodium podagraria. Kreikan kielen sana aig tarkoittaa vuohta ja podion pientä jalkaa.

Näitä pieniä jalkoja tavataan pitää maanvaivana. Vuohenputki leviää tehokkaasti ja on sitkeä kuin mikä, puutarhurin painajainen.

– Siitä ei pääse eroon muuten kuin syömällä, Hartola sanoo.

Vuohenputkea kannattaa pilkkoa salaattiin, lisätä leipätaikinaan ja keittoon tai kuivata ja käyttää yrttinä. Siitä saattaa kehokin kiittää, ainakin jos kihti vaivaa. Kasvia on historiassa käytetty kihdin hoitoon.

Siitä saa myös selvästi enemmän C-vitamiinia, kaliumia, kalsiumia, rautaa ja seleeniä kuin samasta määrästä appelsiinia.

Ei tosiaan tarvitse mennä merta edemmäs kalaan tai pihapiiriä kauemmas hyödyntääkseen luonnon antimia.

Aurinko kuumottaa poskia ja on niin tyyntä, että kivijalkaa vasten kasvavat saippuakukat ja ojan pientareella retkottavat heinät näyttävät kivettyneen paikoilleen.

Olemme Kuralan Kylämäellä Turussa, alle neljän kilometrin päässä Turun tuomiokirkosta. Muutaman sadan metrin päässä kohisee Valtatie 10 ja sen takana Aurajoki. Nälkäinen kulkija voi pysähtyä tien varrella vuorokauden ympäri palvelevaan kauppaan.

Sille ei ole nyt tarvetta. Tarkoituksemme on etsiä luonnonkasveja, joista suomalaiset tekivät ruokaa sotien aikana ja niiden jälkeen, kun elintarvikkeet olivat kortilla ja syötävää oli niukasti. Tätä aikaa kutsutaan usein pula-ajaksi.

Villivihannekset ovat parhaimmillaan keväällä, mutta myös syksyllä voi kerätä yllättävän paljon. Moni kasvi tekee uutta versoa pitkin kesää.

Kylämäen museoalueella aika on pysähtynyt sopivasti pula-aikaan, 1940- ja 50-luvuille. Vajat on maalattu punamullalla, omenapuiden rungot ovat paksuja ja kiemuraisia, ja kahvi tarjoillaan ruusuilla koristelluista kupeista.

Syksyllä voi kerätä yllättävän paljon erilaisia villivihanneksia. Marja Hartola tutkii Kylämäen maalaistalon nurmikon antimia.

Kylämäellä on kuivattu voikukanjuuria. Niistä voisi paahtaa ja jauhaa kahvin korviketta.

Marja Hartola tuntee Kylämäen monen vuoden takaa. Hän työskenteli täällä kuutena kesänä oppaana ja emäntänä 1990-luvulla, kun museoalue avasi ovensa. Työnä oli kertoa maalaistalon elämästä 1940–50-luvuilla sekä tehdä ja maistattaa pula-ajan ruokia.

Hartola oli silloin nelikymppinen ja viimeisteli taidehistorian ja kansatieteen opintojaan Turun yliopistossa. Aiemmin hän oli tehnyt töitä lentoemäntänä ja matkailuoppaana.

Kesätöissä Kylämäellä hän innostui tuon ajan ruokataloudesta ja teki aiheesta lopulta gradunsa. Aiempaa tutkimusta aiheesta ei juuri ollut.

Sen jälkeen Hartola on jatkanut historian ja ruoan parissa. Hän on julkaissut artikkeleja ja kaksi keittokirjaa, järjestänyt pula-ajan kattauksia ja keskiaikaisia pitoja sekä esimerkiksi luonut uudenvuoden menun 1800-luvusta kertovaan Hovimäki-sarjaan. Samalla hän on oppinut itsekin käyttämään keittiössään kaikenlaisia villikasveja.

Ne ovat paitsi terveellisiä myös muuten hyvä valinta.

– Kaikki luonnonkasvit ovat monivuotisia. Siksi niiden hyödyntäminen on ekologista, Hartola sanoo.

Kuljemme hitaasti eteenpäin niskat mutkalla. Tällä kertaa katseet eivät ole puhelimissa vaan haravoivat maata.

