Apu

Hurriganes 50 vuotta: "Olin paitsi esiintyjä myös järjestysmies – Jos yleisössä oli matsi, löin biisin poikki,” Remu muistelee

Hurriganes 50 vuotta: "Olin paitsi esiintyjä myös järjestysmies – Jos yleisössä oli matsi, löin biisin poikki,” Remu muistelee
Apu-lehti kirjoitti vuonna 1976 Hurriganes-yhtyeestä, ”nuorisoviihteen kärkijoukosta”, jonka pomo ja rumpali-laulaja Henry ”Remu” ­Aaltonen on musikantti henkeen ja vereen, ja yhtyeen hurjin veikko. Tänään Remu on 73-vuotias ja hänelle on juuri myönnetty valtion taiteilijaeläke.
Julkaistu: 16.4.2021
Remu ja Hurriganes ovat ­suomalaisen pop-musiikin hämmästyttävin ilmiö vuosikymmeniin.
Tuolla lauseella alkoi juttu Hurriganes-yhtyeestä Avun numerossa 16 vuonna 1976. Lehden kannessa kysyttiin: Miksi Hurriganes menestyy?
Jutun varsinainen otsikko julisti: Hurriganes on tänään miljoonabisnes. Hurriganes oli tuolloin viisivuotias yhtye, joka nimensä mukaisesti oli lyönyt läpi pyörremyrskyn lailla.
Tai kuten toimittaja Raimo Möysä kirjoitti: 1960-luvulla Suomessa elettiin Beatlemanian aikaa. 1970-luku on synnyttänyt uuden manian, johon yhdistetään hurja nuorisoviihteen kärkijoukko Hurriganes.
Nyt, vuonna 2021 Hurriganesin perustamisesta tulee kuluneeksi 50 vuotta.
Ja tuon ”nuorisoviihteen kärkijoukon” pomolle, rumpali-laulaja Henry ”Remu” ­Aaltoselle on juuri myönnetty valtion taiteilijaeläke. Hän on 73-vuotias – ja anonut eläkettä useasti aikaisemminkin.
Keväällä 1976 Apu esitteli hänet näin: Remu Aaltonen, Hurriganesien hurjin veikko, musikantti henkeen ja vereen. Idean isä.
Avussa numero 16/1976 kerrottiin, miten Hurriganesin suosio oli noussut Suomessa ennen näkemättömiin mittoihin.

50-luvun rockia 70-luvun soundeilla

Idea oli tämä: rock’n’roll-trio. Bändi, joka soittaisi yksinkertaista, Little Richardin, Chuck Berryn ja kumppanien 1950-luvun lopulla nuorisoilmiöksi nostamaa musiikkia. Mausteita otettaisiin 1960-luvun brittibändeiltä, jotka olivat jalostaneet kolmen soinnun rokkia uusien sukupolvien nuorisomusiikiksi. Soundi olisi uutta aikaa, 1970-lukua.
Vuonna 1976 Apu lehti kiteytti Hurriganesin musiikillisen linjan näin: Hurriganesin musiikki on lähinnä 50-luvun rockia soitettuna 70-luvun äänentoistolaitteilla.
Remu oli jo siihen mennessä soittanut Kalevala-­yhtyeessä monimutkaisempaa – ja aikalaisten mielestä kunnianhimoisempaa – rockia, mutta uuden yhtyeen laulava rumpali halusi iskeä yleisöön helpoilla biiseillä ja ­vastaansanomattomalla energialla.
Mukaan Remu houkutteli ensimmäiseksi kitaristi Ilkka ”Ile” Kallion, teinipojan, jonka Apu esitteli kuvatekstissä tavallaan tyhjentävästi: Ulkonäöltään sovinnaisin hurrigaani, abiturientti.
Vuonna 1976 ei ollut monta Hurriganesia ­suurempaa ­suomalaista ­viihdeilmiötä – paitsi tietenkin lätkä.
Huhtikuussa 1976 Ile oli palannut Hurriganesiin, bändin kahdella ensimmäisellä levyllä ­soittaneen Albert Järvisen tilalle. Ile oli kuulunut alkuperäiseen kokoonpanoon.
Remu oli kutsunut lupaavana kitaristina ­tunnetun Ilen yhtyeen ensimmäisiin treeneihin, kun tämä oli vain 16-vuotias – liian nuori elämään tiivistä bändielämää niin vahvan persoonan kuin häntä lähes kahdeksan vuotta vanhemman Remun kanssa.
Kaikesta huolimatta suomalaista musiikki­historiaa muokanneen pyörremyrskyn, Hurriganesin, Ile aloitti soittamalla kahdestaan muutaman tunnin ajan Remun kanssa.
Noissa ensimmäisissä treeneissä basistiksi päätettiin pyytää Hugo Christer ”Cisse” Häkkinen (1951–1990), vaikka tämä olikin siihen saakka soittanut lähinnä kitaraa. Remu näki Cissessä hahmon, joka sopi kokonaisuuteen sekä ­i­­magoltaan että soittotaidoltaan.
Apu-lehteen oli 45 vuotta sitten kuvattu Cisse autonsa kanssa. Tuo auto oli tullut kuuluisaksi pari vuotta aikaisemmin Risto Vuorimiehen kuvaamasta Roadrunner-albumin kannesta. Cisse Häkkinen, 50-luvun vesikampaus ja Cadillac-­kulkuneuvonsa samalta kymmenluvulta.
Hurriganesilla sai 70-luvun puoli­välissä kaupaksi mitä vain vaatteista moottoriöljyyn. Apu 16/1976.

