Tuossa se on, kolme vuotta ensitapaamisemme jälkeen.

Parikymmenmetrinen sininen kalastaja-alus on nostettu venetsialaisen kanavan varrelle, paksuista teräspalkeista tehdyn kehikon varaan. Neljä ruosteen väristä kulmarautaa kannattelee hylkyä sen molemmin puolin, ympärille on vedetty nauhoista kaiteet.

Oliko se tosiaan noin iso? Vai näyttääkö se vain isommalta täällä nykytaiteen biennaalissa, ilman sitä valkoista katosta, joka suojasi hylkyä auringon helvetilliseltä porotukselta Naton sotilastukikohdassa Melillissä, Sisiliassa?

Silloin oli heinäkuu 2016.

Palomiehet olivat juuri lopettaneet kahden viikon urakkansa, kantaneet merenpohjasta nostetun hylyn uumenista 458 ruumispussia Punaisen Ristin kylmärekkoihin odottamaan oikeuslääkäreiden työtä. Ympärillä leijui kalman haju. Muistan tuon siististi leikatun neliön laivan kyljessä, sen jota palomiehet käyttivät sisään ja ulos kulkiessaan, ja tuon toisen aukon, reunoiltaan sisään käpertyneen pellin laivan etuosassa. Täällä sen läpi pilkistää pala Venetsian taivasta.

”What’s this?” kysyy keski-ikäinen nainen amerikkalaisella aksentilla ja osoittaa hylkyä. ”Tämä on laiva, joka haaksirikkoutui Välimerellä huhtikuussa 2015. Sen kyydissä oli yli 800 ihmistä”, vastaa italialainen opas. Nainen astuu kolme nopeaa askelta eteenpäin. ”Laiva osui portugalilaiseen rahtialukseen, kääntyi kyljelleen ja upposi”, opas jatkaa. Nainen ei näytä kuuntelevan.

”Miten tuohon laivaan oikein voi mahtua 800 ihmistä”, kysyy naisen vieressä oleva mies. Opas kertoo, että laiva oli aivan täynnä. Ihmisiä oli joka paikassa, hän sanoo ja osoittaa ruumaa. Se on tyhjä, siistiksi puhdistettu.

Sisiliassa palomiehet laskivat, että tuohon 43 neliön ruumaan oli lastattu yli 200 ihmistä. Siellä matka oli halvin, 300 dollaria, kertoi haaksirikon tutkinnasta vastaava syyttäjä Catanian tuomioistuimessa. Kansipaikasta piti maksaa 800 dollaria. Ne 28 ihmistä, jotka säilyivät hengissä, olivat matkustaneet kannella ja osasivat uida.

Kukaan ei tarkkaan tiedä, kuinka monta matkustajaa laivassa oli. Heti 18. huhtikuuta 2015 tapahtuneen haaksirikon jälkeen merestä poimittiin 24 ruumista, jotka on haudattu Maltalle. Seuraavan vuoden aikana Italian merivoimat nostivat merenpohjasta hylyn läheltä 169 ruumista. Nyt kun oikeuslääkäreiden työ alkaa olla loppusuoralla, tiedetään, että palomiesten kantamat 458 ruumispussia sisälsivät useamman ihmisen jäännöksiä. Tuoreimman oikeuslääketieteellisen arvion mukaan matkustajia oli yhteensä 1000–1100.

Tämä kaikki tiedetään, koska Italian hallitus päätti heti haaksirikon jälkeen nostaa hylyn merestä antaakseen uhreille ihmisarvoisen leposijan ja henkilöllisyyden. Laivasta nostetut ruumiit on nyt haudattu eri puolille Sisiliaa. Mutta yhtäkään ei ole vielä virallisesti tunnistettu.

Useimmista Välimerellä katoavista aluksista ja niiden matkustajista ei tiedetä tämänkään vertaa. Italian yksin rahoittama operaatio maksoi yhdeksän miljoonaa euroa, eikä sitä ole sen koommin toistettu yhdenkään haaksirikon kohdalla.

Biennaalin lehtisessä laiva on merkitty näyttelykarttaan numerona 73, pieni neliö kanavan varrella, nimi: Nostra Barca, taiteilija: Christoph Büchel. Meidän laivamme.

Katson tyhjäksi riisuttua hylkyä ja mietin, kuka se ”me” on. Keitä siihen kuuluu?

