Suomessa ei juuri tehdä rikos­elokuvia, saati poliisielokuvia. Etenkin urbaanin poliisitarinan lajityyppi on hankala: pitäisi olla piinkovaa uskottavuutta, kestää vertailu kansainvälisiin esikuviin sekä kertoa vielä notkea tarinakin.

Olli Saarelan Harjunpään ja pahan papin (2010) jälkeen valkokankaalla on nähty oikeastaan vain Sorjosen (2021) ja Koskisen (2022) seikkailut. Kummassakin kyse oli televisiosarjassa jo esiteltyjen hahmojen elokuvan pituisesta seikkailusta.

Oli myös Aku Louhimiehen 8-pallo (2013), jossa seurattiin rikollisen ja poliisin elämää ja niiden kohtaamista. Tapahtumapaikka oli Kuopio, tyylilajina laimennettu inhorealismi.

Hyväveli herättää siis huomion. Se on kertomus poliiseista ja korruptiosta tämän hetken Helsingissä, etenkin sen itäpuolella.

Hyväveli on tehty ihan pokkana, mikä voisi olla hassua ammattilaisvoimin tuotetulle elokuvalle, koska rikokseen ja poliisi­paljastuksiin liittyvä tarina on tuttu ja ohut. Uutta ei ole sekään, että päähenkilö on nuori ja idealistinen poliisi, jolle järjestelmän mädännäisyys asteittain paljastuu.

Kiinnostavaa onkin kaikki keskeisiin hahmoihin liittyvä. Päähenkilö, järjestyspoliisi Loyan (Abdirahman Bile) ja hänen vankilasta vapautuva kaverinsa Warsame (Kamaludin Ahmed Abdulla) ovat maahanmuuttajataustaisia, ja se asettaa kehyksen.

Sami Laitisen ohjaamassa ja kirjoittamassa elokuvassa yöpuoli ja päiväpuoli eivät ole rikolliset ja kilttien yhteiskunta. Näkökulma on sisään vaaleaihoisten suomalaisten piiriin pyrkivän Loyanin. Toiseus on tässä sitä maailmaa, jossa ihon­värin perusasetus on valkoinen.

Hyvävelin alkupuoli on puoleensavetävä. Monella tapaa Laitisen elokuva kun on Suomessa ensimmäinen laatuaan.

Jonkun pitää olla edelläkävijä. Jos elokuvaa katsotaan kulttuurin kuvauksena, Hyväveli ei asetu poliisitarinoiden jatkumoon. Se on maskuliinisten jengi- ja marginaaliporukoiden tarinaa, vähän kuin Saarelan omituinen Bad Luck Love (2000) ja Aleksi Tuomivaaran luonteva Korso (2014). Etenkin Korsossa päästiin syrjäytymisvaarassa olevien yhteisön ja ajattelun sisään.

Enemmän kuin kotimaisia edeltäjiään Hyvävelin ideoinnissa lienee tarvittu kansainvälistä inspiraatiota. Mieleen tulevat ainakin Hollywood-tuotanto Training Day ja useat ranskalaiset lähiöjengikuvaukset. Pyritään tosiaan olemaan genreä.

Siitä tosin alkaa myös ongelma. Elokuvan tarina on dramaattinen, näytteleminen usein vielä dramaattisempaa ja usein eri­parista. Ensimmäisessä isossa elokuvaroolissaan Bile selviytyy aika hyvin. Siinä missä hän vetää maltilla, pahisroolin Riku Kemppinen näyttelee ketkua rikollista rotukiihkoilijaa kahdella isolla ärrällä.

Parhaimmillaan elokuva on seuratessaan nimenomaan Loyania ja Warsamea, näyttäessään heidän suhteensa yhteiskuntaan ja antaessaan tilaa rentoudelle. Havainnot somalitaustaisten kundien läheltä ovat aidon tuntuisia: päästään kiinni johonkin välittömään, ehkä siihenkin, miltä tuntuu olla rakenteissa ja hierarkiassa sektorilla, jossa ei ole oman taustan automaattisesti suomia etuoikeuksia. Nämä kundit eivät ole stereotyyppejä.

Kaikki se, mikä tekee Hyvävelistä nimenomaan poliisielokuvan, on lopulta vähän pakotettua. Rikoselokuvissa on usein MacGuffin, esine tai asia, jota tavoitellaan. Se, mikä MacGuffin on tai mitä se pitää sisällään, ei ole tärkeää. Olennaista on luoda jännite ja tarkoitus.

Hyvävelissä puhutaan jo alussa ”lodjusta”, joka on ”tosi legendaarinen lodju todisteita”. Ken sen löytää, voi paljastaa jotain kätkettyä järjestelmästä. Hyvä­velissä käytetään lähes kaksi tuntia ”lodjun” jahtaamiseen, vaikka todellinen vetovoimatekijä olisi koko ajan kameran edessä.

Ei tarvitsisi todistella Helsingin urbaaniutta näyttämällä Kalasataman torneja yhä uudelleen. Se on ainoastaan tosi kotikutoista.

Loyanin poliisipari (Heli Sutela) on tarinassa vain väline. Sampo Sarkola ja Tommi Korpela ovat sivurooleissa poliiseina. Etenkin Korpelan tehtävä tuntuu olevan näyttää, että tuttu Tommi Korpela on mukana.

Harmi, että pitää olla kankeita jännärikäänteitä, muka-paljastuksia ja joku ”lodju”. Loyanin sisäinen ristiriita on tietenkin elokuvan suurin aarre, ja loppua kohti siitäkin tulee klisee.

Kalle Kinnunen on elokuvatoimittaja, joka on usein syttynyt ranskalaisista lähiöelokuvista.