Kylämäellä on neljä maalaistaloa, navettoja ja aittoja. Siellä täällä pihapiirissä kasvaa istutettuja kukkia ja hyötykasveja mutta elintilaa on myös niille kasveille, jotka valtaavat kasvupaikan yllätyksenä ja pyytämättä. Ojien pientareet rönsyilevät, ja alueen laitamilla on vanhojen kilpikaarnaisten mäntyjen varjostama rautakautinen kalmisto.

Marja Hartolan mukaan tällainen melko luonnontilainen pihapiiri on täydellinen paikka löytää ja kerätä erilaisia villiyrttejä ja -vihanneksia. Hyvän saaliin voi saada myös omalta kotipihaltaan, sillä monet näistä kasveista eivät ole kovin kranttuja, pikemminkin päinvastoin. Keruualueen ei edes tarvitse olla kovin suuri.

Kun osaa katsoa ympäristöä oikealla tavalla, huomaa, että se on täynnä syötävää.

Vuohenputken vierestä Hartola bongaa piparkakunmuotoisen poimulehden. Sen tunnistaa lehden päälle syntyvästä kastepisarasta, jolla on ollut tapana hoitaa kauneutta.

Pula-aikana poimulehteä neuvottiin käyttämään pinaatin tapaan, mutta Hartola on myös friteerannut sitä öljyssä.

Kallion juuressa kasvaa puolestaan suolaheinä. Hartola poimii vihreät lehdet pitkän kuivuneen kukkavarren varjosta.

– Ja tuossahan on myös ahosuolaheinää!

Se on pienikokoisempi laji, joka viihtyy kuivemmilla paikoilla ja on täällä löytänyt kasvupaikan sammaleiden välistä kalliolta.

Suolaheinänkin lehdistä voi tehdä soppaa tai muhennosta. Kasvi sisältää kuitenkin oksaalihappoa, samaa ainetta kuin raparperi, joten ylen määrin sitä ei pidä syödä. Aterialla kannattaa nauttia myös jotain kalsiumpitoista.

Jatkamme laitumen vierustaa kohti kauempana olevaa riihtä. Sadevesi on kairannut uria hiekkapolkuun. Tuossa on herkullisen näköistä puna-apilaa, ja tuossa kukkii orvokki. Syötäviä molemmat.

Ojan varressa retkottaa korkeaksi kasvaneita mesiangervoita. Valkoiset, hieman pörröisiltä näyttävät kukinnat ovat jo pitkälti lakastuneet.

– Mesiangervo on vanha simamauste. Jo viikingit tekivät siitä simaa, Hartola kertoo.

Tämä sima saattoikin olla taistelijoille varsin käypä juoma, sillä mesiangervo sisältää kipua ja särkyä lievittävää salisyylihappoa. Se on samaa ainetta kuin aspiriinissa.

Mesiangervon lehdet tulee kerätä ennen heinäkuussa alkavaa kukintaa ja kukat pian niiden avautumisen jälkeen.

Jokainen saa poimia luonnosta rauhoittamattomia kasveja, sieniä ja luonnonmarjoja sekä pienessä määrin myös marjojen lehtiä.

Sen sijaan puun lehtiä, varpuja, juuria ja kerkkiä ei saa kerätä ilman maanomistajan lupaa. Sama koskee myös sammalta ja jäkälää.

Marja Hartolan mukaan pula-aikana etenkin kevyttä työtä tekevien korttiannokset olivat niin pieniä, etteivät he välttämättä saaneet riittävästi energiaa ruoastaan.

Ruoan hankkiminen on ollut historiassa kovan työn takana. Suomessakin on nähty nälkää. Vuosina 1695–1697 kylmyys vei sadot, tyhjensi vatsat ja vei hautaan arvioiden mukaan jopa joka kolmannen suomalaisen. Kuolemaa kylväneen nälänhädän suomalaiset kokivat myös vuosina 1866–1868.

Viimeksi laajasti puutetta ruoasta oli talvisodan ja jatkosodan aikana ja niiden jälkeen. Pula-ajan katsotaan usein kattavan vuodet 1939–1954, jolloin Suomi säännösteli elintarvikkeita.

