Yksikin on liikaa – hukkumisuutisten määrä on hälyttävää, veden vaarat eivät anna toista mahdollisuutta
Heinäkuun hukkumistragediat herättävät kysymyksiä turvallisuudesta ja vastuusta. Miten varmistamme, että kesän ilot eivät käänny suruksi, kysyy Avun päätoimittaja Samuel Savolainen.
Kesä 2025 jää valitettavasti mieleen synkistä otsikoistaan. Viikko toisensa jälkeen järkyttäviä uutisia vaaratilanteista tai hukkumisista on noussut esiin. Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna kolme nuorta poikaa hukkui Kalajoella.
Samalla on luettu kuolemantapauksista Lahdessa, Espoossa, Pälkäneellä ja Hyrynsalmella. Aiemmin heinäkuussa kolme lasta oli hukkua Espoon eri uimapaikoissa yhden päivän aikana.
Myös pääministeri Petteri Orpo nosti asian esiin ja kuvasi uutisia "sydäntäsärkeviksi". Jokainen kuolemantapaus on perheiden ja läheisten kannalta sietämätön tragedia.
Suomi on tuhansien järvien maa, jossa kesä, vesi ja uiminen kuuluvat erottamattomasti yhteen. Valitettavasti kesä toisensa jälkeen samat traagiset tarinat hukkumisista toistuvat.
Syitä on tietysti useita. Uimataito on yksi merkittävä kysymys, mutta niin taitaa olla myös käyttäytymisen muuttuminen teknologian myötä. Siihen pitää kiinnittää huomiota meistä jokaisen.
”Resurssipulan perään voi huutaa, mutta välinpitämättömyyden korjaaminen olisi ainakin ilmainen ratkaisu.”
Kukaan ei ainakaan haluaisi lukea uutisista yhdestäkään hukkumistapauksesta, jonka taustalla olisi vanhemman uppoutuminen älypuhelimeen samaan aikaan kun lapset leikkivät vedessä. Esimerkiksi sosiaalinen media ja pelit voivat kyllä odottaa – veden vaarat eivät kuitenkaan välttämättä anna toista mahdollisuutta.
Resurssipulan perään voi huutaa, mutta välinpitämättömyyden korjaaminen olisi ainakin ilmainen ratkaisu. Toivottavasti ainakaan liian moni aikuinen ei kuvittele, että jatkuva valvonta ei koske juuri heitä tai että lapsen uimataito takaa turvallisuuden. Uimataitokin kun on vaaran hetkellä lopulta suhteellinen käsite, sillä vedessä voi joutua vaikeuksiin monesta syystä.
Kesä on päättymässä, mutta kysymykset jäävät ilmaan: tarvitaanko tämänkaltaisia tragedioita, että herätään pohtimaan voimmeko parantaa omaa toimintaamme?
Joskus jotkut vastaukset saattavat löytyä sieltä mistä harvemmin niitä halutaan etsiä – peilistä.