Kuuluvatko ”meihin” myös ne, jotka jäivät suremaan matkalla kadonneita, niin kuin Mamadou Seydou Bân vanhemmat?

On toukokuu 2018. Istun jakkaralla hiekkaisella pihalla Kothiaryn kylässä, Kaakkois-Senegalissa.

”Kun kuulimme, että tie Eurooppaan oli Libyan kautta auki ja että kylästä oli lähtenyt muitakin, päätimme lähettää Mamadou Seydoun matkaan”, sanoo Ousmane Bâ ja sulkee käsissään olevan Koraanin.

”Valitsimme hänen puolestaan, ja Mamadou Seydou antoi suostumuksensa.”

Dalanda, Mamadou Seydoun äiti, istuu maahan levitetyllä matolla miestään vastapäätä. ”Nämä asiat ovat Jumalan hallussa”, hän huokaa. Matolla hänen edessään on vati täynnä kuorittavia maapähkinöitä, kädet liikkuvat tauotta. Pihapiirissä käyskentelee lampaita, leikki-ikäisiä lapsia pyrähtää ohi.

Mamadou Seydou oli 18-vuotias, hänellä oli nuori morsian muttei vielä lapsia. Hän oli terve ja vahva nuori mies, siksi perhe valitsi hänet.

Matka oli kallis: 700 euroa Libyaan asti, 900 euroa ylityksestä. Lisäksi perhe lähetti pojalle rahaa ruokaan pitkin matkaa. ”Kaikki osallistuivat matkan rahoittamiseen, vaikka vain sadalla CFA:lla [0,15 euroa]”, sanoo Mamadou Seydoun isoveli.

”Veljeni ei lähtenyt yhden ihmisen takia vaan meidän kaikkien takia. Siksi oli tärkeää, että kaikki antoivat jotain.”

Vanhin veli myi kaikki lehmänsä, toinen veli uhrasi säästönsä.

”Oli normaalia, että kaikki auttoivat”, isoveli toistaa.

Kun Mamadou Seydou pääsisi perille, hän lähettäisi rahaa koko perheelle, niillä maksettaisiin riisisäkit ja rakennettaisiin uusi tiilitalo pienten majojen rinnalle. Viidelläkymmenellä eurolla kuussa elätetään täällä monta ihmistä. Tällä seudulla lähes puolet väestöstä elää täkäläisen köyhyysrajan alapuolella, eli alle 0,80 eurolla päivässä. Mamadou Seydoun vanhemmat saavat elantonsa maanviljelystä, jota kuivuus koettelee jatkuvasti.

15. huhtikuuta 2015 Mamadou Seydou soitti kotiin lyhyen puhelun ja kertoi lähdön olevan valmisteilla. Muutaman päivän kuluttua salakuljettajien yhteyshenkilö kävi perheen puheilla kertomassa, että laiva oli saapunut Italiaan. Mutta päivät kuluivat eikä Mamadou Seydou antanut elonmerkkiä.

Neljännen päivän iltana Ousmane-isä meni naapuriperheen puheille. Perheestä puhutaan kylällä ”pariisilaisina”, koska perheen isä on asunut vuosikausia Ranskassa. Perheen poika oli lähtenyt samaa matkaa Mamadou Seydoun kanssa. ”Pariisilaiset” kertoivat, että France24-kanavalla oli ollut uutinen onnettomuudesta.

”Jos poikasi ei ole soittanut Italiasta, se tarkoittaa, että hän on kuollut”, he sanoivat Ousmanelle.

Ketä olisi uskottava? ”Ensin sinulle sanotaan yhtä ja sitten toista”, tuskailee isoveli. Ousmane-isä järkeilee: ”Jos ’pariisilaiset’ ovat varmoja poikansa kuolemasta, niin silloin meidänkin on oltava. Heillä on mahdollisuus hakea tietoa, meillä ei ole.”

Dalanda-äiti kertoo kuiskaten käyneensä marabout’n, pyhän miehen, puheilla ja uhranneensa kola-pähkinöitä sekä maitoa marabout’n neuvojen mukaan.

Mutta Mamadou Seydousta ei Libyasta saapuneen puhelun jälkeen ole kuulunut mitään. Nuoren miehen morsian on päästetty uusiin naimisiin, perheellä ei ole varaa elättää yhtään ylimääräistä suuta, isä sanoo.

