Image

Tommi Melender luki suitsutusta saaneen Hyvän historian – Esseessään hän pohtii, löytyykö toivo ilmastokriisissä tiedosta

Tommi Melender luki suitsutusta saaneen Hyvän historian – Esseessään hän pohtii, löytyykö toivo ilmastokriisissä tiedosta
Lentokenttien bestseller-hyllyt tarjoavat positiivisia maailmanselityksiä, vaikka elämme keskellä ilmastokriisiä. Silti toivoa ehkä on, kirjoittaa Melender.
Julkaistu: 3.11.2020

Muistan lapsuudestani, kuinka eräs sukulaismies puuskahteli raivoa lukiessaan sanomalehdestä politiikan uutisia. Niinä hetkinä pelkäsin lähestyä häntä. Kun sanomalehteä ei ollut käden ulottuvilla, hän oli oikein mukava.

Välillä toivon, että minulla olisi samanlainen temperamentti. En kuitenkaan raivoaisi juonittelevista sosialidemokraateista vaan siitä, mitä me ihmiset teemme ainoalle kodillemme, maapallolle.

Kun katson uutiskuvia mellastavista hirmumyrskyistä, palavista sademetsistä ja sulavista jäätiköistä, minussa eivät ryöppyä väkevät tunteet. Tokaisen jotain kitkerää tyyliin ”Steven Pinkerin mukaan meillä ei ole ikinä mennyt näin hyvin”.

Pinker, tuo omahyväisen länsimaisen edistysajattelun äänitorvi, jatkaa varmaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka parhaan version kertomista ihmiskunnasta ja sen suunnattomista saavutuksista nälän, tautien ja puutteen torjunnassa. Jos epäilette, Pinker lyö eteenne sellaisen rätingin, joka todistaa, ettei hän voi olla väärässä.

Samaan aikaan nykyinen kehitys vie meitä kohti maailmaa, jossa ilmasto saattaa lämmetä kolmella asteella jo vuosisadan puolivälin tienoilla. Se olisi yksille helvetti, toisille helvetin esikartano.

Paahtavat helteet tekisivät olosuhteet sietämättömiksi yli miljardille ihmiselle. Maapallon ruoan tuotanto ja veden saanti vaarantuisivat. Amazonin sademetsät luhistuisivat ja lakkaisivat toimimasta hiilinieluina. Pohjoisen ikiroudan sulaminen vapauttaisi metaania ilmakehään. Etelämantereen jäämassojen hupeneminen sekoittaisi maapallon kyvyn heijastaa auringon säteilyä takaisin.

Uutiskuvat ilmaston ääri-ilmiöistä ovat kurkistusluukkuja muutamien vuosikymmenten päässä vaanivaan lopun maailmaan. Miksi en halkea raivosta niitä katsellessani? Miksi piiloudun ironikon naamarin taakse?

Ehkä kyse on ilmastokriisin luonteesta. Se etenee kaiken aikaa mutta ei ole itsessään varsinainen tapahtuma, koska suuri katastrofi ei tule kerralla vaan pienempien katastrofien sarjana.

En ole hukkumassa tulviin enkä nääntymässä kuivuuteen. Voin istuskella pihallani riipputuolissa ja katsoa, kuinka tomaatit kypsyvät taloni seinustalla. Kun aistein havaittava todellisuus ei ruoki epätoivoa, minulla on varaa tarrautua luotettavaan turvaleluuni, ironiaan.

Joskus ennen ironia oli heikkojen ase vahvoja vastaan, keino paljastaa vallanpitäjien ja valtajärjestelmien mädännäisyys. Jälkiteollisissa läntisissä yhteiskunnissa ironia on näivettynyt asennekapinaksi ihmisille, joilla asiat ovat niin hyvin, että se välillä tylsistyttää ja välillä hävettää.

"Valkoiseen taloon asteli mies, joka väitti ilmastonmuutosta kiinalaisten huijaukseksi ja nimitti hallintonsa täyteen fossiilikapitalismin edusmiehiä ja kätyreitä."

Toisinaan ironikon roolini rakoilee, tekee tilaa vihan ja suuttumuksen kaltaisille väkeville tunteille.

Olen alkanut pitää Exxon Mobilin, Royal Dutch Shellin ja BP:n kaltaisia öljyjättejä moraalittomuuden monumentteina. Niiden tutkijat ennustivat ilmastonmuutoksen kehityskulut huomattavan tarkasti vuosikymmeniä sitten. Öljyjättien johtajat ottivat varoitukset todesta, ja yhtiöt rakensivat porauslauttansa kestämään merenpinnan nousun.