Hurriganesin kultasormi

Vuoteen 1976 mennessä Hurriganesilta oli julkaistu kolme albumia, joista erityisesti Roadrunner (1974) ja Crazy Days (1975) olivat nostaneet bändin suur­suosioon.
Kaikki mihin Hurriganet koskevat, tuntuu ­muuttuvan kullaksi.
Yhtye on murskannut parissa vuodessa kaikki käsitykset levymyynnin mahdollisuuksista ­Suomessa. Samoin lähes jokaisessa tanssi­paikassa, missä pojat ovat esiintyneet on ollut lappu luukulla: loppuunmyyty.
Kahden vuoden aikana Hurriganesit ovat ­myyneet yli 200 000 lp-levyä ja kasettia.
"Farkkuja myydään Hurriganesien voimin. Viimeksi Shell on palkannut Hurriganesit edistämään bensiinin myyntiä."
Apu-lehti 1976
Tuollaisia myyntilukuja pidettiin kuulemma utopiana vielä muutama vuosi aikaisemmin. Ja sama utopia toteutui keikkojen määrissä, esiintymiskorvauksissa ja yhteistyökumppanien ­määrässä.
Yhtyeen menestys tanssilavoilla on ollut ­vähintään yhtä murskaava. Lähes jokaisen lavan yleisöennätys on nyt Hurriganesien nimissä. Varovaisenkin arvion mukaan pelkästään viime vuonna (1975) yhtye veti tanssipaikoille 150 000 kuulijaa. Eikä luvussa ole vielä mukana yhtyeen festivaali­esiintymisiä.
Kaiken lisäksi Hurriganes-hysteria tuntuu ­kasvavan päivä päivältä. Markkinoille ilmestyy joka päivä uusia Hurriganes-tuotteita. On jättiläisjulisteita, tarraa, paitaa ja ties mitä. Farkkuja myydään Hurriganesien voimin. Viimeksi Shell on palkannut Hurriganesit edistämään bensiinin myyntiä.
– Kyllähän toi kaikki pitää paikkansa. Eiks niin? kommentoi Remu vuonna 2021.
– Paitsi tuo ”Hurriganesin hurjin veikko”, se pitää korjata ”hurjin peikko”.
Hurriganesin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Cisse Häkkinen, Remu Aaltonen ja Ile Kallio. Tässä vuonna 1975 otetussa kuvassa Ile on juuri aloittanut toisen kautensa bändissä.
Remu puhuu niin, että vuosikymmenten mittaan suomalaisille tutuksi ­tullut virnistys kuuluu puhelimessa.
Hän kuvailee kaikkien ”veikkojen” olevan jotakin sellaista, jota ei viitsi perhelehteen painaa. Vaikka eihän itsetyydytyksessä ole mitään hävettävää.
Ehkä Remun persoonallinen yhdistelmä rock’n’rollin varhaisiin ihanteisiin kuuluvaa ­huumoria, uhkaavuutta, kapinallisuutta ja ­arvaamatonta alatyyliä oli yksi syy Hurriganesin suosioon 1970-luvulla. Ja siihen, että yhtye valmensi suomalaista nuorisoa vuosikymmenen lopussa jyllänneisiin ilmiöihin.
Esimerkiksi 1950-luvun rock’n’roll-kulttuurin ihailu oli luontevaa jatkoa sille, että Hurriganes ajoi amerikanraudoilla ja soitti kolmen soinnun rokkia.
Toisaalta Hurriganes vaikutti myös diinarien vastakohdaksi koettuun ilmiöön, punkkareihin. Ennen kuin kukaan Suomessa oli kuullutkaan Ramonesista tai Sex Pistolsista, vastaavaa rock-energiaa oli koettu Hurriganesin äärellä.
Pelle Miljoona ikuistettiin jopa pogoamassa ­y­htyeen keikalla kuvaan, joka nähtiin myöhemmin Hurriganes Live In Hamina 1973 -levyn kansikuvassa.
Remu Aaltonen, Cisse Häkkinen ja Ile Kallio vuonna 1977.