”Haluaisin kertoa rannerenkaasta”, Dalanda lisää vielä, kun perheen miehet saavat tarinansa päätökseen.

Useita kuukausia Mamadou Seydoun katoamisen jälkeen – Dalanda ei muista tarkkaan kuinka monta, mutta niin monta, että hän alkoi päästä surusta pikkuhiljaa yli – Dalandalle tuntematon nuori mies ilmestyi perheen kotipihalle. Hänellä oli hopeinen rannerengas. Dalanda tunnisti sen heti: se kuului hänen pojalleen. Mamadou Seydou oli antanut sen pois ennen laivaan astumistaan. Se tuntui pahalta, Dalanda sanoo. Nähdä rannerengas juuri, kun oli alkanut unohtaa, edes vähän.

”Itkin, koska en voinut tehdä enää mitään lapseni hyväksi.”

Dalandan katse pysyy maapähkinäkulhossa, kädet liikkuvat koko ajan, kuoret napsahtavat tottuneesti rikki sormien välissä. Ousmane kuuntelee tarkkaan vaimonsa tarinaa.

”Minä en tiennyt siitä rannerenkaasta”, hän sanoo hiljaa.

Venetsiassa alkaa olla kuuma. Terassi on täyttynyt oluelle tai lounaalle asettuneista vierailijoista.

Aamusta alkaen pari nuorta mustaa miestä on työntänyt kärryjä hylyn ohi edestakaisin, vesipulloja yhteen suuntaan, oluttölkkejä toiseen suuntaan, lisää juomista biennaalin janoisille vieraille. Kolmas nuori mies työntää siivouskärryjä, Keep Venice clean, niissä lukee. Hänkin on musta.

Viereiseen pöytään istahtaa nuori amerikkalaispariskunta. Mies puhuu kritiikistä, jota hylyn tuominen taidebiennaaliin on herättänyt. Onko oikein asettaa esille laivaa, jossa satoja on menehtynyt? Vai onko laivan kuljettaminen tänne tarpeellinen teko, jotta Välimeren kuolleet eivät unohtuisi, eivät edes täällä, keskellä Venetsian idyllisiä kanaaleja ja nykytaiteen mekkaa? I understand both ways, ymmärrän kummankin kannan, nainen vastaa diplomaattisesti.

Viereinen Indonesian paviljonki sylkee jatkuvalla syötöllä ihmisiä hämyisistä sisätiloista kirkkaaseen auringonvaloon. Hylky on heidän edessään heti ovesta vasemmalle kääntyessä, sitä ei voi olla näkemättä. Moni kaivaa kännykän taskustaan ja ottaa kuvan.

Alan laskea, kuinka moni. Kymmenessä minuutissa lasken viiteentoista. Ehkä se oli vain sattumaa. Lasken uudestaan. Seuraavan kahdenkymmenen minuutin aikana kuvaajia on niinikään viisitoista. Kuva minuutissa. Se tuntuu paljolta. Mitä ihmiset kuvaavat, kun he kuvaavat hylyn?

Muistan, miten kömpelöksi tunsin oloni hyvästellessäni Mamadou Seydoun vanhemmat. Olin selvittänyt hylyn tarinaa pari vuotta, seurannut oikeuslääkäreiden, syyttäjän ja palomiesten työtä, tavannut Punaisen Ristin kansainvälisen komitean työntekijöitä, joiden tehtävä on yrittää selvittää uhrien henkilöllisyys, matkustanut Nigerin pohjoisosaan Agadeziin, joka on Libyaan vievän reitin solmukohta, ja nyt tänne, Senegalin kaakkoisosiin, etsimään uhrien omaisia.

Ousmane ja Dalanda eivät olleet koskaan kuulleet Punaisesta Rististä, oikeudenkäynnistä tai hylyn nostamisesta merenpohjasta mitään. Olin päätynyt heidän pihalleen tavattuani 3 000 asukkaan kylän pormestarin, joka antoi minulle kuuden nimen listan, kaikki surevia perheitä, jotkut tämän haaksirikon myötä, toiset sitä ennen, toiset sen jälkeen. Kuudennen nimen kohdalla kunnanjohtaja varoitti: ”Suosittelen, että ette käy heidän puheillaan. He eivät ole vieläkään hyväksyneet lapsensa kuolemaa. Kysymyksiinne vastaaminen olisi heille varmasti hyvin vaikeaa.”

