Ella, 72, nousi suomalaisen huumemaailman huipulle – Nyt hän haluaa kertoa totuuden luksuselämästä

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.

Jaa-a, eipä uskoisi tuosta kiltin näköisestä vanhemmasta naisesta, joka tarjoilee kahvia ja jäätelöä – muistuttelee vielä kermasta. Pieni koira pyörii jaloissa.

Nainen on kuin kuka tahansa 72-vuotias isoäiti.

Mutta ulkokuori ei kerro kaikkea, ei ainakaan nyt. Muutamia vuosikymmeniä sitten Ella Tobinilla oli kalju pää, nahkahousut ja alla uudenkarhea moottoripyörä. Sillä hän huristeli helsinkiläiselle Gay Gambrini -klubille hakemaan naisia, joita lopulta oli niin paljon, että nimet menivät sekaisin – siksi Ella kutsui naisiaan yhteisnimellä “peikkotytöt”. Eikä rahasta ollut huolta. Ellan käsien kautta kulki kymmeniä tuhansia markkoja ja lopulta euroja.

Mutta siihen aikaan Ellan aamiainenkaan ei ollut pelkkää kahvia ja kermaa. Lasten katsellessa äiti vetäisi aamulla päivän ensimmäiset amfetamiinisatsit, jotta pystyi ylipäätään toimimaan. Sama tapahtui viimeiseksi illalla, koska muuten hän ei olisi saanut unta. Oliko se sitten hohdokasta elämää? Luksusta peräti?

Hollywoodin romantisoima käsitys huumemaailmasta oli yksi Ellan motiiveista antautua henkilöksi rikostoimittaja Mia Jussinniemen kirjoittamaan elämäkertaan Ella Tobin – amfetamiinikauppias (Johnny Kniga). Koska aivan kuten Jussinniemi kuvailee: vaikka ihminen olisi huumemaailman huipulla, kaikkien päätepiste on lopulta sama. Jos siis itse käyttää myymiään tuotteita. Ja suurin osa käyttää.

Siksipä ollaan nyt tässä, kaksiossa Malmilla – ei luksusasunnossa Kuusisaaressa tai Westendissä.

Elämä on silti paljon, paljon parempaa kuin moottoripyöräaikoina. Että elämää ylipäätään on, sekin on kai jonkinasteinen ihme.

Ellan lapsuutta leimasi isän pelko. Isä oli väkivaltainen juoppo, joka hakkasi perhettään. Oikeastaan elämä oli selviytymistä jo silloin. Ensin Ella ja hänen kaksi veljeään paiskattiin lastenkotiin, jossa heidät erotettiin toisistaan niin, ettei Ella lopulta enää tuntenut toista veljeään.

Sitten äiti tuli hakemaan lapset takaisin. Ella oli tuolloin seitsemän ja jo unohtanut äidin kasvot.

Sen jälkeen elämä oli pelon täyttämää ja nälkäistä. Ella ei sitä tietenkään itse lapsena tajunnut, sehän oli ainut elämäntapa jonka hän tiesi. Pitkiä aikoja lapset asuivat likimain keskenään sinisessä autonröttelössä metsätiellä. Ikkunat olivat vesihöyryssä, mutta niitä ei voinut pitää auki hyttysten vuoksi. Nälkä kaikersi, se oli jatkuva seuralainen. Kolme pientä lasta yrittivät keksiä, miten selvitä päivästä toiseen ilman ruokaa. Nälkä toimi opettajana ja hätä keksi keinot.

Isä antoi turpaan pienestäkin asiasta, joskus pelkästä olemassaolosta. Niinpä isää piti paeta. Oli aika, jolloin Ella ja hänen isoveljensä Makri asuivat rappukäytävässä tai jopa paljaan taivaan alla. Kerran he keksivät tehdä makuupussit ruskeista vuoratuista jätepusseista, joita käytettiin tuohon aikaan puistojen roskakoreissa. Ruokana oli monesti pelkkää perunaa ja suolaa, ja perunat syötiin kuorineen. Ylimääräiset kätkettiin metsään vastaisuuden varalle.

Isän lisäksi sai pelätä toista veljeä Kenttiä, joka sai hallitsemattomia raivonpuuskia ja joutui jo teini-iässä vankilaan kuolemantuottamuksesta. Kentti piirsi apokalyptisia kuvia ja tappoi myöhemmin lisää.

Ellan mielestä on selvää, että hänen addiktionsa taustalla on hirveä mielen haava. Kun häneltä kysyy, kuka oli hänen lapsuutensa “se yksi turvallinen ihminen”, jota lastenpsykologit pitävät ensiarvoisen tärkeänä, hän mainitsee mummon. Mummo kävi sentään lastenkodissa vierailulla. Mutta mummo kuoli liian varhain.

Entäpä hellyys?

– Mikä hellyys? Ella kysyy nopeasti takaisin.

