Huuhkajat näytti, että ehkä sitä toivoa vielä voikin olla - "Lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä"

Viikonlopun Hollantipeli oli monellakin tapaa todella synkkä ottelu, josta positiivisten seikkojen nostaminen oli optimistisisimmillekin Huuhkajakannattajille työlästä. Odotukset tiistain Puola kohtaamiseen olivatkin ristiriitaiset joukkueen tason, henkisen kapasiteetin sekä myös vielä hyvin tuoreen päävalmentajan ajatusten suhteen. Se mitä Suomi sitten lopulta keskiviikon puolelle venyneen taiston aikana yleisölleen tarjoili, antoi ainakin edellä mainittuihin kysymyksiin lisää vastauksia. Viikonlopun epätoivo vaihtui uskoksi parempaan huomiseen, kasvot pestiin oikeimmalla mahdollisella hetkellä.

Kysyin Hollantia vastaan nähdyn mahalaskun jälkeen, omaako Jacob Friis riittävää luottoa pelaajiensa kykyyn haastaa myös ennalta huomattavasti laadukkaampia joukkueita. Todennäköisesti Suomi tulee jatkossakin olemaan tuloksellisesti ottavana osapuolena maailman top kymppiin kuuluvia maita vastaan, mutta henkisesti yksikään Olympiastadionille saapuva vastustaja ei saa laskeutua Helsinkiin valmiiksi voittaneena. Kotipyhättö maajoukkuejalkapallossa täysin poikkeuksellisen Pohjoiskaarteen tuella on ja tulee olemaan Huuhkajille niin iso etu, että sen voimaan on myös jokaisen päävalmentajan uskottava. Luotan ja toivon, että Hollantia vastaan nähty alistuminen oli viimeinen laatuaan ja voitto Puolasta oli tuloksen ohella myös tällä saralla iso harppaus parempaan.

Valmentaja on vapaa esimerkiksi pelaajiin liittyvistä ennakkokäsityksistä ja niiden mukanaan tuomista rajoitteista. Lisäksi kytkökset kotimaisiin seurajoukkueisiin ovat minimissään, jolloin pelaaja ei saa mitään etua siitä, että on esimerkiksi pelannut aiemmin kyseisen valmentajan alaisuudessa tai valmentajalla on muuten sympatioita tietyn, hyvin tuntemansa seuran pelaajiin. Se, mikä voi olla miinusmerkkistä, on suomalaisen jalkapallon tai jalkapalloilijan tason aliarvioiminen.

Euroopasta katsottuna Suomi kuuluu maanosamme vaatimattomimpien jalkapallomaiden joukkoon, ainakin tasollisesti. Pelaajia ei yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta pelaa huippuseuroissa tai -sarjoissa eikä maajoukkueen menestys yhteen arvoturnaukseen osallistumisen lisäksi ole millään lailla noteerattavaa. Tällöin luonnollinen seuraus voi hyvinkin olla jopa liiallisen altavastaajaroolin liittäminen maajoukkueen pelaamiseen, jolloin huippumaata vastaan pelattaessa tärkein tulos voi olla murskatappion välttäminen. Suomalainen jalkapallokannattaja ja maajoukkuetta seuraava tietää, mihin Huuhkajajoukkue kykenee omalla Olympiastadionillaan. Joukkue on vuosien saatossa totuttanut yleisönsä siihen, että vaikka laadullinen ylivoima saattaa olla toisella puolen kenttää, yrityksen tai taistelun puutteesta menestys ei jää kiinni. En sano, etteikö Jacob Friis tuntisi pelaajiaan pelitaidollisesti, mutta luulen, että tämän maajoukkueikkunan jälkeen hän tuntee pelaajansa ja kannattajansa myös henkisesti paremmin.

