Katariina Laine kiinnostui katukoirista ensimmäisen kerran vuonna 2005 asuessaan Thaimaassa Phuketin saarella. Hänellä oli tapana käydä kävelyllä ­Chalongissa sijaitsevalla temppelialueella, jossa parveili kulkukoiria.

Munkit pitivät niistä huolta, koska buddhalai­suuteen kuuluva ajatus muiden elollisten olentojen auttamisesta ulottuu myös katukoiriin. Lisäksi monet paikalliset kojumyyjät pitivät huolta koirista, joita oli aivan ­kaikenlaisia, niin pentuja kuin täyskasvuisia.

”Olin silloisen miesystäväni kanssa muutenkin harkinnut, että hankkisimme koiran”, Laine muistelee ja nauraa.

”Ja ­siellähän niitä oli kuin tarjottimella. Kun kohtasimme kadulla kaksi kuuden viikon ikäistä pentua, joiden emoa ei löytynyt mistään, otimme ne itsellemme. Se oli spontaani teko, jonka riskejä emme harkinneet lainkaan.”

Laineen onneksi koirilla ei ollut raivotautia, mutta punkki­ongelma osoittautui järkyttäväksi. Kun koirat asettuivat heille, talon seinä oli pian täynnä verta imeneitä punkkeja.

Vaikka buddhatemppelin munkit suhtautuivat katukoiriin suopeasti, samaa ei voinut Laineen mukaan sanoa kaikista muista paikallisista. Seurakoirien pitämisen kulttuuri oli tuolloin vasta yleistymässä maassa, ja jotkut pitivät koiria samanlaisena riesana kuin rottia.

Laineen naapurissa asunut mies ilmaisi inhonsa koiria kohtaan tyhjentämällä roskiksensa hänen pihalleen, jossa lemmikit olivat. Lapsijoukot taas saattoivat lyödä lähialueen tehdas­pajan koiria kepeillä, ja Laineen arvion mukaan lapsia oli opetettu toimimaan niin.

”Myös koiranomistajat antoivat rotukoiriensa kulkea vapaana”, Laine kertoo. ”Oli todella kaoottista ulkoiluttaa sukukypsää uroskoiraa, joka suhtautui aggressiivisesti ympärillä irrallaan parveileviin koiriin.”

Ulkomaiset matkailijat taas saattoivat Thaimaassa ottaa luokseen koiran ja lähtiessään kotimaahansa vain hylätä eläimen oman onnensa nojaan.

Muuten Laine viihtyi maassa mainiosti. Suomalaisissa ja thaimaalaisissa on paljon samaa, hän pohtii: molemmat kansat ovat itsenäistä ja omapäistä väkeä, joiden kanssa tulee mainiosti toimeen, kunhan osaa elää maassa maan tavalla.

Tuolloin vuosina 2005—2007 turismi oli lieveilmiöineen nykyistä pienempää, joten paikalliset suhtautuivat ulko­maalaisiin ystävällisemmin kuin myöhempinä vuosina.

”Pidin Phuketissa erityisesti Kata Beachista ja Karon Beachista”, Laine kertoo. ”Khao Lak oli sekin upea, vaikka tsunamin jäljet näkyivät paikassa yhä. Suosikki­paikkojani oli myös Chiang Mai pohjoisessa. Se oli vihreä ja vehreä suurkaupunki, jossa oli pikkukaupungin tunnelmaa – ja ihanasti viileämpää kuin vaikka Bangkokissa. Jos vielä lähtisin Thaimaahan, asettuisin sinne.”

Kun Laine palasi sittemmin koiriensa kanssa Suomeen, hän joutui antamaan eläimet adoptoitaviksi. Rakkaus katukoiriin pysyi silti.

Muuttaessaan vuonna 2016 Kanariansaarille hän otti ­ensitöikseen selvää, missä sijaitsi lähin koiratarha. Hänen onnekseen Gran Canarian Puerto Ricossa oli kunnallinen koiratarha, joka poikkeuksellisesti antoi vapaaehtoisten auttaa koirien ulkoiluttamisessa ja hoidossa kuutena päivänä viikossa.

”Siellä sain tutustua koiran elämään tarhassa”, Laine kertoo. ”Koiratarhoja on toki eritasoisia, mutta eläimet ovat silti samanlaisia kaikkialla: niillä on samat tarpeet, pelot ja ongelmat. Halusimme itsekin ottaa kotiimme koiran, mutta sopivaa ei koskaan löytynyt, koska matkustussyistä toivoimme pienikokoista lemmikkiä.”

Gran Canarialla tarvitaan löytöeläintarhoja kipeästi. Saarella on viime aikoihin asti hylätty joka vuosi arviolta peräti 10 000 koiraa ja kissaa.