Kansanhuoltoministeriö oli perustettu syyskuussa 1939 vain pari kuukautta ennen talvisodan puhkeamista. Sen tehtävänä oli muun muassa ratkoa ruokapulaa panemalla elintarvikkeet kortille. Ensimmäiseksi säännöstely koski sokeria ja kahvia, myöhemmin myös esimerkiksi viljaa, voita, maitoa, lihaa ja juustoa.

Koska ravinnosta oli puutetta, katseet käännettiin metsiin ja niityille. Sieltä suomalaiset saisivat vatsantäytettä ja ravintoaineita – jos vain osaisivat hyödyntää luonnonantimia paremmin.

”Kansa ei tunne hyötykasvejamme”, kirjoitti tutkija Toivo Rautavaara Mihin kasvimme kelpaavat -kirjan ensimmäisessä osassa, jonka kansanhuoltoministeriö julkaisi vuonna 1942. Seuraavana vuonna ilmestyi toinen osa.

Kirjojen tarkoitus oli opastaa suomalaisia keräämään ja käyttämään luonnonkasveja. Valistus oli tarpeen, sillä vaikka asiantuntijat olivat lehdissä ja radiossa antaneet paljon neuvoja, ne olivat Rautavaaran mukaan menneet suurimmaksi osaksi hukkaan itsepäisen kansanluonteemme vuoksi.

”[--] Emännät ja isännät perisuomalaisen epäuskoisina eivät tahdo karjalleenkaan saati sitten väelleen tarjota mitään uutta tai epävarmaa”, Rautavaara kirjoitti.

Hän korosti, että luonnonkasvit ovat erittäin ravitsevia ja terveellisiä, ”jopa paljon arvokkaampia kuin viljellyt vihannekset”.

Siinä hän oli aivan oikeassa.

Mihin kasvimme kelpaavat -kirjat ovat ruskeakantisia ja tuoksuvat vanhalta paperilta.

Teosten julkaisu ei ollut aivan helppoa. Ykkösosalla oli kiire, Toivo Rautavaara kirjoittaa. Se piti saada julki keväällä 1942, jotta suomalaiset pystyisivät vielä samana vuonna käyttämään aiempaa paremmin kevään ja alkukesän kasveja.

Toisen osan alkusanoissa Rautavaara puolestaan pahoittelee, että kirja myöhästyi vuodella, koska hänen rintamalta saamansa loma oli riittänyt vain ensimmäisen osan viimeistelyyn.

Koska paperia piti säästää, teksti on hyvin pientä ja marginaalit kapeat. Sisältö on kuitenkin monipuolinen.

Kellastuneilla sivuilla esitellään kymmeniä luonnonkasveja, joita suomalaiset saattoivat hyödyntää paitsi ruokapöydissään myös karjan ruokana.

Osasta kasveissa kerrotaan myös ravintoarvot, osalle on tehty reseptejä. Tähän tapaan:

Mänty. Kuoren jälsikerros käytetään pettujauhoiksi ja -leiväksi, kerkät rohdoksi ja teeksi.

Väinönputki. Varret kuoritaan kuin raparperi, ja ne kelpaavat syötäviksi sellaisinaan. Ne voi hillotakin.

Leskenlehti. Kukinnan jälkeen kehittyvistä suurista lehdistä voi tehdä esimerkiksi leskenlehtikääryleitä.

Takiainen. Nuoret varret ovat maukasta syötävää niin raakoina kuin keitettyinä.

Rautavaara esittelee jopa jäkälän syöntitapoja. Islanninjäkälä vaatii tarkan valmistuksen, mutta sen jälkeen se sopii täydentämään niin leipää, puuroa, muhennoksia kuin jälkiruokiakin.

Eikä pidä unohtaa mustikoita ja puolukoita. Kautta aikain suomalaiset ovat saaneet niistä vitamiinilisän ruokapöytiinsä.

Tuolloinkin paheksuttiin sitä, että sato jää metsiin.

”Sen korjaamatta jättäminen on aivan yhtä suuri häpeä kuin jos jättäisimme 40 milj. kg porkkanoita pellolle mätänemään”, Rautavaara kirjoitti mustikasta.

Suomen luonnossa ja etenkin pihapiirien laitamilla kasvaa yllättävän paljon syötäviä kasveja.

