Onko tähän todella varaa? Huuhkajien pukukopista löytyy maalintekijä, jonka ominaisuuksien hukkaaminen on anteeksiantamatonta
Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen köykäisestä pelaajamateriaalista on voivoteltu perustellusti jo vuosia. Siihen nähden on suorastaan absurdia, että Serie A -joukkueen kapteeni Joel Pohjanpalo kuluttaa vaihtopenkkiä.
Suomen miesten A-maajoukkueen uusi projekti ei alkanut kuukausi sitten ruusuisesti joukkueen romahdettua Ateenassa pahemman kerran ja oltua odotetusti Lontoossa täysi vastaantulija avausjakson puolustuspelin tiivistymisestä huolimatta.
On selvää, että Suomen kokoisen maan menestysmahdollisuudet nojaavat saumattomaan kollektiiviin. Jokaisen pelaajan tulee tietää, mitä häneltä kentällä odotetaan ja yhtä lailla, mitä hän tekee yhdessä kymmenen muun kanssa pelin eri hetkinä.
Yhteistoiminta korostuu, koska yksilöiden vertailussa muiden Kansojen liigan vastustajien kanssa, Suomi häviää armotta. Kyse ei ole vain Englannista, sillä myös Kreikan ja Irlannin materiaali on Huuhkajia vahvempi. Vaikka Transfermarkt-arvoihin tulee suhtautua aina tietyllä kriittisyydellä, kertoo näiden molempien, niin sanottujen päävastustajien pelaajiston yli nelinkertainen arvioitu markkinasumma karua kieltään – ennen kaikkea sitä, että näissä joukkueissa on laajemmalla rintamalla pelaajia kovemmista sarjoista.
2000-luvun alku on jo kaukana menneisyydessä. Silloin maajoukkueen avauskokoonpano vilisi Euroopan parhaiden sarjojen avainpelaajia. Viime vuosina top viisi -sarjan pelaaja on ollut Huuhkajissa uhanalainen, lähes sukupuuton partaalla keikkuva laji. Sitä suuremmalla syyllä, sellaisten ilmaantuessa, tulisi heitä vaalia – ottaa annista aivan kaikki irti. Ei yksinkertaisesti ole varaa uhrata tällaisia pelaajia.
Puhun ennen kaikkea Joel Pohjanpalosta. Hyökkääjästä, joka on iskenyt Venezia FC:n paidassa 43 pääsarjamaalia 75 otteluun, maalin keskimäärin joka 140. peliminuutti. Valtaosa niistä on tullut Serie B:ssä, mutta tuoreimmat Serie A:ssa, jonne Pohjanpalo oli joukkuettaan viime kevään päätteeksi nostamassa, elintärkeässä roolissa.
Pohjanpalo on alkaneella kaudella Euroopan neljän kovimman sarjan joukkoon kuuluvan ryhmän kapteeni – sarjan viidessä ensimmäisessä ottelussa kahdesti verkkoa pöllyttänyt sellainen. Pelaaja, jonka kilpailullisia ympäristöjä ovat viime viikkoina olleet Milanon San Siro ja Rooman Stadio Olimpico.
”Muuttuuko helsinkiläinen huonommaksi pelaajaksi lentäessään maajoukkuetaukojen alussa Suomeen? Ei tietenkään.”
Kyllä, otoskoko Italian huippusarjassa on toistaiseksi aivan liian pieni. Katsotaan siis pidemmälle. Turkin pääsarjassa Pohjanpalo osui 33 ottelussa 16 kertaa, keskimäärin joka 132. peliminuutti. Saksan-vuosinaan maaleja syntyi ykkös- ja kakkos-Bundesliigassa 132 ottelussa 40 kappaletta. Näistä vuosista vielä osuvamman kuvan antaa maalit per peliminuutti -suhde, koska ottelumäärään mahtuu paljon muutaman minuutin kameoesiintymisiä. Pohjanpalo heilutti verkkoa Saksassa keskimäärin 160 minuutin välein.
Huuhkajissa on siis maalintekijä, joka on osunut Euroopan hyvätasoisissa sarjoissa vuosikausia keskimääräisesti selvästi useammin kuin joka toisessa täydessä ottelussa. Mikä on ollut tahti A-maajoukkueen kilpailullisissa otteluissa? Maali joka 297. peliminuutti.
Vaikka Pohjanpalo on ollut paikoin arvokaskin tekijä maajoukkueelle ja noussut Pohjoiskaarteen suursuosikiksi, on maalitahdin sukellus sinivalkopaidassa merkittävä. Muuttuuko helsinkiläinen huonommaksi pelaajaksi lentäessään maajoukkuetaukojen alussa Suomeen? Ei tietenkään. Mikä voi selittää näin ison eron seuratasolle verrattuna? Rooli, ja pelitapa.
Pohjanpalo pelasi syyskuun maaotteluikkunan kahdessa ottelussa yhteensä 28 minuuttia, joista jokainen tuli Ateenassa. Wembleyllä Serie A -hyökkääjä pyöritteli peukaloitaan penkillä alusta loppuun.
On tavallaan nähtävissä, miksi tilanne on tämä. Ainakin, kun yrittää asettua Markku Kanervan silmälasien taakse. Ensinnäkin, viime vuosien aikana on Teemu Pukki ollut maajoukkueen itseoikeutettu ykköshyökkääjä – ansaitusti. Kotkalainen on myös näyttänyt pystyvänsä olemaan edelleen vaarallinen maajoukkueessa. Kenties valmennus perustelee itselleen – ja Pohjanpalolle – penkityksiä myös samalla maalitahti maajoukkueessa -argumentilla, jonka nostin ylempänä esiin.
