Huippu-urheilun kriisi näkyy myös jalkapallossa – muut Pohjoismaat jyräävät Valioliigassa, mutta missä ovat suomalaiset?
Suomalaista huippu-urheilupuhetta vaivaa outo epätasapaino. Suurimmat lahjakkuusmassat keräävä jalkapallo, kuten ylipäänsä joukkuelajit, on hiljaa – vaikka juuri niissä olisi suurin tarve herätä oman huipputekemisen todelliseen tasoon kansainvälisessä vertailussa. Esimerkiksi Valioliigassa ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset loistavat, mutta suomalaisia ei näy eikä kuulu.
Pariisiin olympialaisten jälkeen on riittänyt monenlaista puhetta huippu-urheilun tilasta ja sen tarpeista. Yksi näkökulma on silti puuttunut keskustelusta. Se on myös ohjannut keskustelua epätasapainoiseen suuntaan ja vääristänyt todellisuuden kokonaiskuvaa.
Vaikka koko kritiikkimylläkkä ymmärrettävästi räjähti käyntiin Pariisin kisojen nollatuloksesta, asiassa on unohduttu puhumaan vain perinteisten olympialajien ja yksilölajien ongelmana. Samana on syntynyt mielikuva siitä, että suomalaisen huippu-urheilun kriisiytyminen ei koske joukkuelajeja.
Näinhän asia ei kuitenkaan ole.
Itse asiassa huippu-urheilua jumittavien tekijöiden taustakulkuja näkyy erityisen hyvin juuri joukkuelajeissa, ja etenkin suurimmassa suomalaislajissa jalkapallossa. Ainakin jos koko asiaa katsoo vaihteeksi vähän toisesta näkökulmasta kuin olympiakisojen mitalitaulukkoa miettien.
Suomen huippu-urheiluperinteessä on iät ja ajat painotettu turhan paljon sitä, miten Suomi pärjää olympialaisissa. Jos kisoista tulee mitali tai kaksi, ihan sama mistä lajista, ollaan tyytyväisiä.
Ollaan, koska olympiaurheilussa on jo pitkään oltu tilanteessa, jossa torjuntavoitto on suurvoitto. Mikä tahansa yksittäinen mitali on riittänyt siihen, että on saatu siirrettyä koko ajan kriisiytyvän todellisuuden kohtaamista aina seuraaviin olympialaisiin.
Tässä mielessä oli vain terveellistä, että Pariisissa jäätiin ilman mitalia. Enää ei todellisuutta pääse pakoon. Samalla on kuitenkin riski siihen, että kun todellisuus tulee silmille juuri olympialaisten kautta, päädymme taivastelemaan koko huippu-urheilun ongelmaa vain olympialajien kautta.
Tämän seurauksena viimeisen puolen vuoden keskustelun yksi hieman hämmentävä ulottuvuus on ollut se, että joukkuelajeissa kaikki olisi jotenkin merkittävällä tavalla paremmin. Moni asia tietysti onkin, ja siitä on syytä antaa tunnustus, mutta onko silti muka tosiaankin niin, että joukkuelajeissa olisi hoidettu juuri huippu-urheilun kehittäminen jotenkin erityisen hyvin?
Suomen urheilutodellisuudessa on tällä hetkellä vain yksi aidosti iso laji. Se on jalkapallo. Jääkiekko on yhtä selkeä kakkonen. Seuraava lajiyhteisö tulee todella kaukana.
”Alexander Isak, Erling Haaland, Lucas Bergvall, Martin Ødegaard, Dejan Kulusevski, Anthony Elanga, Philip Billing…tai kuka vaan Valioliigan 27 tanskalaisesta, ruotsalaisesta ja norjalaisesta herättää haastavan kysymyksen Suomeen. Missä on vastaavalla tasolla pelaava suomalainen?”
Toki jääkiekon Liiga on Veikkausliigaa edellä, mutta etumatka kaventuu. Lisäksi jalkapallo kerää kertaluokkaa isommat juniorimäärät kuin mikään muu laji. Se saa lajin kansainvälisen mielikuvan, julkisuuden ja rahaliikenteen kokonaisuudesta vetoapua paremmin kuin mikään muu laji Suomessa.