Pormestari osoitti minulle tulkiksi ja oppaaksi parikymppisen Issaga Cissén.

”Hän tuntee kaikki perheet.”

Nuori Cissé kulki kanssani koko päivän, tarjosi mustaa lippalakkiaan lainaan, kun aurinko porotti niin, että silmät valuivat kyyneliä. Hän sanoi muistavansa hyvin sen päivän, kun Mamadou Seydou ja ”pariisilaisten” poika lähtivät.

”Olin samassa bussissa matkalla Kidiraan, Malin rajalle. Bussissa oli kaksikymmentä ihmistä, jotka jatkoivat matkaa Agadeziin.”

”Kaikki lähtevät. Minäkin halusin lähteä, mutta isäni itki aina, kun puhuin siitä. Hänen kyyneleensä saivat minut jäämään.”

Sen päivän aikana tapasin kylän surevista perheistä kolme. Päivän taittuessa kohti iltaa tapasin Ibrahima Senghorin.

Senghor asettaa meille rottinkiset nojatuolit pihan varjoiselle puolelle. Neljävuotias Tiémoko hakee pikkuisen jakkaran istuakseen isänsä jalkojen juureen.

”Lähdin Kothiarysta sunnuntaiaamuna, 30. marraskuuta 2014. Esikoispoikani oli vain kaksi kuukautta vanha”, Ibrahima Senghor aloittaa. Tiémoko kääntää katseensa kohti isää, ilmeessä on pienen pojan vakavaa tyytyväisyyttä, isä puhuu hänestä.

”Palasin kotiin vuotta myöhemmin. Olin yrittänyt ylittää Välimeren kaksi kertaa.”

Ensimmäinen yritys alkoi tammikuun kahdeksantena vuonna 2015.

Isoon kumiveneeseen lastattiin 120 ihmistä. Veneen kummallakin reunalla istui hajareisin 14 ihmistä, toinen toisessa kiinni, ja keskiosaan sijoitettiin 90 ihmistä. Kapteenille annettiin satelliittipuhelin, ja GPS:ää lukeva ”compass man” istutettiin nokkaan. Sekä kapteeni että ”compass man” olivat samanlaisia Eurooppaan pyrkiviä matkalaisia kuin Senghorkin.

Senghor istui veneen reunalla. Hän on pitkä, lähemmäs metri yhdeksänkymmentä. Mietin, että hänen jalkansa on täytynyt roikkua suolaisessa vedessä koko matkan ajan.

”Entä missä juomavarastot olivat”, kysyy El Hadj Faye, joka on kuskinani tällä matkalla. Fayen oppipoika menehtyi muutama vuosi sitten yrittäessään Atlantin yli Kanarian saarille.

”Meillä oli vain pieni muovipullo jokaisella. Salakuljettajat sanoivat, että muuten painoa tulee liikaa.”

”Miten te teitte tarpeenne?”

”Teet housuihisi! Eihän meillä ollut edes vettä tai ruokaa...”

Salakuljettaja oli vakuuttanut matkustajille, ettei merellä tarvitsisi seilata kuin kuusi tuntia, ennen kuin Italian rannikkovartiosto tulisi noukkimaan heidät kiikkerästä veneestä turvaan ja kuljettaisi heidät Eurooppaan.

Mutta mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan.

Joulukuun lopussa, viikkoa ennen kuin Senghor nousi ­kumiveneeseen Libyassa, Italian johtama ja rahoittama Mare Nostrum -merioperaatio oli lopetettu. Operaation alukset olivat pelastaneet mereltä vuoden aikana 150 810 ihmistä. Tilalle oli juuri tullut EU-johteinen Triton-operaatio, jonka budjetti oli kolme kertaa pienempi ja partiointialue 40 merimailia kauempana Libyan rannikolta kuin Mare Nostrumilla.

Euroopan unionin eri instansseissa kaikki tiesivät, mitä se tarkoittaa. EU:n ulkorajavirasto Frontexin elokuussa 2014 julkaistussa sisäisessä asiakirjassa lukee näin: ”Merivoimien vetäytyminen alueelta, mikäli sitä ei ole oikealla tavalla suunniteltu ja mikäli siitä ei ole ilmoitettu hyvissä ajoin etukäteen, tulee todennäköisesti tarkoittamaan lisääntyviä kuolemantapauksia.” Frontexin johtaja Gil Arias totesi, ettei Triton voisi mitenkään korvata Mare Nostrumia.

