Toimittaja-juontaja Ella Kanninen ja hänen perheensä – hiljattain 50 vuotta täyttänyt aviomies Valerio Chinca sekä lokakuussa syntymäpäiviään viettävät 11- ja 14-vuotiaat pojat – asuivat pitkään Toscanassa maaseudulla, mutta elokuussa 2018 he päättivät muuttaa vantaalaiselle omakotitaloalueelle.

– Tiesin, että jos lykkään muuttoa, se muuttuu joka vuosi hankalammaksi. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos en olisi tarjonnut pojille mahdollisuutta käydä myös suomalaista koulua.

Pojilla on juuri alkanut neljäs kouluvuosi Suomessa.

– Vaikka pojat puhuvat täydellistä suomea ja italiaa, ensimmäinen vuosi oli haastava, koska heidän piti löytää kaverit ja harrastusporukat. Nostan hattua lapsilleni siinä, että he ovat tosi joustavia, rohkeita ja sopeutuvaisia.

Vaikka Ellan mies Valerio ei puhukaan suomea, hän ymmärtää jo kieltä ja puhetta. Ainakin jotain siitä.

– Puhumme kotona miehen kanssa italiaa, mutta poikien kanssa suomi kelpaa esimerkiksi ruokapöydässä vielä hyvin salakieleksi. Saatamme puhua poikien kanssa esimerkiksi mieheni viisikymppislahjoista. Välillä Valerio arvaa, mistä puhumme, mutta meneekin ihan metsään. Se on pojista hirveän hauskaa.

Joskus pojat moittivat isäänsä kielitaidon puutteesta.

– He sanovat, että uskomatonta: olet ollut äidin kanssa 15 vuotta, etkä vieläkään osaa suomea! No, onneksi minä olen oppinut italian, Ella naurahtaa.

Ellan aviomies Valerio on energia-alalla ja myynnissä uransa tehnyt mies, joka on peruskoulutukseltaan avaruusinsinööri.

Hän kuuluu juuri siihen huippuosaajien joukkoon, jota Suomeen tuntuvat kaikki yhteen ääneen haluavan.

Silti tänne muuttaneella on työelämän puolella usein vastassa hiljainen muuri.

Tämän on saanut kokea myös Valerio. Ella on nähnyt läheltä sen, kuinka ulkomailta tulleen on vaikea päästä sisään suomalaiseen yhteiskuntaan.

– Vaikka hänellä on kansainvälisistä yrityksistä johto­tason kokemusta, Suomessa on todella hankala työllistyä ilman suomen- tai ruotsinkielentaitoa. Se on tosi sääli. Ulkopuolisen on myös vaikea päästä Suomen pieniin piireihin. Valerion työnantajat ovat olleet eurooppalaisia tai amerikkalaisia, joiden kanssa on voinut tehdä etätöitä. Mutta ei se silti ole helppoa. Tämä tuskin on paras mahdollinen tilanne, mutta onneksi hän on tähän tyytynyt. Ehkä jonain päivänä mennään enemmän hänen työnsä ehdoilla.

Suomessa on Ellan mukaan tärkeää tuntea oikeat ihmiset ja verkostot. Jos sellaista ei ole, on vastassa usein seinä.

– Mieheni on tehnyt viime vuodet paljon töitä kotoa. Jos hän haluaisi nyt integroitua suomalaisen yhteiskuntaan ja hankkia suomalaisen työpaikan, sen saaminen olisi tosi hankalaa. Hänellä ei ole verkostoja täällä eikä hän ole ollut Suomen liike-elämässä mukana.

Ellalla oli toisenlaiset kokemukset, kun hän oli kolmekymppisenä Milanossa uransa alussa ja sai työpaikan valtakunnalliselta kanavalta matkaohjelman toisena juontajana.

– Ihmettelin, miten he voivat ottaa mukaan tällaisen kielipuolen. Oli vaikeaa vähän kielitaidottomana edes kuvitella, että pääsisi sisään sikäläiseen tv-maailmaan.

Ellan pohjoismaista aksenttiakin pidettiin Italiassa bonuksena, ei miinuksena.

– Se kertoo siitä, miten avoin yhteiskunta on muualta tulleille. Se johtuu toki siitä, että Italia on monikulttuurinen sulatusuuni. Siksi siellä on suurempi toleranssi ja muualta tulleet ovat osa yhteiskuntaa. Toivoisin sitä samaa meille, että yhteiskuntamme muuttuisi kirjavammaksi ja saisimme lisää etnistä variaatiota. Se tekisi meille vain hyvää.