Kylämäen navetan kulmalla on kumpu, jossa kukoistaa nokkonen. Tämä vaatimaton ja pisteliäs kasvi päihittää monet muut ravinteikkuudessaan. Nokkosessa on runsaasti esimerkiksi kalsiumia, rautaa ja C-vitamiinia.

– Pula-aikana nokkosesta tehtiin keittoa, leipää ja ’lihapullia’. Miehille ei kerrottu, ettei niissä mitään lihaa ollut, Marja Hartola sanoo.

Tästä nokkosta ei kuitenkaan kannata poimia. Nokkonen kerää itseensä nitraattia, minkä vuoksi typpipitoisten kasvupaikkojen nokkoset on syytä jättää paikoilleen. Navetan kulman lisäksi tällaisia ovat esimerkiksi koiran ulkoilutusreitit ja kompostien vierustat.

Villikasvien keräämisessä pitää muistaa muutama asia. Tienvarret ja pölyiset paikat kannattaa jättää rauhaan.

Koiran ulkoilutusreiteillä on hyvä mennä hihnan verran eteenpäin tien reunasta. Ohittaa kannattaa myös epämääräinen möykky, jossa kasvaa vain yhtä kasvia. Se voi olla merkki siitä, että maaperässä on jotain erikoista.

Nuoret kasvit ovat yleensä parhaimman makuisia. Lisäksi joihinkin kasveihin saattaa kasvun myötä kertyä liikaakin joitakin ravintoaineita.

Poimijan pitää olla tarkkana, että tunnistaa kasvit varmasti. Esimerkiksi vuohenputken saattaa sekoittaa melko samannäköisiin myrkyllisiin kasveihin. Raskaana olevien ja sairauksia sairastavien kannattaa varmistaa kasvien sopivuus itselleen erikseen.

Keruuretkelle kannattaa ottaa mukaan kori tai paperikassi kasveja varten. Hanskoja ei tarvitse, paitsi jos kerää nokkosta, eikä aina silloinkaan.

Varhain keväällä nokkosen poltinkarvat ovat niin pienet, etteivät ne vielä juuri polttele. Marja Hartola kertoo toisenkin niksin. Koska poltinkarvat ovat lehden reunoilla, hänellä on tapana tarttua nokkoseen paljain käsin keskeltä lehteä ja leikata saksilla lehti irti.

– Kerään nokkosta koko kesän, sillä se tekee koko ajan uutta versoa. Olen sanonut miehellenikin, että pihalta ei saa niittää sitä pois, Hartola sanoo.

Siellä täällä Kylämäellä voi nähdä myös kukkivia voikukkia, vaikka on jo syyskuu. Tuiki tavallinen rikkaruoho oli nokkosen ohella pula-ajan eniten käytettyjä villivihanneksia. Siitä voi syödä kaiken: kukan, varren, lehdet ja juuret.

Voikukkalajeja kasvaa Suomessa tiettävästi yli 400. Parhaimman makuisia ovat sileälehtiset ja varjossa kasvaneet lehdet.

– Lehtiruoti on karvas, mutta sen voi ottaa pois, Hartola sanoo.

Lehdistä voi tehdä vaikkapa salaatin tai kiehauttaa ja paistaa sitten muhennokseksi.

– Ennen talvisin syötiin paljon suolattua ruokaa. Kun kevät koitti, tarvittiin puhdistavia villivihanneksia, jollainen voikukka on.

Jos sitä haluaa kokeilla, on hyvä aloittaa pienellä annoksella ja kuulostella, miten keho reagoi. Tämä pätee kaikkiin syötäviin luonnonkasveihin.

Marja Hartola on itsekin elänyt pula-aikana. Perhe asui Nauvossa Turun saaristossa, jossa Hartola syntyi vuonna 1949. Pulavuodet osuivat siis varhaislapsuuteen, eivätkä jääneet muistiin.

– Synnyin isoäitini, mamman, talon yläkerrassa samaan aikaan, kun alakerrassa vietettiin tämän 50-vuotisjuhlia. Meillä oli tasan 50 vuotta ikäeroa, hän kertoo.

Talossa oli ulkohuussi, ja vettä tuli vain kylmänä. Elämä maatalossa oli varsin omavaraista. Saaristosta ei noin vain lähdetty ostoksille.