Friis oli jättänyt itsestään ensimmäisten kuukausien aikana hieman vaisun ja jopa etäisen kuvan. Ensimmäinen karsintaikkuna maaliskuussa tuli nopeasti ja se näkyi Huuhkajien pelissä hyvin rikkonaisina kokonaisuuksina, joiden oikeastaan ainoa konkreettinen anti oli neljä vieraspistettä Maltasta ja Liettuasta. Pelillisesti esitykset olivat sekavia, ja pelien sisälläkin hyvin erilaisia. Nyt neljän ottelun jälkeen tiettyjä toisteisia asioita on jo löydettävissä, niin pelaamisessa kuin pelaajavalinnoissakin. Friis on pelitaktiikoissaan ja -ryhmityksissään joustava, mikä Suomen tasoisen joukkueen kanssa toimiessa on erittäin positiivinen ominaisuus. Markku Kanervaa kritisoitiin jopa jääräpäisesti kiinni pidetyistä kenttämuodostelmista, joiden ei aina katsottu palvelevan tai tukevan saatavilla olevan materiaalin pelaamista parhaalla mahdollisella tavalla. Friis tuntuu elävän enemmän vastustajan mukaan, ja silloin, ainakin vielä omaan joukkueeseensa tutustumisen ollessa kesken, ei Hollantipelin kaltaisilta harha-askeliltakaan voi välttyä.

Huuhkajat on Friisin alaisuudessa pelannut niin kolmen, neljän kuin viidenkin pelaajan alakerralla. Puolustettaessa ja hyökätessä numerot ovat eläneet joustavasti ja sen mahdollistamiseksi Friis suosii pelaajavalinnoissaan vahvasti pelaajia, jotka kykenevät pelaamaan monilla eri pelipaikoilla, monessa eri roolissa. Tämä on yhteistä nykyjalkapallon menestyneimmille valmentajille, joten Palloliitto voi onnitella itseään ainakin aikaansa seuraavan valmentajan rekrytoinnista. Huuhkajissa monikäyttöisten pelaajien malliesimerkit löytyvät ehkä parhaiten Matti Peltolasta sekä Fredrik Jensenistä. Peltola on kuulunut Friisin alkukauden ehdottomiin vakionimiin, ja D.C. Unitedissa Washingtonissa leipänsä eteen pelaava nuorukainen on avannut karsintaotteluja niin puolustuslinjassa kuin keskikentälläkin. Se, mistä Peltolan nimi on avauskokoonpanossa löytynyt, ei toki ole kertonut juuri mitään siitä, miten hänet rooliaan on valjastettu kentällä pelaamaan.

Peltola on saanut kovaakin kritiikkiä pelaamisestaan keskikentän keskustassa, mutta mielestäni tässä on ammuttu jossain määrin yli. Joukkueen pelaaminen oli vielä ennen Puola ottelua täysin keskeneräistä, jolloin pelin ytimessä operoiva pelaaja saattaa helposti joutua tilanteisiin, joista kunniakas ulospääsy on käytännössä mahdotonta. Varsinkin Hollantia vastaan Peltolan ja Kaan Karisen keskikentän keskusta oli täysin tekemättömän paikan edessä, mutta valitettavan yleistä on myös se, että koko joukkueen suorittaessa heikosti, suuri yleisö nappaa jonkun tai jotkut tietyt pelaajat jopa kohtuuttoman terävästi hampaisiinsa.

Puolaa vastaan MLS-ammattilainen näytti sitten parasta osaamistaan, eikä yllätys ollut, että se sattui juuri silloin, kun myös ympärillä homma toimi. Laitatopparina pelatessaan Peltola oli saanut Friisiltä täydellisen ohjeistuksen valjastaa pelilliset vahvuutensa joukkueensa hyväksi, ja jos ajatellaan vaikkapa topparilinjan pallollista ja pelinavaamiseen liittyvää osaamista, ei pellavapäälle löydy vertaista. Keskikenttäkokemus ja -osaaminen näkyi puolestaan siinä, miten Peltola asemoi itsensä aika ajoin pelattavaksi keskelle, tarvittaessa kutoseksi, tarvittaessa jopa kasiksi. Tällaiset pelaajat ovat valmentajilleen kultaakin kalliimpia, ja pitää myös muistaa, että 22-vuotiaana näin vaativan ja kokonaisvaltaisen pelaamisen toteuttaminen jatkuvasti laatukäyrän yläpäässä voi vielä ajoittain olla haastavaa.