Tavallisille kansalaisille öljyjätit eivät hiiskuneet sanaakaan uhkaavista luonnonkatastrofeista. Voittojaan suojellakseen ne ostivat ”asiantuntijoita” sumuttamaan suurta yleisöä. Ilmastonmuutosta ei joko ollut tai sen vaikutukset olivat liioiteltuja.

Tässä läpeensä valheellisessa kiistelyssä hukkui kolmekymmentä vuotta kallista aikaa, joka olisi voitu käyttää pahimpien skenaarioiden estämiseen. Enää ilmastonmuutosta ei pysäytä mikään, jäljellä on vain torjuntataistelu, vahinkojen minimointi.

Donald Trumpin vaalivoitto neljä vuotta sitten oli kohtalokas takaisku tässä torjuntataistelussa. Valkoiseen taloon asteli mies, joka väitti ilmastonmuutosta kiinalaisten huijaukseksi ja nimitti hallintonsa täyteen fossiilikapitalismin edusmiehiä ja kätyreitä. Trumpin johdolla Yhdysvallat, massiivinen hiilipäästöjen aiheuttaja, irtautui Pariisin ilmastosopimuksesta.

Kun Trump sairastui lokakuun alussa koronavirukseen, tunsin samanlaisia hävyttömiä tunteita kuin Christer Kihlman New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Kihlman kirjoitti Helsingin Sanomiin (30.12.2001) tekstin, joka on painunut muistiini voimakkaammin kuin kenties mikään muu lehtikirjoitus.

”Minun oma välitön reaktioni 11. syyskuuta katsoessani televisiosta kaksoistornien tuhoa ei ollut – kuten tavataan sanoa – oikein siisti, ei poliittisesti sovelias eikä moraalisesti kelvollinen.

Se oli ruokkoamaton, alkukantainen, infantiili, ehkä myös vasemmalle päin kallellaan. Tuskin uskallan kirjoittaa sitä tähän.

Tunsin eräänlaista riemua: ’Umpimielinen, itserakas Amerikka saa vihdoinkin turpiinsa niin että tuntuu. Se on niille oikein!’

Ajatus raunioihin jääneistä tuhansista uhreista ja heidän omaisistaan tuli vasta myöhemmin ja vähän kuin vastentahtoisesti.”

Lukiessani aamuvarhaisella Trumpin koronatartunnasta kiirehdin herättämään avopuolisoani kertoakseni ilouutisen. Parempaan paikkaan ei koronavirus voisi iskeä kuin Valkoiseen taloon, fossiili-­kapitalismin poliittiseen hermokeskukseen, ja sen isäntään, öljyjättien etuja puolustavaan egomaanikkoon.

Virallisesti en tietenkään riemuani näyttänyt vaan toimin, kuten Kihlman, joka kertoi toistelleensa ihmisten ilmoilla samaa viestiä kuin Tarja Halosen ja Göran Perssonin kaltaiset poliittiset johtajat: terrorismi on kauheaa ja sitä pitää vastustaa kaikin keinoin.

Jätin riekkumatta Trumpin sairastumisesta Facebookissa. Peukutin muutamaa meemiä, joissa toivottiin presidentin parantuvan, jotta voisi hävitä vaalit ja kohdata niiden jälkeen syytteet talousrikoksistaan ja virka-asemansa väärinkäytöstä.

"Voiko liberaalidemokratia kukoistaa tulevaisuuden maailmassa, jossa ekokatastrofit ajavat valtaisat ilmastopakolaisten laumat pohjoisille leveysasteille?"

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä läntistä maailmaa hallitsi talousliberaali uskomusjärjestelmä, jonka mukaan markkinatalous ja demokratia kulkevat käsi kädessä ja siivittävät yhteiskuntia alati suurempaan hyvinvointiin ja vaurauteen.

Talousliberalismi luotti siihen, että kansalaiset eivät halua vallankumousta vaan parempia kodinkoneita ja kehittyneempää elektroniikkaa. Kulutuksen autuudesta tuli sekulaari uskontunnustus, jonka ani harva kehtasi ääneen möläyttää.

Kulutuskeskeinen elämäntapa edellytti kiihtyvää fossiilisten poltto­aineiden käyttöä. Viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana ihmiskunta on tuottanut yhtä paljon hiilipäästöjä kuin kahtena­satana aiempana vuotena teollisen vallankumouksen alusta.

Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ei kuvastanut vain sitä, että talousliberaali maailmanjärjestys petti uskollisen muurahais­armeijansa, keskiluokan, viemällä siltä unelmat paremmasta huomisesta.

Ennen kaikkea presidentinvaalien tulos osoitti sen, että markkina­talouden ja demokratian välinen liitto ei ole niin luja kuin liberaalit uskottelivat. Trumpin hallinto oli valmis tyydyttämään susien lailla voittojensa perään ulvovien fossiilikapitalistien tarpeet välittämättä vähääkään siitä, että demokratian näkökulmasta asumiskelpoisen maapallon turvaamisen pitää ajaa öljyjättien liiketoiminnan edelle.

Uskossaan horjumattomat liberaalit väittävät, että Trumpin ja muiden ilmastonmuutoksen kiistäjien voitto on vain väliaikainen. Heidän edustamansa kansankiihotus on tuomittu häviämään, koska se ei perustu valistukseen ja järkeen eikä siten ole oikealla puolella historiaa.

Valitettavasti historialla ei ole valmista käsikirjoitusta. Mikään ei takaa, että populismin yön väistyttyä koittaa automaattisesti liberalismin uusi aamu kirkkaana ja uljaana. Pitkässä katsannossa läntiset liberaalidemokratiaan nojaavat yhteiskunnat ovat lähinnä kuriositeetteja. Ne ovat hallinneet maailmaa lyhyehkön ajanjakson ensin eurooppalaisten siirtomaaimperiumien ja myöhemmin Yhdysvaltain taloudellisen ja sotilaallisen mahdin voimalla.

Voiko liberaalidemokratia kukoistaa tulevaisuuden maailmassa, jossa ekokatastrofit ajavat valtaisat ilmastopakolaisten laumat pohjoisille leveysasteille? Vai kaivetaanko silloin esiin tunkkaisimmat iskulauseet oman kansan etujen puolustamisesta? Pystytetäänkö muureja, vedetäänkö piikkilankaa, rakennetaanko bunkkereita?

"Sisäistin jo lapsena ajatuksen, että maapallo saattaa tuhoutua elinaikanani. Loikoillessani kauniina kesäpäivinä rantakalliolla kuvittelin ydinpommin räjähtävän."

Näkymät veden alle peittyvistä suurkaupungeista ja luhistuneista sademetsistä saavat avopuolisoni tuntemaan raakaa, repivää ilmastoahdistusta. Hän ei voi olla ajattelematta sisarensa lapsia. Mitä he joutuvatkaan näkemään ja kokemaan varttuessaan keski-ikäisiksi pahentuvien tuhojen keskellä?

Valehtelisin jos väittäisin tuntevani samanlaista ilmastoahdistusta. Toisinaan olen apea ja surullinen, toisinaan turvaudun hirtehishuumoriin. Pohjimmiltaan olen kai turta, niin ikävä kuin sitä onkin tunnustaa.

Sisäistin jo lapsena ajatuksen, että maapallo saattaa tuhoutua elinaikanani. Loikoillessani kauniina kesäpäivinä rantakalliolla kuvittelin ydinpommin räjähtävän. Laitoin silmäni kiinni ja yritin eläytyä siihen, miltä tuntuu ottaa vastaan valo, kuumuus ja paineaalto. Hiiltyisikö varjoni rantakallioon?

Kavereideni kanssa kiistelimme siitä, aloittaisiko ydinsodan Yhdysvallat vai Neuvostoliitto. Itse veikkasin Yhdysvaltoja, koska Ronald Reagan tuntui melkein yhtä pähkähullulta presidentiltä kuin Donald Trump nykyisin.

Poliittisen herätykseni sain lukemalla Pentti Linkolaa. Hän johdatti minut näkemään liberalismin harhojen lävitse ja uskomaan eko­katastrofin väistämättömyyteen, elleivät reippaat terroristit onnistuisi jollain ihmekonstilla tappamaan suurinta osaa ihmiskunnasta. Jokaisen sanomalehtiä lukevan olisi Linkolan mukaan pitänyt tajuta, että toivon hiventäkään ei ole olemassa.

En jäänyt Linkolan opetuslapseksi, mutta maapallon onnelliseen tulevaisuuteen en ole pystynyt uskomaan Linkolasta luovuttuanikaan. Voin työntää ekologiset uhkakuvat taustalle puuhaillessani arkisia touhujani, mutta en voi työntää niitä kokonaan pois mielestäni. Ne vaanivat tietoisuuteni sopukoissa.