Hartolalla on viisi sisarusta. Hän muistaa, että äiti marjasti ja valmisti itse yrttiteetä. Hartola itse tykkäsi lapsena vaeltaa metsissä ja poimia luonnosta sammalta ja jäkälää ja tehdä niistä asetelmia.

Vaikka Hartola ei itse pula-ajasta kärsinyt, on hän myöhemmin huomannut laittavansa ruokaa paljolti tuon ajan tapaan. Siihen vaikuttaa diabetes, jota hän on sairastanut 50 vuotta.

– En tee hienouksia, vaan perusruokaa. Käytän vain vähän sokeria, enkä koskaan käytä vain vehnäjauhoja, vaan sekoitan aina joukkoon vaikkapa kauralesettä.

Hartolalla on nykyään Nauvossa mökki. Siellä voi marjastaa ja sienestää. Mökin lähellä on hiekkakuoppa, jossa kasvaa myös tyrniä.

Sieniin liittyy pula-ajalta jännä juttu. Niitä ei nimittäin tuohon aikaan osattu vielä kaikkialla Suomessa syödä.

– Esimerkiksi täällä Länsi-Suomessa ajateltiin sitkeästi, että sienet olivat karjan ruokaa, Hartola kertoo.

Sieniä ei suuremmin käsitellä myöskään Toivo Rautavaaran pula-ajan kasvioppaissa, tosin syynä saattaa olla tilanpuute. Vaikka kirjoissa opastetaan syömään niin takiaisenvarsia kuin jäkälää, sienistä mainitaan vain kaksi: korvasieni ja huhtasieni. Ensimmäinen on tappavan myrkyllinen ja vaatii keittämisen tarkoin ohjein ennen syömistä.

Sienten syöminen alkoi yleistyä pikkuhiljaa sotien jälkeen, kun Karjalan evakot muuttivat asumaan eri puolille Suomea ja toivat mukanaan rakkauden sieniruokiin.

Miltä pula-ajan ruokalista näytti? Vaikkapa tältä:

Nokkospullat.

Kaalilaatikko ohraryyneistä.

Kotijuustoa – jos maitoa oli saatavilla.

Ruispiparit ja korvikekahvi.

Kahvin korvaaminen oli iso kysymys pula-aikana. Suomalaiset olivat sankoin joukoin rakastuneet eksoottiseen mustaan juomaan 1800-luvun kuluessa, mutta pulavuosina kahvia ei saatu maahan entiseen tapaan. Oli keksittävä vaihtoehto. Se löytyi luonnosta.

Kahvin korviketta valmistettiin esimerkiksi voikukan juurista. Toivo Rautavaara neuvoo kirjassaan, miten se käy.

Voikukan juuret kaivetaan maasta varhain keväällä tai myöhään syksyllä. Ne pestään harjalla ja kuivataan. Sen jälkeen ne paahdetaan kahvipaahtimessa tai uunissa pelleille levitettynä. Värin tulee olla kauniin kahvinruskea. Sitten ne jauhetaan ja purkitetaan.

On vaikea kuvitella juovansa multaisista juurenroikoista tehtyä juomaa. Mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Ja itse asiassa juuret ovat varsin hyvää ravintoa, niissä on jopa 70 prosenttia inuliinia, Rautavaara huomauttaa. Se on prebioottinen kuitu, joka edistää suoliston hyvien bakteerien kasvua.

Marja Hartola ei ole rohjennut kokeilla voikukanjuurikahvia, mutta pakurista hän on korviketta tehnyt. Enemmän hän kuitenkin nauttii itse villivihanneksista tekemäänsä yrttiteetä, jota juo pitkin vuotta. Kyse ei toki varsinaisesti ole teestä, sillä teenlehtiä mukana ei ole.

– Mitä enemmän siinä on aineksia, sen parempi, Hartola linjaa.

Maistetaan siis!

Kylämäellä kasvaa myös lipstikka. Perinteinen soppamauste istutettiin usein portaiden viereen, sillä sen ajateltiin karkottavan käärmeet.

Ahosuolaheinä viihtyy sammaleiden lomassa kalliolla.

Menemme Kylämäen Iso-Kohmon tilan päärakennukseen. Se on sisustettu 1940-luvun lopun tyyliin. Salongin ikkunalla kasvavat komeat tuoksupelargonit, kliiviat ja hienohelmat, ja kyökin puolelta löytyy niin kahvin paahtamiseen tarkoitettu ”prännäri” kuin ruoan kypsytyksen apuna käytetty heinälaatikko.