Kaiken piti olla täydellistä

Hurriganes tarjosi levyillään ja keikoillaan ripauksen suurta maailmaa, unohtumattoman show’n – ja sillä asenteella, että fanit saivat mitä ­halusivat. Bändin sisällä Remu määräsi, että rima asetetaan jokaisella keikalla korkealle – ja ­ylitetään.
Hurriganesien uraa läheltä seuranneet pitävät juuri Remua koko yhtyeen sieluna ja aivoina. Remu päättää lähes kaikista yhtyeen asioista ja huolehtii myös suurimmasta osasta käytännön järjestelyjä. Hänet tunnetaan myös kaverina, joka haluaa ­kaiken olevan täydellistä.
– Just niin, Remu kuittaa nyt.
– Hyvähän mun oli muita neuvoa, vaikka en itse osannut.
Tuo on yllättävää vähättelyä Remulta, vaikka aikalaiskriitikot ja erityisesti progressiivista rockia soittaneiden bändien muusikot toki väheksyivät Hurriganesin soittotaitoa.
Yksikään itseään kunnioittava rock-kriitikko ei toistaiseksi ole uskaltautunut puolustamaan yksinkertaista ja suoraviivaista rockia soittavaa Hurriganesia, kirjoitti Apu vuonna 1976.
Monipuoliseksi kitaristiksi jo 1970-luvulla arvostettu Ile Kallio on tosin muistellut useassa haastattelussa puolustaneensa Remua ja Cisseä sanoen, että ne ”saavat aikaan sellaisen ajon” rokkibiiseihin, että harva progenyplääjä pystyi samaan. Kyse oli Ilen mukaan erilaisesta ­osaamisesta.
Cisse, Albert ­Järvinen ja Remu vuonna 1974. Tällä legendaarisella kokoonpanolla Hurriganes levytti kaksi ensimmäistä albumiaan.