Lisäksi 2000-luvun aikana on nähty vallankumouksellinen kehitys olosuhteissa. Minkään muun lajin harjoitusolosuhteet eivät ole kehittyneet läheskään samalla määrällä ja laajuudella. Tekonurtsi oli vielä 25 vuotta sitten harvinainen näky, etenkin junnutasoilla, mutta missä on viimeksi pelattu minkään tason pelejä hiekalla tai järkätty harjoituksia?
Lisäksi lajissa on tapahtunut kiistatta urheilullinen rytminvaihdos. Valmentajakoulutus on aivan eri tasolla. Lisäksi lajin arkeen on tullut vuorovaikutustaitoisia, pedagogisesti osaavia ja kansainvälisiin verkostoihin yhä paremmin kiinnittyviä valmentajia. Seuratoiminta on ammattimaistunut aivan uudelle tasolle.
Jalkapallotoiminnasta on tullut kokonaisuudessa huomattavasti laadukkaampaa urheilutoimintaa kuin mitä se vuosisadan alussa oli. Hommassa on ollut etenemisen meininki. Monessa muussa perinteisen suomalaisen huippu-urheilun lajiyhteisössä ei samaan aikaan ole tapahtunut juuri mitään.
Kaikesta tästä hyvästä huolimatta on kuitenkin yhtä aikaa totta sekin, että samalla kun jalkapallosta on tullut yhä enemmän oikeaa urheilua, siihen on alkanut tarttua samoja tyypillisiä haasteita kuin perinteisessäkin huippu-urheilussa.
Aivan samoin kuin monessa muussakin lajissa on nähty, myös jalkapallossa on koettu nimenomaan keskimääräisen toiminnan kehitys. Lajin perustoiminta on keskimäärin parempaa ja lajissa ymmärretään keskimäärin paremmin se, miten kokonaisvaltaista otetta aikamme urheilu vaatii. Samalla on kuitenkin yhä ajankohtaisempaa kysyä hieman hankala kysymys: miten tämä keskimääräinen kehittyminen on heijastunut kykyyn tuottaa aitoa huippufutista.
On ilahduttavaa, että Veikkausliiga on tasokkaampi sarja. Samoin se, että yhä useampia nuoria lähtee näytille kansainvälisiin kehitysympäristöihin.
Mutta.
Moniko Huuhkajien pelaaja kuuluu viikosta toiseen eurooppalaisen huippujoukkueen avauksen perusryhmitykseen – ja moniko on kuulunut ylipäänsä 2020-luvulla?
Menossa on sama ilmiö kuin perinteisissä olympialajeissa. Huippu-urheilun muutosprosessi oli perinnelajeissa prosessina mainettaan parempi. Kehitettiin akatemiarakenteita ja erilaisia huippu-urheilussa tarpeellisia taustapalveluita uudelle tasolle.
Samalla kävi kuitenkin niin, että kun huomio meni taustan kunnostamiseen, putosi fokuksesta se tärkein, eli tuloksen tekeminen. Kunnostettiin keittiö, unohdettiin pihvinpaisto.
Oltiin tyytyväisiä, kun saatiin akatemioita, uusia harjoituskeskuksia, erilaisia tukipalveluita… mutta unohtui pohtia sitä, miten tästä taustaa tuottaneesta kokonaisuudesta oikein leivotaan ulos aito huipputulos.
Siis se, mitä tulisi tehdä niiden aidosti huippulahjakkaiden yksilöiden kanssa, joissa aidosti oli ainesta huipputuloksiin.
Lahjakkuuksien puute ei tässä ole missään vaiheessa ollut ongelma. Ongelma on se, mitä niiden lahjakkuuksien kanssa on tehty.
Yksilölajien lisäksi tämä ilmiö leimaa myös joukkuelajien kehitystä. Sitä ei se, että Suomi on maailmanmestari salibandyssä ja pesiksessä, muuta miksikään. Eikä se, että jalkapallo on suomalaisen urheilumedian suosikkilaji, koripallo on suomalaisen urheilun paras itsensä markkinoija ja jääkiekolla on tietty vakioitunut ykköslajin leima ja rutiini.
Se, että Vuoden urheilija-titteli oli Bundesliigan huippumaalivahdin ja Stanley Cup-kapteenin välinen asia, ei myöskään saa sokaista lajiyhteisöjen kokonaiskuvaa.
Erityisesti tässä asiassa on huomattava jalkapallon rooli. Sillä on suurimpana lajina, joka kerää vuodesta toiseen suomalaisen urheilun lahjakkuuskertymästä suurimman potin itselleen, myös erityinen vastuu osoittaa, että se osaa lahjakkuuksiensa viemisen huipulle.