Hartola on ottanut mukaansa pussillisen yrttiteetään. Sekoituksessa on mustikan ja puolukan lehtiä, koivunlehteä – ”mutta jos on vain koivua, tee maistuu vihdalta” – sekä vadelman, mesiangervon, viinimarjan, väinönputken ja sitruunamelissan tai mintun lehtiä. Mukana on myös humalaa, jolla on rauhoittava vaikutus.

Aina kun Hartola löytää jotain uutta ja sopivaa, se päätyy sekoitukseen: keväällä kuusenkerkkää ja kesällä pilankukkaa. Siksi maku vaihtelee päivästä toiseen.

Hartola kuivaa lehdet yleensä pahvin päällä saunan lauteilla. Hän ei lämmitä saunaa, mutta se on kätevä paikka, koska oven saa kiinni ja sisällä on hämärää. Mustikan lehdet kuivuvat parissa päivässä, paksummat puolukan lehdet hitaammin. Lopuksi Hartola sekoittaa kuivat lehdet ja yrtit yhteen.

Hartola kiehauttaa veden. Kun se on valmista, hän ottaa kaapista mukit ja kaataa pussista kädelleen reilun ruokalusikallisen yrttisekoitusta. Kotona hän laittaa sen siivilään, mutta täällä Kylämäen maalaistalossa sellaista ei ole. Hän pudottaa yrtit suoraan mukiin.

Juoma saa hautua vartin ajan.

– Sen ajan kestää, että maut irtoavat ja vähän tulee väriäkin, Hartola sanoo.

Sitten päästään asiaan. Juoma on vihertävää ja maku, no, mieto, yrttinen ja aavistuksen ruohoinen. Humala tuo juomaan pientä katkeruutta. Ihan mukava!

Pula-aika päättyi vuonna 1954, kun kahvi vapautettiin kortilta. Alkoivat paremmat ajat, mutta eivät välttämättä kaikilla mittareilla.

– Pula-aikana kaikki epäterveellinen jäi pois, ja ihmiset olivat terveempiä kuin nyt. Ruokaa oli sen verran niukasti, etteivät ihmiset päässeet lihomaan, Hartola sanoo.

Saman toteaa kasveista opaskirjat tehnyt Toivo Rautavaara. Kirjoista julkaistiin vuonna 1976 uusi painos, jossa Rautavaara kirjoittaa hieman pettyneeseen sävyyn.

”Raskaan sodan päätyttyä ilmeni vastavaikutus: kuluttajat, kauppa ja teollisuus eivät halunneet kuulla puhuttavankaan mistään, mikä tuntui ’korvikkeelta’. Osto- ja kulutustottumukset palautuivat entiselleen, hammasmätä, sokeritauti, sydän- ja sappitaudit, jotka sodan aikana olivat melkein hävinneet, ilmestyivät taas tuhoisina.”

Joku on kutonut kalliolla. Pitkät seittilangat kulkevat kukasta toiseen ja kimaltavat, kun aurinko osuu niihin oikeassa kulmassa. Kuuluu sirkan siritystä.

Puolentoista tunnin kierroksen aikana olemme löytäneet Kylämäeltä seitsemäntoista erilaista ruoaksi käypää villikasvia. Enemmänkin olisi helposti tullut. Mustikoita ja puolukoita emme etsineet läheisestä metsiköstä, emmekä myöskään huomioineet koivun lehtiä tai katajanmarjoja, vaikka niitäkin olisi alueella ollut.

Ei hassummin.

Enää jää kysymys, jota jo pula-aikana mietittiin.

Haluavatko suomalaiset kerätä ja syödä villikasveja, sellaisiakin joihin eivät ole tottuneet?

Lähteet: Fineli.fi, Marja Hartola: Aitoja makuja luonnosta (Metsäkustannus 2019), Satu Jaatinen: Kortilla korviketta – Säännöstelyä ja selviytymistä pula-ajan Suomessa (Multikustannus 2004) ja Toivo Rautavaara: Mihin kasvimme kelpaavat I ja II. Kansanhuoltoministeriön julkaisuja (WSOY 1942 ja 1943).