Kun Senghor lähti matkaan torstain ja perjantain välisenä yönä tammikuussa 2015, Tritonilla oli yksi ainoa pelastusalus Välimerellä, siinä missä Mare Nostrumilla oli niitä neljä, kahden lentokoneen ja kuuden helikopterin lisäksi.

Koko perjantain sää pysyi hyvänä, mutta lauantaiaamuna alkoi sataa ja aallot nousivat. Maata ei näkynyt missään. Kapteeni soitti satelliittipuhelimella salakuljettajalle Libyaan, mutta tämä käski vain jatkaa matkaa, kyllä italialaiset kohta tulisivat pelastamaan veneen.

Sadetta ja myrskyä kesti koko lauantain, eikä pelastusalusta kuulunut. Paniikki ja epätoivo alkoivat saada vallan. Joku räpläsi GPS:ää, joka lakkasi toimimasta.

”Kukaan ei enää tiennyt, missä olimme. Aloimme ajaa ympyrää.”

Vene oli tuolloin ollut matkalla kaksi yötä ja kaksi päivää. Kukaan ei ollut juonut tai syönyt mitään, kukaan ei ollut nukkunut. Liikkuminen täyteen pakatussa veneessä oli mahdotonta.

”Kaikki oli litimärkää. Monet olivat merisairaita ja oksensivat veneeseen. Aallot huuhtoivat joitakin matkustajia mereen, Senghor kertoo.

”Ettekö te yrittäneet pelastaa heitä?” kysyy vieressäni istuva Faye.

”Kukaan ei pelasta ketään! Jokainen yrittää vain olla putoamatta itse.”

Tuona sateisena lauantaina 29 ihmistä putosi veneestä. Illalla senegalilainen, hiukan merenkulkua tunteva kapteeni päätti, että he palaisivat kohti Libyan rannikkoa, suunnistaen tähtien avulla, jos vain taivas selkenisi. Koko seuraavan yön hän ohjasi kumivenettä kohti etelää, hitaasti ajaen, jottei bensa loppuisi kesken. Matkustajat rantautuivat vasta viiden maissa sunnuntai-iltapäivänä, oltuaan kolme vuorokautta merellä.

Senghor muistaa, miten kankealta koko ruumis tuntui, kun veneestä oli astuttava pois.

”Ihmiset jäivät makaamaan hiekalle, kukaan ei kyennyt seisomaan. Lihakset eivät yksinkertaisesti liikkuneet mihinkään.”

Senghorilla on sylissään puolitoistavuotias Malick, joka syntyi matkan jälkeen. Palattuaan kotiin Senghor aloitti uudelleen rekkakuskin työt. Hänellä on pitkä ja kuuma päivä takana ratissa. Senghor kertoo säästäneensä pitkään matkaa varten ja maksaneensa salakuljettajille yhteensä 1,25 miljoonaa CFA:ta (noin 1900 euroa). Minun edestakainen lentolippuni Pariisista Dakariin maksoi 500 euroa.

”Epäonnistuin tehtävässäni”, Senghor sanoo.

Samaa sanaa käytetään niistä, jotka katoavat matkalla. Senghorin epäonnistuminen tarkoitti henkiinjäämistä.

Aurinko alkaa painua olkiaidan taakse Senghorin kotipihalla. Pikku-Malick on kiemurrellut pois isänsä sylistä ja taapertanut pihan toisella puolelle, Tiémokoakaan ei enää näy. Aitauksen vieressä ystävänsä hiuksia letittävä nuori tyttö kääntää aina välillä päänsä kuullakseen paremmin Senghorin tarinan.

Epäonnistuneen ensimmäisen yrityksen jälkeen jotkut vaativat rahojaan takaisin salakuljettajalta. Senghor ei halunnut riidellä vaan päätti vaihtaa salakuljettajaa. Odottaessaan toista yritystään hän asui satojen muiden matkustajien kanssa salakuljettajien kerrostalossa Tripolissa.