Kuilun Pirtin kallein esiintyjä

Hurriganesin miljoonabisnes ­konkretisoitui keikoilla. Niitä yhtye teki 1970-luvun tapaan pääasiassa tanssilavoilla.
Keikkajärjestäjät kuvailivat sitä Avun jutussa.
Ei Hurriganeja voi verratakaan muihin esiintyjiin. Ne ovat täysin omaa luokkaansa niin yleisön suosiossa kuin siinä työssä mitä he tekevät, sanoo siilinjärveläinen Heikki Kiiski, joka pyörittää ­Kuilun Pirtti -nimistä tanssipaikkaa.
– Yhtye on kallein esiintyjä mitä meillä on käynyt, mutta myös suosituin. Koskaan muulloin ei ole ollut niin paljon väkeä kuin Hurriganesien ­vieraillessa meillä.
Kiisken mukaan Hurriganet ovat kaiken lisäksi varsin mukavia ja helppoja esiintyjiä.
– Tekevät työnsä todella tehokkaasti ja ­jämptisti. Otetaan uudelleen kun vain saadaan, maksoi mitä maksoi.
Vastaavan arvion Hurriganeista antaa myös Lauttakylä Urheilutalon tansseista vastaava Risto Äijälä.
– Ei niiden kanssa pysty kukaan muu kilpailemaan suosiossa kuin Erkki Junkkarinen. Nämä kaksi ovat ne jotka nykyisin vetävät väkeä. Muista ei juuri voi puhuakaan samana päivänä.
"Hurrigaanien yleisö käyttäytyy paremmin kuin keskimääräinen tanssiyleisö. Verrattuna normaaleihin tansseihin on ilta monin tavoin siistimpi. Vessat eivät täyty tyhjistä viinapulloista eikä ­eteisessä tapella."
Apu-lehti 1976
Äijälä kommentoi jutussa, että Hurriganes on ”hintansa väärtti”. Lehden mukaan Suomen ­suosituimman yhtyeen keikkaliksa oli tuolloin 5 000–6 000 markkaa esiintymisestä. Suomen pankin Rahanarvolaskurin mukaan se vastaa nykyrahassa noin 3 700–4 400 euroa. Ei kuulosta paljolta, jos lippuja myytiin 2 700 kuulijalle ja suhdetta vertaa nykytähtien jopa kymmenientuhansien eurojen esiintymiskorvauksiin. Mutta 1970-luvulla yleisö joutui myös maksamaan lipuistaan vähemmän kuin 2020-luvulla.
Keikkajärjestäjät kiittelivät Hurriganesia vuonna 1976 myös siististi sujuvista illoista.
Hurrigaanien yleisö käyttäytyy paremmin kuin keskimääräinen tanssiyleisö. Verrattuna normaaleihin tansseihin on ilta monin tavoin siistimpi. Vessat eivät täyty tyhjistä viinapulloista eikä ­eteisessä tapella.
– Olin paitsi esiintyjä, myös järjestysmies. Jos näin, että yleisön joukossa on matsi, löin biisin poikki ja sanoin mikkiin: ”Jätkät, äkkiä ulos täältä”, Remu muistelee.
Petri Laukan kirja Remu & Hurriganes Kekkoslovakiassa ilmestyi vuonna 2014 (Into).
Ei ihme, että järjestäjät olivat tyytyväisiä. ­Varsinkin, kun Remu oli antanut keikoilleen ­hintatakuun.
Mutta me ollaan sovittu järkkärien kanssa siitä, ettei niiden tarvitse ottaa tappiota, ellei yleisöä tule tarpeeksi. Me mennään sellaisessa tapauksessa niitä vastaan. Näin vaan ei ole koskaan ­käynyt. Päinvastoin monessa paikassa meille on vielä maksettu ylimääräistä.
Tosin nyt Remu muistaa, että hän oli esiintyjän ja järjestysmiehen lisäksi tarvittaessa myös ulosottomies.
– Yhdestä keikkajärkkäristä meitä varoitettiin. Sanottiin: ”Se tekee temput, älkää menkö sinne.” Vastasin: ”Kokeillaan. Katsotaan, miten temput toimivat, kun Remu tulee.” No keikan jälkeen tää järkkäri oli häipynyt himaansa. Selvitettiin, missä se asuu. Ajettiin auto pihaan ja pistettiin pitkät päälle, suoraan pääovea kohti. Menin ovelle ja löin seinään pari mörssäriä. Äijä tuli ­siihen ikkunan taakse vapisemaan. Sanoin: ”Nyt sulla on kolme minuuttia aikaa. Ala lyödä rahaa postiluukusta ulos. Sitten, kun on tarpeeksi, me lähdetään.” Sanoin, että muuten tanssijärjestämiset loppuun tähän. ”Aika alkaa nyt!” Rahaa tuli kuin apteekin hyllyltä.
Remu Aaltosen 65-vuotispäivän kunniaksi Yle Teema esitti 2013 Hurriganesin arkistohelmiä Tukholman Gröna Lundista. Kuva: Yle Kuvapalvelu.