Myös lyhyemmällä aikavälillä voinee nähdä, mitä valmennus on Pohjanpalon penkityksessä ajatellut. Suomi halusi prässätä korkealta Ateenassa, jolloin Pohjanpalo ei ole vahvimmillaan. Suomi halusi edetä keskustan kautta kombinaatioilla, jolloin Pohjanpalo ei saa mieliruokaansa, keskityksiä. Pohjanpalo ei sovi ominaisuuksiltaan pelitapaan, ajateltiin varmasti.
Tarvitseeko asian olla näin?
Kuten sanottua, Suomi ei voi kilpailla materiaalissa. Onko Huuhkajilla siis varaa pitää tämän statuksen maalintekijää penkillä? Parhaassa jalkapalloilijan iässään olevan 30-vuotiaan Pohjanpalon tulisi vihdoin olla joukkueen ykköshyökkääjä, joka istuu vaihdossa korkeintaan 80. peliminuutin jälkeen tilanteen sen salliessa. Maajoukkueessa nähty hiljaisempi maalitahti tulisi ensisijaisesti nähdä epäonnistumisena Pohjanpalon potentiaalin täydessä hyödyntämisessä – niin tasaista miehen suorittaminen on ollut ympäri Eurooppaa vuosikausia.
Ei Huuhkajien tarvitse Pohjanpalon takia romuttaa suunniteltua systeemiään, ainoastaan tuunata tietyissä pelin vaiheissa. Kollektiivi on silti tärkein.
Ateenassa nähty korkealta prässääminen oli valinta, jonka näki nopeasti pelilliseksi harakiriksi. On totta, ettei sellaista saa priimakuntoon muutamalla harjoituksella ja palaverilla, mutta kuinka realistista on, että se olisi Huuhkajien näköinen ase pitkällä aikavälilläkään? Ei kovinkaan. Kyse ei siis olisi vain Pohjanpalosta, vaan koko joukkueen puolustustoimintojen järkevöittämisestä. Win-win. Pari tiivistä, hyvään kuntoon hiottua blokkikorkeutta pöydälle, ja Pohjanpalo pärjää mukana aivan hyvin.
Hyökkäyspelaamistakaan ei tarvitsisi muuttaa “pallo leveyteen ja keskitys heti jonnekin boksiin” -tyyppiseksi. Ensinnäkin, Pohjanpalo pitäisi valjastaa hitaammassa hyökkäysvaiheessa selkeäksi kohdepelaajaksi, jonka kautta murtautumispaikkoja haettaisiin.
Jos häntä löydettäisiin topparien edestä vastustajan linjan ollessa korkealla, voisi hyviä asioita tapahtua. Syöttö Pohjanpalolle, nopea tuki alle ja vauhtiveikko-osasto Pukin, Antmanin ja Keskisen johdolla pystyyn Pohjanpalon liikkeiden repimän linjan taakse. Pohjanpalo ja Pukki on täysin mahdollista saada edelleen samaan aikaan avaukseen, huomattavasti nähtyä useammin.
”Pohjanpalon mukanaolo vastustajan boksissa tulee nähdä asioita monipuolistavana mahdollisuutena, ei rajoitteena.”
Niissä tilanteissa, kun Suomi pääsee pallolla kontrolloidusti lähemmäs vastustajan ruuhkaista boksia, tulisi ykköskohteen olla Pohjanpalo. Tämä on avainpelaajien priorisointia.
Pallon ollessa maassa parhailla maalisyöttöalueilla boksin reunoilla, voisi Pohjanpaloa etsiä matalilla, kovilla palloilla esimerkiksi etualueelle. Toinen vaihtoehto olisi etualuejuoksu joltain muulta – vaikkapa sen mestarilta, Pukilta – ja Pohjanpalon etsiminen korkeammalla pallolla taka-alueelle. Venezian miehen läsnäolo tarjoaisi myös pidempien keskitysten mahdollisuuden – tilanteiden, joista hän on nauttinut Italiassa pilvin pimein maalien muodossa. Pohjanpalon mukanaolo vastustajan boksissa tulee nähdä asioita monipuolistavana mahdollisuutena, ei rajoitteena.
Myös kovan kritiikin kohteena ollut Huuhkajien pelin osa-alue, erikoistilannepelaaminen molemmissa kenttäpäädyissä antaa vastustajalle tasoitusta joka kerta Pohjanpalon kaltaisen pääpelaajan istuessa penkillä.
Puolustuspään kulmapotkuissa Pohjanpalosta saisi ison hyödyn joko etualuepelaajana tai vastustajan vaarallisimman erikoistilannepelaajan vartioijana. Hyökkäyserikoistilanteissa Pohjanpaloa tulisi tavoitella ensisijaisena vaihtoehtona asettamalle hänen löytämisekseen erilaisia blokkeja.
Antakaa Pohjanpalolle muutama ottelu avauksessa tällä lähestymistavalla. Olen valmis muuttamaan mieltäni, mikäli sen jälkeen huomataan tehojen olevan yhä nollissa.
Avainpelaajista puhuttaessa Lukas Hradecky on itseoikeutetusti saanut paljon palstatilaa viime vuosina. Kaikki tiedostavat varmasti, että Huuhkajilla on edelleen eurooppalainen huippumaalivahti – usein pienemmälle maajoukkueelle kullanarvoinen tekijä venymisessä arvokisoja kohti.
Tiedostetaanko kuitenkaan täysin sitä, että vahvasta kollektiivin korostamisesta ja köykäisestä pelaajamateriaalista huolimatta on myös hyökkäyspään pelaaja, joka tekee jatkuvaa tulosta kovalla eurooppalaisella tasolla? Seurajoukkueissa.
Näin pitäisi olla myös Suomi-paidassa. Se vain on kovin vaikeaa, jos istuu vaihtopenkillä.