”Meitä oli 60 ihmistä viidentoista neliön huoneessa. Nukuimme vuorotellen, koska kaikki eivät olisi mahtuneet makuulle samaan aikaan. Salakuljettaja toi päivittäin 25 kilon riisisäkin ja viisi litraa öljyä. Joka päivä taloon tuli lisää ihmisiä, jotka majoitettiin muihin huoneisiin.”

Kolme kuukautta kului. Siinä ajassa Senghor tapasi useita muita senegalilaisia, jotka tulivat samalta alueelta kuin hän. Senghor alkaa luetella nimiä. ”Kaikkia en tuntenut nimeltä. Jotkut olivat kotoisin muualta maasta.”

Muutama päivä ennen lähtöä Senghor matkakumppaneineen siirrettiin hylättyyn kasarmiin, ”campoon”, muutaman kilometrin päähän rannasta. Perjantai-iltana 17. huhtikuuta 2015 Senghor lähti kävelemään kohti rantaa.

”Perillä meidät käskettiin istumaan noin sadan miehen riveihin. Rivejä oli yhteensä kymmenen. Minä istuin seitsemännessä rivissä vasemmalta laskien, neljännessä oikealta laskien.”

Kauempana merellä heidän edessään oli sininen kalastaja-alus.

”Paikalle ajoi kuorma-auto, jossa oli naisia ja lapsia. Joukossa oli somalialaisia, eritrealaisia, etiopialaisia, ghanalaisia, malilaisia... Naisia oli ehkä sata. Heidät ja lapset lastattiin laivaan ensimmäisinä, sitten oli miesten vuoro. Lastaus aloitettiin vasemman puoleisesta rivistä.”

Matkustajat siirrettiin laivaan kumiveneillä. Rannalla istuessaan Senghor näki kalastaja-aluksen vesirajan laskevan. Kolme vuotta myöhemmin kotipihallaan Kothiaryssa hän sanoo, ettei laiva mitenkään olisi voinut päästä turvallisesti perille. Mutta tuona huhtikuisena yönä libyalaisella rannalla istuessaan Senghor odotti kärsimättömänä vuoroaan.

Kun salakuljettajat pääsivät seitsemänteen riviin, he käskivät ensimmäiset viisikymmentä miestä ylös, helpottunut Senghor mukaan luettuna.

”Kun lähestyimme laivaa, aloimme kuulla huutoja. Sisällä olevat ihmiset halusivat pois, heillä ei ollut tarpeeksi tilaa, he huusivat apua. Heitä oli tungettu laivan sisällä ihan joka paikkaan. Laivalla olevat salakuljettajat löivät ihmisiä, jotta he siirtyisivät eteenpäin.”

Senghor odotti, milloin hän pääsisi kiipeämään kyytiin. Kun salakuljettajat käskivät kumiveneen takaisin rannalle, epätoivo valtasi hänet. Laivassa ei ollut enää tilaa.

Kello oli kuusi aamulla. Senghor katsoi rannalta, kun sininen kalastaja-alus käynnisti moottorit. Ennen kuin se kääntyi ulapalle, rannalla olevan salakuljettajan puhelin soi. Laivan kapteeni soitti ja pyysi siirtämään osan matkustajista pois, alus oli liian pahassa ylilastissa.

”Salakuljettaja otti käteensä pistoolin ja ampui kaksi kertaa ilmaan. ’Jos käännyt takaisin, tapan sinut’, hän sanoi puhelimeen.”

Senghorin kahden ylitysyrityksen välissä kuoleman ­todennäköisyys Välimerellä oli kolmikymmenkertaistunut, kahdesta kuolemasta tuhatta matkustajaa kohti 60 kuolemaan. Mare Nostrumin loputtua kolmasosa pelastusoperaatioista tapahtui kauppalaivaston alusten toimesta. Maaliskuussa 2015 Kansainvälinen merenkulkutoimisto ja Euroopan yhteisön kansallisten varustamoyhdistysten keskusjärjestö osoittivat yhteisen kirjeen EU-maiden päämiehille ja varoittivat ”ihmishenkien menettämisen valtavasta riskistä epätoivoisten ihmisten yrittäessä hengenvaarallista ylitystä”. Kauppalaivaston aluksilla ei ole tarvittavaa varustusta laajamittaisten pelastusoperaatioiden toteuttamiseen, kirjeessä lukee.