Remun suuri sydän

Hetken hurahdukseksi arveltu ­Hurriganes-kuume on muodostumassa jättiläismäiseksi liiketoiminnaksi, jossa liikkuvat miljoonat markat.
Kriitikot ja progemuusikot eivät ehkä arvostaneet Hurriganesin musiikkia, mutta he tiesivät, että Remu ja kumppanit tienasivat paljon enemmän kuin he. Vähättelevillekin muusikoille maistui 1970-luvulla alkoholi – ja mielellään Remun piikkiin.
Siksi Remu – hän ei tuolloinkaan käyttänyt alkoholia – jätti kohtaamiset mielellään väliin.
– – häntä ja muita hurriganeja ei juuri nähdäkään Helsingin muusikkopiirien suosimissa ­paikoissa.
– Niihin kun menee niin se on pelkkää rahan menoa. Sieltä tulee jos jonkinmoista tuttavaa ja kaveria vippaamaan kymppiä kaljaan. Jollei niille anna niin ne pahoittavat mielensä. Viimeksi kun kävin yhdessä mestassa multa meni hetkessä viiskymppiä vippeinä eri puolille.
Nyt Remu kuittaa tällaiset kohtaamiset ­ykskantaan:
– Periaatteessahan pitää aina antaa, jos ­toinen tarvitsee ja itsellä on.
Vastaava suurisydämisyys näkyi jo 1970- luvulla Remun suhtautumisessa yhtyeen faneihin. Hurriganesin levy-yhtiö Love Recordsin Timo Väänänen kehui Avussa bändin ystävällistä, helposti lähestyttävää asennetta.
Nämä kaverit ovat kaiken lisäksi avoimia ­yleisölleen. Remu, Cisse ja Ile eivät yritä olla mitään muuta kuin itsensä. Ehkä nuoret ­vaistoavat tämän. Se saattaa olla yksi selitys menestykseen.
– Kun kaverit tulevat tänne toimistoon käymään saattaa niiden perässä olla parikymmentä tyttöä. Pojat eivät kuitenkaan koskaan hätyytä niitä pois vaan juttelevat ja heittävät huulta.
Remu on edelleen sitä mieltä, että tuo ­asetelma on ainoa mahdollinen.
– Totta kai. Sehän kuuluu juttuun. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Sitä paitsi siinä kuuli hyviä juttuja.
Hurriganes oli perustettu yleisöä viihdyttämään, ja siksi se kaikkaili Väänäsen mielestä ennen kaikkea yleisön tyytyväisyys mielessään.
Mikään muu ei tunnu huolestuttavan hurrigaaneja niin paljoa kuin se, että yleisö ei ole ehkä saanut ohjelmaa koko rahan edestä.
Remu & Hurriganes juhlivat 40-vuotista uraansa Helsingin loppuunmyydyllä Tavastia-klubilla kymmenen vuotta sitten. Kuva: MTV3 ohjelmatiedotus

Vanhan liiton rokkari sai taiteilijaeläkkeen

Huhtikuun 1976 jälkeen Hurriganes pysyi suomalaisen musiikkimaailman huipulla vielä muutaman vuoden ajan. Vuosikymmenen loppuun ­mahtui myös keikkailua Ruotsissa, suosiota riitti naapurissakin.
Ennen koronapandemiaa Remu esitti ­Hurriganesin klassikkoja satunnaisesti bändi­nimen Remu & Hurriganes alla. Seitsemän­kymmentävuotisjuhlakonserttinsa Remu oli tammikuussa 2018 nimennyt Viimeiseksi ­keikaksi, Last Call -kiertueen päätteeksi, mutta keikkailun lopettamista se ei merkinnyt.
Nyt Remu Aaltoselle on siis myönnetty ­taiteilijaeläke. Ei hän silti aio jäädä keinutuoliin muistelemaan menneitä.
"Emmä ole mikään Hurriganes. Olen paljon enemmän. Hurriganes on vain rooli. Osaan tehdä vaikka sinfonioita, jos tarvitaan."
Remu Aaltonen
Tätä Remu tuskin arvasi vuonna 1976: 45 vuotta myöhemmin on valmisteilla uusi levy, johon Hurriganesin vanhoja biisejä sovitetaan uusiksi – ja niissä kuullaan myös Remun uudet laulutulkinnat.
Rocklegendan asenteessa on paljon vanhaa.
– Emmä ole mikään Hurriganes. Olen paljon enemmän. Hurriganes on vain rooli. Osaan tehdä vaikka sinfonioita, jos tarvitaan. Uusissa versioissa käsittelen biisien sielua uudella tavalla. Musiikissa voi tehdä vaikka mitä, jos halutaan. On musiikin tappamista soittaa biisit aina samalla tavalla, Remu sanoo.
– En halua kehua itteeni, mutta olen aina edellä muita. Moni luulee, että mulla on jo ­toinen jalka haudassa. Nyt tuleekin sitten uutta musaa, ja tää jengi ihmettelee: ”Vieläks toi ­jaksaa?”

50 vuotta sitten

  • 3.4.1971 Monacon edustaja Séverine voitti Euroviisut kappaleella "Un banc, un arbre, une rue". Carola levytti siitä suomenkielisen version “Penkki, puu ja puistotie”.
  • 6.4.1971 Pääministeri Aleksei Kosygin esitteli uuden viisivuotissuunnitelman, jonka tarkoitus oli saattaa Neuvostoliitto ”teknologisen vallankumouksen aikakauteen”.
  • 24.4.1971 Puoli miljoonaa ihmistä osoitti Washingtonissa mieltä Vietnamin sotaa vastaan.
Aloituskuvassa vuodelta 1976 Hurriganes elokuvassa Hot Wheels. Autossa vasemmalta Ile Kallio, Cisse Häkkinen ja Remu Aaltonen. Kuva: Markku Lepola / A-lehtien arkisto.
Kommentoi »