Turistialueilta katukoirat on siivottu pois, mutta maa­seudulla niitä ei steriloida eikä merkitä tunnisteilla, joten ne saavat juosta vapaasti ja lisääntyä. Koiratarhalle, jossa Laine toimi vapaaehtoisena, saatettiin usein yön pimeydessä tuoda säännöllisesti pentueita portin taakse – tai eläimet vain heitettiin tarhaan aidan yli. Lemmikkejä myös otetaan itselle hoitoon vastuuttomasti.

Laine levitti tietoa koirista kirjoittamalla artikkelin paikalliseen suomenkieliseen ilmaisjakelulehteen Kanarian Sanomiin. Juttu sai suomalaisia matkailijoita vierailemaan koiratarhalla. Sana hyvin hoidetusta tarhasta alkoi levitä myös paikallisten keskuudessa, ja kiinnostus adoptioon kasvoi. Samalla alkoi itää ajatus kokonaisesta aiheeseen liittyvästä tietokirjasta.

Vuoden 2023 alussa Suomessa ilmestyikin Laineen kirjoittama teos Ei kenenkään koirat – rescuekoiria auttamassa. Siinä hän kertoo niin hylättyjen koirien kohtaloista kuin eläinsuojelutyön vaativuudesta.

Kirjassa avataan myös sitä, miten toimia, jos haluaa adoptoida rescuekoiran. Tärkein sääntö on Laineen mukaan tämä: älä toimi, kuten hän teki Thaimaassa, ja poimi koiraa kadulta.

”Kadulta otettu koira voi olla esimerkiksi raivotaudin oireettomampi kantaja”, Laine opastaa. ”Sairaus ei ilmene aggressiivisuutena vaan flegmaattisuutena.”

Koiran adoptointia ulkomailla harkitsevan kannattaa olla yhteydessä paikallisiin alan järjestöihin, joilla on menettelytavat siihen, miten koira hoidetaan lähtö­kuntoon. Järjestöt toimittavat eri puolille maailmaa tarhoilla pidettyjä ja valmiiksi hoidettuja koiria, joiden luonne on saatu selville.

”Prosessi kestää neljä kuukautta, joten pientä pentua ei saa omakseen, mutta ainakin tietää, että koira on sopivanluonteinen”, Laine kertoo.

Katariina Laineen elämässä on ollut erilaisia vaiheita, joista koirille omistautuminen on vain yksi. Lukion jälkeen hän opiskeli Ranskassa useita vuosia, ensin Cannesissa sisäoppilaitoksessa ja myöhemmin Aix-en-Provencessa, jossa hän myös seurusteli ranskalaisen miehen kanssa.

”Pidin ranskalaisesta keskustelukulttuurista”, Laine muistelee. ”Ainakin niihin aikoihin Suomessa tuntui, että jos avasi suunsa, puhui heti liikaa, mutta Ranskassa ei ikinä tullut sellaista tunnetta. Kaikesta saattoi keskustella. Siellä suvaittiin myös paljon paremmin erilaisuutta.”

Ylenpalttinen sosiaalisuus kävi kuitenkin myös raskaaksi. Esimerkiksi matkoille lähdettiin aina suurella porukalla.

”Ei ole ollut pakottavaa tarvetta palata Ranskaan sen jälkeen, kun sieltä lähdin”, Laine kertoo. ”Kun yksi vaihe elämässäni on ohi, siirryn seuraavaan. Mutta opin tuntemaan ranskalaisen kulttuurin valtavan hyvin, ja sitä tuntemusta olen hyödyntänyt paljon opetustyössäni ja tekemissäni oppikirjoissa. Minun Ranskani on paljon muutakin kuin pariisilaisia hienostokortteleita: se on iso maa, jossa on paljon kaikkea mahdollista.”

Laineen mielestä ihmiset, aivan kuten koiratkin, ovat loppujen lopuksi aika samanlaisia kaikkialla. Tämä näkemys on vahvistunut kehitysyhteistyöhankkeissa, joissa hän on ollut mukana, sekä matkoilla lähes 40 eri maahan. Tällä hetkellä Laine asuu osin Suomessa ja osin Kanarian Las Palmasissa.

Hänen matkailuintonsa lähtölaukaus oli 8-vuotiaana tädin luona Massachusettsissa Bostonin lähellä vietetyt puolitoista kuukautta. Vaikka Laine ei tuolloin osannut sanaakaan englantia, kokemus oli unohtumaton.

”Silloin 1970-luvulla Yhdysvallat oli ainakin kymmenen vuotta Eurooppaa edellä kaikessa”, Laine muistelee. ”Se oli tulevaisuuden ihmemaa, jossa autot olivat valtavia ja kaikkea enemmän kuin Suomessa. Siitä mielikuvasta en ole koskaan päässyt eroon – enkä siitä vapauden tunteesta, että kaikki on mahdollista. Jo silloin tiesin, että matkustaminen on minun juttuni.”