Vaihtaisin mielelläni osia avopuolisoni kanssa. Mieluummin ilmastoahdistus kuin turtumus, koska ahdistus kai jollain tavalla sikiää toivosta.

Christer Kihlman totesi Helsingin Sanomien kirjoituksessaan: ”Ihminen ei ole sisimmältään hyvä. Ei kai hän pahakaan ole, hän on välinpitämätön ja vaihtaa moraaliaan suhdanteiden mukaan. Olen maininnut toisessa yhteydessä, että koen ihmisen kaiken kaikkiaan vastenmieliseksi olennoksi, itsenikin, luonnollisesti.”

Vartuin liberalismin ja linkolalaisuuden ristipaineessa, mutta minut kasvattivat kaunokirjallisuus ja nimenomaan Christer Kihlmanin kaltaiset, ihmissielun yöpuolta louhivat kirjailijat. He tulevat Dostojevskin viitan alta, ovat Kirjoituksia kellarista -romaanista tutun kellariloukon olennon sukulaisia.

Minäkin värähdin kuin paljastettuna lukiessani nuorena romaanin avaussanat: ”Minä olen sairas ihminen… Olen paha ihminen. Epämiellyttävä ihminen. Luulen että minulla on maksavaiva.”

En pitänyt itseäni suoranaisesti hyvänä tai pahana vaan vajavaisena molemmissa, mutta kärsin siitä, että sisälläni oli henkistä kuonaa, joka sai minut toimimaan ahneesti, vilpillisesti, lyhytnäköisesti. Päättelin, että useimmat muut ihmiset lienevät samanlaisia.

Meistä ei koskaan tulisi enkeleitä emmekä ikinä eläisi ihannemaailmassa. Erilaiset luonnonkatastrofit todistivat, että olimme ylittäneet kasvun rajat ja sairastuttaneet kotiplaneettamme. Turha tällaiselle lajille oli ylistyssanoja sepittää.

Vuosien varrella minua ovat haukkuneet pessimistiksi sekä vasemmistolaiset tuttavani, joiden mielestä ihmisen raadollisuudesta puhuminen on taantumuksellista, että liberaalit tuttavani, joiden mielestä ihmisen kehityskelpoisuuden epäileminen horjuttaa uskoa valistuneeseen, autonomisesti toimivaan yksilöön.

"Julma optimismi vaatii ottamaan ylivoimaisetkin vaikeudet haasteina, uskottelemaan, että ne ovat voitettavissa lujalla tahdolla ja hurtilla huumorilla."

En luonnehdi itseäni pessimistiksi, koko kategoria on minulle vieras. Arkisessa elämässä ohjelmallinen pessimismi tuntuu yhtä turhalta kuin ohjelmallinen optimismi. Joissain tilanteissa on järkevää olla epäileväinen ja joissain tilanteissa luottavainen, olosuhteet ja todennäköisyydet ratkaisevat.

Filosofisesti ajateltuna pessimismi tarkoittaisi johdonmukaisesti loppuun vietynä Arthur Schopenhauerin kantaa, jonka mukaan elämä on tragedia, koska olemattomuus on olemassaoloa parempaa. Jos voisimme raottaa hautausmailla arkkuja ja kysyä vainajilta, haluavatko he elää uudestaan, he puistelisivat päätään.

Suhteeni Schopenhaueriin on samanlainen kuin Linkolaan: luen häntä mielelläni, mutta poimin mieluummin rusinat pullasta kuin nielaisen koko pullan.

Voltaire sanoi, että optimismi on julma filosofia, jolla on lohdullinen nimi. Tuo määritelmä on huulillani, kun ajattelen, millaiseksi maamme on muuttunut amerikkalaislähtöisen buusterismin rantauduttua ensin yritysmaailmaan ja sieltä koko yhteiskuntaan.

Iloisen kupliva, kaikkeen mukautuva persoonallisuus on ihanteellinen ihmistyyppi, kun taas epäkohtiin tarttuvat suorasuut herättävät närkästystä.

Kulttuurintutkija Laurent Berlantin mukaan länsimaiset ihmiset yrittävät parhaansa mukaan pitää mielensä positiivisena ja noudattaa keskiluokkaista hyvän elämän mallia, vaikka monilla heistä ei työelämän murrosten keskellä ole siihen realistisia edellytyksiä.

Julma optimismi vaatii ottamaan ylivoimaisetkin vaikeudet haasteina, uskottelemaan, että ne ovat voitettavissa lujalla tahdolla ja hurtilla huumorilla. Jos epäonnistut, et vain ole asennoitunut tarpeeksi myönteisesti.