Kun Italian rannikkovartiosto vastasi sinisen kalastaja-aluksen hätäpuheluun lauantai-iltana klo 19.35, lähin alus oli portugalilainen 150-metrinen rahtilaiva King Jacob. Kello 21 King Jacobin ­filippiniläinen kapteeni Abdullah Ambrousi sai italialaisilta käskyn kääntää keulansa kohti Libyan rannikkoa ja suorittaa pelastusoperaatio. Kaksi tuntia myöhemmin Ambrousi paikallisti täpötäyden kalastaja-aluksen, käski miehistönsä komentosillalle ja pyysi laskemaan köysitikkaat pelastusoperaatiota varten. Mutta silloin kalastaja-alus yllättäen käänsi kurssiaan, törmäsi King Jacobiin, keikahti kyljelleen ja upposi samantien.

Pian huhtikuun jälkeen kauppalaivaston alukset alkoivat tietoisesti muuttaa reittejään välttääkseen Libyan rannikkoa. Varustamoilla ei ollut halua eikä resursseja paikata poliitikkojen päätösten seurauksia.

Senghor sai tietää haaksirikosta seuraavana yönä Tripolissa. Vain pari tuntia aikaisemmin salakuljettaja oli vakuuttanut pettyneille matkustajille, että laiva oli saapunut perille Italiaan ja pian olisi heidän vuoronsa.

”Puolen yön aikoihin yhden miehen veli soitti ja kertoi nähneensä uutisen haaksirikosta France24-uutiskanavalla. Samaan aikaan salakuljettajan puhelin alkoi soida. Uutisen oli pakko olla totta.”

Senghor oli lamaantunut. Hän ei saanut soitettua kotiin kertoakseen olevansa elossa, hän ajatteli kaikkia niitä, jotka hän tunsi ja jotka olivat nousseet sinisen kalastaja-aluksen kyytiin. Hänestä tuntui, että Jumala puhui hänelle ja käski häntä palaamaan kotiin.

Samana päivänä kun Senghor päätti palata Kothiaryyn, Italian pääministeri Matteo Renzi piti Roomassa lehdistötilaisuuden. ”Emme voi ajatella, että kuolleet ovat numeroita. Kuolleet ovat ihmisiä”, pääministeri Renzi paukutti. Sitten hän ilmoitti, että Italia nostaisi hylyn merenpohjasta.

Olen toista päivää Venetsiassa. Aamulla hotellihuoneessa katson uudelleen tietokoneeltani sisilialaisten palomiesten kuvaaman videon työstään hylyssä. Neljä minuuttia ja yhdeksäntoista sekuntia lyhyitä parin sekunnin otoksia nopeassa rytmissä peräkkäin, ilman voice-overia tai muita selityksiä. Palomiesten hikiset naamat, sirkkelin kipinät sen leikatessa peltiä auki, ensimmäisen ruumispussi, joka kannetaan laivasta ulos, lähikuva kädestä, joka kirjoittaa siihen tussilla numeron 001. Moninkertaiset suojapuvut, paperille printattu taulukko, jossa lukee numerot 381–388, lähikuva rukousnauhasta palomiehen kädessä. Myöhemmin yksi palomiehistä kuvaili minulle laivan ruumaa helvetiksi.

”En keksi sille muuta sanaa”, hän sanoi.

”Nämä ihmiset olivat eläneet helvetin ennen kuolemaansa, pelkästään siksi, että he halusivat paremman elämän.”

Tänä aamuna hylyn edessä on meneillään kuvaukset. Pukuun ja solmioon sonnustautunut italialaismies puhuu kahdelle kameralle. ”Tämä ei ole nykytaiteen teos. Tämä on hauta.” Klap. Menikö se hyvin, mies kysyy ohjaajalta. Aika hyvin, vastaa ohjaaja, mutta olisi vielä parempi, jos pitäisitte pienen tauon lauseiden välissä, viesti olisi siten painokkaampi. Selvä, uusi otos. Klap. ”Tämä ei ole nykytaiteen teos.” Hiljaisuus. ”Tämä on hauta.” Hienoa, tuo oli parempi, sanoo ohjaaja.

Keski-ikäinen rakastuneen oloinen pariskunta ottaa suukkoselfien hylyn edessä, tarkistaa tuliko hyvä, asettuu kahville terassille.