Suomessa on paljon puhetta kansainvälistymisestä, mutta puhe ei vastaa todellisuutta. Ennakkoluulot istuvat yrityksissäkin syvässä.

– Niistä meidän pitäisi päästä eroon, että Suomi olisi aidosti kansainvälinen ja houkutteleva. Me tarvitsemme ulkomaalaisia työntekijöitä monille aloille. Se on numeroilla todistettava fakta. Täällä pitäisi madaltaa kynnystä moneen asiaan, sillä meillä on aikamoinen byrokratia. Työelämään pitäisi päästä mukaan helpommin. Tällä hetkellä se koetaan torjuvaksi kannustavan sijaan.

Äitinsä kasvattama Valerio on aina kannustanut Ellaa tekemään töitä.

– Valerio oli teini-ikäinen, kun hänen isänsä kuoli. Hänen äitinsä on vahva yrittäjä ja edelleen mukana työelämässä. Se on auttanut miestäni ymmärtämään, että naisella pitää olla oma elämä, itsenäisyys ja ura. Ei hän ole koskaan olettanut, että olisin vain kotona.

Ja sitä Ella ei todellakaan ole. Arkipäivittäinen ohjelma televisiossa ja juontokeikat pitävät huolen siitä, että Ella on jatkuvasti menossa. Jos kotona riitaa tulee, se koskee usein Ellan poissaoloja kotoa.

– Kerron kuitenkin kaikki työasiat etukäteen Valeriolle, enkä oleta, että hän kuskaa yksin kaikki illat lapsia harrastuksiin. Minulla on myös jonkin verran ylimääräistä juontokeikkaa, mikä saattaa osua joskus myös viikonloppuun.

Viikonloppuisin perheessä on palaveri, jossa sumplitaan kuka kuskaa ja vie poikia minäkin päivänä.

Mukana arjessa vahvasti on myös Ellan äiti Tuula.

– Hän on meille isona apuna ja kuskaa poikia viikoittain, tekee usein ruokaakin. Valerio aikatauluttaa omia puhelinkokouksiaan sen mukaan, että pääsee kuljettamaan lapsia. Minut ehkä napataan samalla töistä, kun toinen poika noukitaan treeneistä. Kuljen myös junalla. Se on palapeliä. Joskus se onnistuu, joskus pähkäillään. Fakta on, että ennen iltaseitsemää minä en pysty osallistumaan päivän puuhiin.

Monesti Ella tekee ruuan valmiiksi ennen töihin lähtöä.

– Sitä syömme sitten kaikki illalla yhdessä. Pystyn auttamaan tällä tavalla.

Ella on ollut naimisissa pian 15 vuotta Valerionsa kanssa, yhtä pari on pitänyt jo 20 vuotta.

– Pitkän liittomme salaisuus on se, että viettää tarpeeksi aikaa erossa toisesta tasaisin väliajoin, Ella sanoo ja nauraa.

Viime Italian-visiitin jälkeen Valerio palasi mielellään Suomeen, vaikka Italiaan jäivät suku, tuttavat ja ystävät.

– Valeriolla on kuitenkin täällä pitkäaikaisia ystäviä, joiden kanssa hän käy pelaamassa tennistä ja pyöräilee. Hän pärjää, mutta en väitä, etteikö olisi välillä hirveä ikävä Italiaan.

Italian-koti on perheelle henkireikä.

– Kaipaan Italiasta myös yhteisöllisyyttä: tuttua apteekkaria, kauppiasta torilla ja hevoselämää tallilla. Niitä minulla ei ole Vantaalla. Toisaalta täällä ovat työt, rakkaat työkaverit, muut ystävät ja tietysti vanhemmat.

Italiassa on tavallista mennä päivällä kahville lähikuppilaan, jossa kaikki tuntevat toisensa.

– Se on paljon sosiaalisempaa ja ihan samanlaista yhteisöllisyyttä Valeriolla ei täällä Vantaalla ole.

Kahden kulttuurin eroja Ella voisi luetella vaikka kuinka: Suomi sitä, Italia tätä. Yksi selkeimmistä eroista liittyy tunteiden näyttämiseen.

– Suomessa ärtymys ja paha tuuli ilmaistaan ja näytetään helpommin kuin Italiassa. Italiassa ihmisellä on saattanut olla yhtä huono päivä, mutta sitä ei haluta vierittää toisille. Italialaisissa viehättää peruspositiivisuus ja energia, vaikka mitä tapahtuisi. Se on hirveän tärkeä voiman lähde. Kukaan ei tursota ulos omaa pahoinvointiaan, ei ainakaan toisia kuormittamaan. Yhteisöllisyyteen kuuluu ennen kaikkea toisten huomioon ottaminen.