"Tällä hetkellä eräs toivon rahtusista liittyy siihen, että tuuli- ja aurinkovoimasta on tullut fossiilisia polttoaineita halvempia energian­lähteitä."

Arkiminäni eroaa lukevasta ja kirjoittavasta minästäni, jossain asioissa jopa ratkaisevasti.

Kun laitan ruokaa perheelleni, ulkoilutan koiriani tai leikitän kissojani, mielessäni eivät pyöri Kihlmanin tai Dostojevskin sanat ihmisen kelvottomuudesta. Olen banaalin onnellinen, hetkessä elävä ja huomiseen luottava. En kaipaa mustan huumorin syövyttämää proosaa, lukijaminäni on käännetty off-asentoon.

Jonakin tällaisena hetkenä satuin katselemaan pihallemme vastikään istutettua omenapuuta, ja mieleeni nousi kuluneista kulunein ajatus omenapuusta ja toivosta maailmanlopun varjossa.

Pitäisikö minun rakentaa itselleni toivon maisemaa puskuriksi ilmastokriisin aiheuttamalle turtumukselle? Voisivatko hengeltään myönteiset kirjat auttaa yhden miehen toivotalkoissa?

Steven Pinkeriin en sentään tarttunut, mutta luin hollantilaisen tietokirjailijan Rutger Bregmanin teoksen Humankind: A Hopeful History (suomeksi Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa, Atena, 2020). Facebookissa tuttavat kehuivat sitä ajatuksia ja toivoa herättäväksi kirjaksi.

Bregmanin teesi ei ole, että ihminen on hyvä, vaan pikemminkin, että olemme pohjimmiltamme ihan ok tyyppejä. Useimmat varmaankin allekirjoittavat tämän ajatuksen, niin minäkin, mutta hyvän myyntitykin tavoin Bregman naamioi sen mullistavaksi ihmisluonnon uudelleentulkinnaksi.

Perään hän vyöryttää runsaasti anekdootteja, jotka todistavat ihmislajin jaloimmista piirteistä: auttavaisuudesta, ystävällisyydestä ja empatiasta mitä kammottavimmissa olosuhteissa.

Bregman on eräänlainen Pinkerin hippiversio, joka vankan tilasto­datan sijasta nojautuu tunteikkaisiin tarinoihin. Tarinoiden takaa hönkii humanistinen turhamaisuus, Bregman kompastelee ihmisrakkauteensa kuin albatrossi suuriin siipiinsä ja melkein tukehtuu intoonsa todistaa näkemyksensä oikeiksi.

Kirjan loppuun Bregman listaa kymmenen ohjetta siitä, kuinka elää hyvän ihmisen tavoin ja olettaa toisistakin hyvää. Viimeistään ne takaavat, että teos päätyy lentokenttien bestseller-hyllyille.

Voi olla, että luentani tekee vääryyttä Bregmanille. Saatan olla kyvytön vastaanottamaan proosaa, joka maanittelee luopumaan kyynisyydestä, jotta maailma voisi kukoistaa.

Bregmanin kaltaisten ihmiskunnan suuria linjoja sormi pystyssä selittävien yleismiesten sijasta löydän toivon rahtusia arkisen uutterasti ympäristökysymyksiin perehtyvien kirjoittajien teksteistä, sellaisten kuin amerikkalainen Bill McKibben. He eivät yritä vaikuttaa ajatteluuni vaan välittävät ilmastokriisistä ja lajien tuhosta tietoa, jota en ehdi itse hankkia.

Tällä hetkellä eräs toivon rahtusista liittyy siihen, että tuuli- ja aurinkovoimasta on tullut fossiilisia polttoaineita halvempia energian­lähteitä. Öljyjättien tulevaisuus näyttää kaikkea muuta kuin hohdokkaalta. Ne pitävät vielä Trumpia ja muita amerikkalaisia konservatiivi­politiikkoja otteessaan, mutta politiikan ulkopuolella ystävät käyvät vähiin. Suuret sijoittajat vetävät varojaan pois öljyteollisuudesta ja rahoitussektori suhtautuu toimialaan selvästi penseämmin kuin takavuosina.

Fossiilisista polttoaineista eroon pääseminen ei tunnu enää niin kaukaiselta haavekuvalta kuin joskus aikaisemmin. En halua sanoa, että vielä on kymmenen tai kaksikymmentä vuotta aikaa, koska vitkasteluun ei todellakaan ole varaa. Mutta mahdollisuuksia on, ehkä toivoakin.

1 kommentti