Eihän sellaista ollut. Oli vain pelkoa ja koti, jossa ei ollut edes huonekaluja. Oli metsä ja rakas Makri-veli.

Ja lopulta päihteet.

Miten ne tulivat elämään? Ella katsoo silmiin ja sanoo, että muisteleminen alkaa käydä raskaaksi. Koko kirjan tekeminen oli raskas prosessi, välillä itkettiin ja pää oli täynnä raivoisia ajatuksia. Ella sanoo, että siellä nyt kuitenkin on kaikki. Kansien välissä.

– Porttiteorian kautta se kävi, auttaa elämänkerturi kohdettaan. Mia sanoo, että tie oli se tavallinen: ensin viina, sitten pillerit. Aina joku matkan varrella avasi uuden oven. Amfetamiiniin tutustutti muuan Raikku, joka oli veljen vankilakaveri.

Kun Raikku piikitti Ellaan ensimmäisen kerran piriä, Ellan sisimpään levisi ihana tunne: vihdoinkin kaikki sinne tänne kieppuvat elämän palaset järjestäytyivät. Jopa Ellan tytär Petu oli sitä mieltä, että äidistä tuli paljon parempi kuin viinaksia ryypiskellen. Piri teki touhukkaaksi, itsevarmaksi.

Pikkuhiljaa, oman huumeiden saantinsa turvatakseen, Ella alkoi käydä kauppaa aineella. Mutta ”luukuissa” hän ei halunnut pyöriä. Kuin itsestään hän löysi paikkansa välittäjien yläportaassa ja jakoi ja myi saamansa huume-erät, ”limput”, myyjille ja nämä puolestaan eteenpäin katukauppiaille.

Ella oli väkivaltaisen lapsuuden kovaksi karaisema ja siksi vahva ja jämpti. Ella sanoo, ettei hän koskaan pelännyt ketään ja lisäksi häneen saattoi luottaa kuin kallioon. Yksikään tyyppi ei ”palanut” hänen vuokseen.

Isän ja Kentin jälkeen ei voinut sattua mitään pahempaa.

Mutta nyt Ellan tarinassa kuvattu maailma on tavallaan mennyttä. Voiko huumetilanteella nostalgisoida, no ei varmaankaan. Kirjailija ja rikostoimittaja Mia Jussinniemen mukaan huumekauppa on muuttunut lähes täysin Ellan ajoista. Kauppaa tehdään netissä, eikä vanha suhteisiin ja luottamukseen perustuva kaupankäynti ole enää edellytys bisnekselle. Lisäksi markkinat on täyttänyt alfa-PVP, tutummin peukku, jolla saa pään heti sekaisin. Peukku on eräänlainen ”superpiri”.

Ja tässä toinen keskeinen motiivi kirjan kirjoittamiseen: hoitoon pääsyn vaikeus hallituksen säästökuurin alla. Ella pääsi aikoinaan katkolle ja intervalleihin, liian hitaasti toki jo silloin, mutta nyt tilanne on vieläkin pahempi.

Vapaaehtoistyössään Stop huumeille Ry:ssä Ella näkee nuorten narkomaanien hädän. Itsekin hän yritti irtautua huumeista liki kaksikymmentä vuotta, kunnes tuli henkisesti tiensä päähän. Lopulta hän päätti vetää pari viikkoa ennen vuoden vaihtumista keskiyöllä viimeiset vetonsa. Ja niin hän myös teki.

Vihdoin ja viimein tuo päätös piti. Siitä tuli todellakin viimeinen kerta. Päätös oli Ellan varsinainen voimannäyttö.

Myllyhoidossa Ellan piti ensimmäistä kertaa kertoa oma tarinansa. Tehtävä tuntui ylivoimaiselta. Hän panikoi, ei pystynyt lopettamaan itkemistä. Lopulta ruutupaperille pusertui pieni versio omasta elämästä.

Siitä tarinasta on aikamoinen matka kokonaiseen kirjaan.

Aforismeissa hehkutetaan, miten elämässä pitäisi tavoitella ”hetkessä olemista”. Mutta huumemaailmassa ei muutoin eletäkään. On vain loputtoman painava nyt-hetki ilman mitään takeita huomisesta: rynnäköivätkö poliisit oven läpi heti aamulla herätessä tai passitetaanko taas vankilaan. Jatkuva hetkessä eläminen oli painajaismaista. Vaikka ei sitä silloin ymmärtänyt.

Tulevaisuuden tavoin myös menneisyys tuntui tuskalliselta.

Vasta pari viikkoa sitten koiran kanssa kävellessään Ella mietti ensi kertaa, josko hän antaisi anteeksi isälleen. Äidillekin, jota lasten piti suojella ja jota Ella kertoi jotenkin säälineensä.

Yhtäkkiä anteeksianto ei tuntunut enää mahdottomalta ajatukselta.

Ehkä se oli viimeinen vapautuksen etappi.