Suomalaiset viettävät Ellan mukaan paljon aikaa oman perheen kesken ja ystävien tapaaminen saattaa vaatia kalenteritaulutusta.

– Kun suomalainen hiljainen sosiaalinen elämä tuntuu Valeriosta liian painostavalta, sanon hänelle, että lähde Italiaan. Sitten hän käy kotimaassaan hakemassa energiaa. Purjehdusta rakastava Valerio käy toisinaan Italiassa kilpailuissa, jotka saattavat kestää viikonkin. Silloin yritän ohjeistaa lapsia juniin ja busseihin, sumplia arjen toimimaan.

Vaikka kahden kulttuurin kodissa on omat haasteensa, se on Ellasta myös suuri mahdollisuus.

– On hienoa voida tarjota lapsille kahden maan elämää. Pidän sitä ehdottomasti positiivisena ongelmana. Ja ennen kaikkea olemme pysyneet yhdessä tässä kahden maan palapelin sovittelussa.

Vaikka perhe ikävöi välillä Italiaan, arki rullaa Suomessa.

– Ei meillä ole sellaista oloa, että jäisimme jostain paitsi. Siinä mielessä asiat ovat todella hyvin.

Unelmointi on Ellaa eteenpäin työntävä voima. Veri vetää usein takaisin Toscanaan.

– Olisi ihana perustaa vaikka Villa Ella, sellainen bed and breakfast -tyylinen paikka, jota voisin emännöidä. Haluaisin tarjota sikäläisiä elämyksiä, joita olen itse kokenut.

Ellalla on myös ratsastusoppaan pätevyys, jonka turvin hän voi viedä ihmisiä hevosretkille luontoon.

– Minulla on Italiassa oma hevonen. Sitten siellä voisi olla pelastettuja kissoja ja koiriakin. Haluaisin perustaa eläimille paikan, jossa ne voisivat olla turvassa. Ehkä kirjaprojektit jatkuvat jollain tavalla. Itselleen pitää antaa vapaus unelmoida ja suunnitella loppuelämänsä mieluisalla tavalla.

Alun perin perheen oli tarkoitus viipyä Suomessa ehkä vuosi tai pari.

– Aika on mennyt niin nopeasti. Nämä ovat isoja ja vaikeita asioita, kun juuret ovat molemmissa maissa. En halua, että ne revitään irti juuri, kun pojat ovat saaneet täällä rakennettua tärkeitä verkostojaan. Joten nyt olemme toistaiseksi täällä, piste. Ja nautitaan. Tulevaisuudessa katsotaan tilannetta uudestaan.

On elokuun loppu ja Ella Kanninen on mökillään. Hän on sairauslomalla äskettäin tehdyn leikkauksen vuoksi. Television suosikkiohjelma Puoli seitsemän on saanut aloittaa syyskauden ilman tuttua toimittaja-juontajaansa.

– Voin oikein hyvin ja olen toipunut mallikkaasti. Leikkaus oli suunniteltu, mutta sitä jouduttiin aikaistamaan. Se vain osui juuri tähän Puoli seitsemän kauden aloitukseen, Ella kertoo.

Sen enempää hän ei halua leikkauksen laatua tai taustoja avata. Suomalainen terveydenhoito saa Ellalta suitsutusta.

– Sain hyvää hoitoa, enkä ole aiemmin tarvinnut sairaalaa kuin kahden lapseni synnyttämiseen. Toki leikkaus sai sen ajatuksen vahvistumaan, että elämä on ihanaa ja olen kiitollinen, että saan olla terve.

Hän on vasta hiljattain palannut kotimaahansa rakkaasta Italian-kodistaan Toscanasta, jossa vietettiin tuttuun tapaan koko kesä. Italiassa Ellaa viehättää la dolce vita, elämän kepeys. Myös välittäminen on kunniassaan.

Niinpä suomalaisten ystävien ja sukulaisten lisäksi Italian-suku ja lähipiiri tarttuivat toimeen, kun Ella makasi leikkauksen jälkeen toipilaana.

– Suomalaiset kunnioittavat toisten yksityisyyttä niin paljon, että se saattaa tuntua kylmältä. Olikin ilahduttavaa, kun olin sairaalassa ja puhelin piippasi koko ajan, että miten menee. Ehkä me suomalaisetkin voisimme kysyä rohkeammin toisiltamme kuulumisia tai mennä toisten arkeen kysymättä liikaa.