Fredrik Jensenin rooli kentän oikealla laidalla oli myös mielenkiintoinen. Puolustettaessa sopimuksensa Augsburgissa loppuun viime kauden päätteeksi pelannut Jensen putosi käytännössä alimman linjan laitimmaiseksi pelaajaksi, tarkoituksenaan varmasti estää Suomelle isoja ongelmia aiheuttaneet boksin ylälaidan tasolta lähteneet vastustajan keskitykset. Hyökätessä iso vastuu oli puolestaan tuoda uhkaa Puolan laitapuolustamiselle sekä tarjota tuki ja kombinaatiomahdollisuus erityisesti Robin Lodille. Jensenin vahvuus etenkin hyökkäyspäähän erottaa hänet esimerkiksi Nikolai Alhosta, joka on selkeästi puolustavampi, mutta samalla myös yksipuolisempi pelaaja. Ei ole lainkaan huono asia, että Friisillä on käytössään eri pelipaikoille eri tyylisiä pelaajia, ja kun Puola pakotti viimeisen kymmenen minuutin vyöryllään Suomen puolustamaan, Alho oli luonnollinen valinta puolustuslinjan oikealle reunalle. Kokonaisuudessaan Huuhkajat puolusti Puolaa vastaan hyvin ja tällä hetkellä kolmikko Peltola, Arttu Hoskonen ja Miro Tenho näyttäisi olevan toisiaan parhaiten täydentävä kokoonpano.

Urheilussa ja jalkapallossa asiat ja suhdanteet voivat muuttua silmänräpäyksessä ja Jacob Friisillä vaikuttaakin hieman hankalan ja sekavankin alun jälkeen olevan ainakin mahdollisuus melko valoisaan tulevaisuuteen Huuhkajien päävalmentajana. Se, mikä vielä hetki sitten vaikutti etäiseltä käyttäytymiseltä, saattaakin olla juuri Suomen maajoukkueen päävalmentajaltaan kaipaamaa rauhallisuutta ja asioiden maltillista tarkkailua ja opettelua ennen hätäisten johtopäätösten ja julkitulojen aikaa. Kuten edellä jo totesin, Friis näyttäisi tunnistavan ja sitä kautta hallitsevan nykyjalkapalloilun tärkeät osa-alueet ja esimerkiksi erikoistilanteet kuuluvat eittämättä niihin. Tämän ei tietenkään pitäisi tulla Euroopan huippusarjassa valmentaneen valmentajan kohdalla yllätyksenä, mutta niin nopeasti mielipiteitä ja omia totuuksia tässä ajassa muodostetaan, että tosiasiatkin saattavat siinä rytäkässä unohtua.

Huuhkajien pelaajamateriaali elää varmasti näiden karsintojen aikana edelleen. U-21-joukkueesta on tulossa mukaan pelaajia, jotka eivät välttämättä vielä syksyllä näy A-maajoukkueen avauskokoonpanossa, mutta laajentavat sitä joukkoa, josta Friis pystyy joukkueensa valitsemaan. Suomella on tiettyjä pelipaikkoja, jotka saattavat koitua ainakin jollain tasolla ongelmaksi niitä tällä hetkellä hallinnoivien pelaajien lopettaessa maajoukkueessa, mutta sen vastapainoksi Friisillä on käytössään joukko nuoria ja monella tavoin erilaisilla vahvuuksilla varustettuja pelaajia, kuin lähitulevaisuudessa väistyvät ovat. Päävalmentajan yksi tärkeimmistä tehtävistä tuleekin olemaan yksilöidensä vahvuuksien hyödyntämien joukkueen eduksi, ja samaan aikaan kokonaisuudesta ja tasapainosta huolehtiminen. Parhaat valmentajat löytävät keinot maksimoida joukkueensa vahvuudet ja minimoida heikkoudet. Oliver Antmanin, Topi Keskisen ja esimerkiksi Daniel Håkansin myötä uskallan ennustaa Huuhkajien vahvuuksien löytyvän vauhdista, kyvystä haastaa ja hyökätä tyhjään tilaan. Samaan aikaan jonkun pitää ne pallot sinne vauhtiin pelata, jonkun huolehtia joukkueen sielun, keskikentän keskustan kyvystä rakentaa ja tuhota. Vahvuuksien maksimointi vaatii heikkouksien minimoimista, mutta millä suhteella?

Lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä, Jacob Friis?