Ja kun tätä kykyä arvioidaan, ei pidä huijata itseä sillä, että Teemu Pukki teki jokunen vuosi sitten paljon maaleja englannin kakkostasolla – ja muutama muukin on väläytellyt ihan kivasti hetkittäin. Tosiasia kun kuitenkin on se, että aidosti lajin huipputasolla on viime vuosina pelannut vain yksi miespelaaja Lukas Hradecky – ja hänenkin urakehityksen suunnan ratkaisuvuodet olivat kauan sitten.
Kokonaisuutta arvioitaessa olisi terveellistä vilkaista myös naapurimaihin. Suomessahan oli joskus tavoite siitä, että 2020-luvulla oltaisiin Pohjoismaiden paras, tai edes samalla tasolla kuin Ruotsi, Suomi, Tanska ja Islanti.
”Suomalaisen huippu-urheilun ydinongelma on suurimmat lahjakkuusmassat itselleen keräävässä jalkapallossa, ei muutaman urheilijan moukarinheitossa.”
Ilman minkäänlaista ilkeilyä, katsokaapa nyt niitä sarjoja, joissa oikeasti lajin huiput nyt pelaavat. Vaikkapa Valioliigaa ja Mestareiden liigan top10-joukkueita. Mitä se kertoo suomalaisen jalkapallon kyvystä tuottaa todellisia huipputason yksilöitä?
Ja mitä se kertoo lähtökohdiltaan kuta kuinkin samanlaisista yhteiskunnista nousevien Tanskan, Norjan tai Ruotsin kyvystä tuottaa jalkapallossa muutakin kuin hyviä taustatekijöitä ja kehittää toiminnan yleisiä ja keskimääräisiä tunnusmerkkejä?
Alexander Isak, Erling Haaland, Lucas Bergvall, Martin Ødegaard, Dejan Kulusevski, Anthony Elanga, Philip Billing…tai kuka vaan Valioliigan 27 tanskalaisesta, ruotsalaisesta ja norjalaisesta herättää haastavan kysymyksen Suomeen.
Missä on vastaavalla tasolla pelaava suomalainen?
Islantia on saavutettu, kyllä. Mutta ehkä sittenkin enemmän Islannin taantumisen kuin suomalaisten kehittymisen myötä.
Eikä kokonaiskuva juuri muutu, vaikka vilkaisemme muitakin Euroopan huippusarjoja tai Mestareiden liigaa.
Jos Suomessa halutaan oikeasti käynnistää jonkinlainen huippu-urheilun kirkastamisprosessi, ei joukkuelajeja, eikä etenkään jalkapalloa, saa päästää siinä asiassa liian helpolla. Suurin harrastajamäärä, isot yhteiskunnalliset satsaukset, poikkeuksellisen hyvä kansainvälinen vetoapu, julkisuuden ja yleisön poikkeuksellinen tuki.
Jalkapallo on kuskin paikalla. Se on laji, jonka kautta suomalaisen urheilun yleistä suhtautumista tuloksen tekemiseen ja varsinaiseen urheiluteon suorittamiseen – kaiken valmentautumista keskimäärin kehittävän hyvän työn lisäksi – voi tehokkaimmin kehittää.
Ei sellainen laji voi olla tyytyväinen, jos joskus melkein päästään johonkin arvokisaan – tai vaikka joskus jopa päästäänkin.
Ei sellainen laji voi olla tyytyväinen, jos maajoukkueen runko ei pelaa siellä, missä lajin aidosti parhaat pelaavat.
Eikä sellainen laji voi hiipiä perinteisten olympialajien selän taakse, kun Suomessa käydään kriittistä keskustelua huippu-urheilun tilasta ja kehitystarpeista. Ei sellaista asiaa voi jättää muutaman yksittäisen keihäänheittäjän, juoksijan, ampujan, judokan, uimarin tai painijan vastuulle. Suomalaisen huippu-urheilun ydinongelma on suurimmat lahjakkuusmassat itselleen keräävässä jalkapallossa, ei muutaman urheilijan moukarinheitossa.
Suurimmalla lajilla tulee olla suurimman lajin vastuu, aivan samoin kuin se on ylipäänsä koko joukkuelajien massiivisen isolla kokonaisuudella.
