Hyvät vanhat ylioppilaat, meidän oppimme eivät enää päde
Tärkeintä, mitä me vanhat ylioppilaat voimme tuoreille ylioppilaille tehdä, on pysyä sivussa, kirjoittaa Niklas Thesslund.
Hyvät vanhat ylioppilaat,
Onneksi olkoon ylioppilaaksi pääsystä, vielä kerran! Monilla teistä siitä voi olla jo paljonkin aikaa ja lakki jo kellastunut, mutta hieno saavutus se on silti. Osa teistä on sukujenne ensimmäisiä ylioppilaita, joidenkin vanha lukio on jo lakkautettu ja osa teistä on luokattoman lukion ensimmäisiä koekaniineja.
Sellaista se on. Koulutustaso on noussut ja koulu on sekin aina joutunut sopeutumaan aikaansa. Kouluhan ei ole muusta yhteiskunnasta irrallaan vaan kaikki se, mitä kodeissa ja maailmassa kulloinkin on käynnissä, näkyy myös kouluissa. Voi olla, että se näkyy ennen muuta kouluissa.
”Tuskin koskaan on tuntunut kuilu tämän päivän koululaisten ja meidän 1900-luvun ylioppilaiden välillä yhtä suurelta.”
Siksi, vaikka me saimme monin osin erinomaista opetusta ja oppia, saattaa olla niin, että ne olivat oppeja toisenlaiseen aikaan ja maailmaan. Tuskin koskaan on tuntunut kuilu tämän päivän koululaisten ja meidän 1900-luvun ylioppilaiden välillä yhtä suurelta. Ja leveähän se ihan oikeastikin on: nykynuoret ovat kotonaan maailmassa, joka on paljon sähköisempi, moninaisempi ja kansainvälisempi kuin meidän maailmamme koskaan. Avarampi ja suvaitsevaisempikin se on. Luulen, että me emme koskaan pysty täysin ja aidosti ymmärtämään heidän maailmaansa, sillä vain he ovat kasvaneet siihen. Me emme.
He ovat myös käyneet koulua sellaisena aikana ja sellaisissa oloissa, joita me emme saattaneet edes kuvitella. Moni nyt ylioppilaslakin päähänsä painava on aloittanut lukion etänä ruudun takaa ja jatkanut sitä sen jälkeen Euroopassa käytävää sotaa peläten. Eikä huolilla ole ylärajaa: viime vuosien huolet eivät ole pyyhkineet ahdistusta ilmastosta ja luonnosta mihinkään. Tämä on monille meistä vaikein paikka, mutta syytettyjen penkki usein on sellainen.
”Jos pääsimme lakkiaisjuhlissamme valmiiseen pöytään, niin pääsimme kyllä sen jälkeenkin.”
Hyvät vanhat ylioppilaat. Tarkoitan tätä: meidän oppimme eivät enää päde. Siksi tärkein tehtävämme onkin säästää uudet ylioppilaat vanhoilta käsityksiltämme ja opetuksiltamme. Varsinkin, kun listassa, jonka äsken luettelin, olivat vasta menneet tai tämänhetkiset huolet. Tulevaisuus näyttää sekin erilaiselta kuin se tulevaisuus, joka monia meitä odotti lakkiaispäivän jälkeen.
Kun talous mataa ja velkaa on paljon, isoja päätöksiä omasta alasta pitäisi osata tehdä varhain ja jaksaa sitten puskea päättäväisesti maaliin. Tässä ainakin meidän 90-luvulla kirjoittaneiden pitäisi osata olla suu kiinni ja neuvomatta. Me kun emme tiedä moisesta mitään. Jos pääsimme lakkiaisjuhlissamme valmiiseen pöytään, niin pääsimme kyllä sen jälkeenkin.
Voileipäkakkua ei tosin enää ollut.
Mutta voi pojat, miten osasimme lorvia: yliopistolla, baareissa, ulkomailla ja vielä töissäkin. Maailma oli valmis, edellisten polvien meille tekemä. Riitti, kun hyppäsi kyytiin.
Moni meistä kirjoitti keskitason paperit ja onnistui silti saamaan hyvän opiskelupaikan ja työn. Ei ole kauaa siitä, kun lehdessä oli juttu nuoresta miehestä, joka oli käynyt korottamassa ylioppilastodistuksensa arvosanoja 23 kertaa päästäkseen lääkikseen. Harvoin on yksi lehtijuttu samalla tavalla näyttänyt aikojen muutoksen.
”Ja tämä on syy, miksi me olemme niin huolissamme lapsista ja nuorista: he ovat suvereeneja asioissa, joita me emme luonnostamme osaa tai tunne.”
Siksi, hyvät vanhat ylioppilaat, muutama sana vielä juuri neuvomisesta. Neuvomisessa on nimittäin sellainen ongelma, että neuvoja luulee aina tietävänsä paremmin, eikä juuri mikään ole sitä ärsyttävämpää. Kysykää vaikka lapsiltanne.
Neuvoja unohtaa kaikki ne tiedot ja taidot, joita nuorilla on, mutta joista me emme oikein saa otetta, kun emme ole syntyneet puhelin kädessä. Tiedän tämän hyvin. Juuri eilen jouduin soittamaan pankin asiakaspalveluun, kun en onnistunut lähettämään vaadittuja asiakirjoja verkkopankissa. En usko hetkeäkään, että kukaan tuore ylioppilas olisi joutunut moiseen kiipeliin.
Ja tämä on syy, miksi me olemme niin huolissamme: lapset ja nuoret ovat suvereeneja asioissa, joita me emme luonnostamme osaa tai tunne.
Ja tässä ehkä onkin ainoa, mitä me vanhat ylioppilaat voimme tuoreille ylioppilaille tehdä: luottaa. He osaavat jo valtavasti sellaista, mitä me emme koskaan. Niillä töillä ja ammateilla, joihin he tulevaisuudessa valmistuvat, ei ole vielä edes nimiä. Varmaa on kuitenkin se, että ne nousevat maailmasta, joka on heille tutumpi kuin meille.
Ja kuten nuoret aina, he elävät elämänsä parasta nykyhetkeä, niin kuin mekin aivan toiseen aikaan. Se on heidän oikeutensa ja luottamus liittyy siihenkin.
Heidän on nimittäin saatava luottaa siihen, että me pysymme poissa tieltä.
Kirjoittaja on aikakauslehti Imagen päätoimittaja.