Viereisessä pöydässä notkuu lauma sveitsiläisiä lukiolaispoikia edessään monistetut vihkoset täynnä taidehistorian tehtäviä, tylsistyneet katseet ja lyyhistyneet olemukset viestittävät, että parempaakin tekemistä olisi, kun kerran Venetsiassa ollaan, mitä järkeä täyttää läksyvihkoja kun maailma ympärillä odottaa valloittamista, kaveriporukan antamalla uhmalla ja rohkeudella.

Samaa nuoruuden voimaa oli kuvassa, jota katselin Missirah’n pikkukaupungin valokuvastudion seinällä, neljänkymmenen kilometrin päässä Kothiarysta.

Kuvassa on kolme nuorta miestä, 18–20-vuotiaat Vieux Camara, Vieux Sylla ja Papa Bouron. Papa näyttää voitonmerkkiä sormillaan, Vieux Camara osoittaa katsojaa sormella ja Vieux Sylla poseeraa käsi leuan alla. Kaikki kolme hymyilevät.

Kaverukset postasivat kuvan Facebookiin Libyasta kertoakseen pian tapahtuvasta lähdöstä merelle. Kun uutinen onnettomuudesta tavoitti kotikaupungin, poikien ystävät postasivat kuvan uudelleen sosiaaliseen mediaan, etsintäkuulutukseksi. Mutta viikot ja kuukaudet kuluivat, eikä kolmikosta kuulunut mitään. Silloin valokuvaaja Nokoss päätti tehdä kuvasta vedoksen ja laittaa sen studionsa seinälle, muistoksi. Poikien hymyilevät kasvot katsovat hämyisen studion seinältä kuvattavaksi tulevia kaupunkilaisia.

Vieux Camara, Vieux Sylla ja Papa Bouron olivat Ibrahima Senghorin luettelemassa nimilistassa. Hän ei tuntenut poikia sen kummemmin, mutta muisti, mistä nämä olivat kotoisin. Siksi olen ajanut Missirah’aan.

”He olivat tosi läheisiä”, muistaa pojat tuntenut Malick Sylla. ”He eivät kertoneet kenellekään suunnittelevansa lähtöä.”

Jos olisivat kertoneet, Sylla olisi yrittänyt puhua heidät ympäri. Vuonna 2006 hän yritti Atlantin ylitystä kohti Kanarian saaria, ajelehti yksitoista päivää avomerellä ennen kuin vene rantautui Mauretanian puolelle.

”Se oli täyttä hulluutta.”

Mutta pojat eivät kertoneet suunnitelmistaan mitään, sen enempää ystävilleen kuin vanhemmilleenkaan.

Vieux Syllan äiti Bintouning Tounkara muistaa poikansa soittaneen vasta Bamakosta, Malin puolelta. Tämä pyysi rahaa matkan jatkamista varten.

”Mieheni oli raivoissaan. Hän lähetti rahaa bussilippua varten ja vannotti poikaa palaamaan kotiin.”

Mutta kun rahat tulivat perille, poika soitti kotiin ja ilmoitti suuntaavansa Libyaan. Hän ei halunnut olla kolmesta kaveruksesta se, joka palaisi kotiin äidin helmoihin.

”Silloin tiesin, ettei Vieux Sylla tulisi koskaan takaisin. Kun hän sitten kertoi lähtevänsä merelle, sydämeni täyttyi pelosta. Tiesin, etten voinut tehdä enää mitään lapseni eteen. Vain rukoilla. Näissä asioissa Jumalalla on viimeinen sana.”

Bintouning sanoo, että kylällä kaikki nuoret haaveilevat lähdöstä. Ja mitä enemmän lähtijöitä on, sitä enemmän lähdöstä haaveillaan. Vieux’n isäkin on asunut ja tehnyt töitä 20 vuotta Ranskassa, siksi tähän pihapiiriin on voitu rakentaa kaksi isoa tiilitaloa. Hän lähti matkaan aikoinaan lentokoneella, viisumin kera. Enää se ei onnistuisi. Viisumeja ei myönnetä kuin harvoille ja valituille, ja pimeillä markkinoilla ne maksavat 3–4 miljoonaa CFA:ta (4500–6000 euroa).

Itse asiassa tässä perheessä kaikilla on jokin yhteys Eurooppaan. Vieux’n kaikki viisi siskoa ovat naimisissa Euroopassa asuvien miesten kanssa, ja kolme heistä on jo muuttanut miestensä luo Espanjaan ja Ranskaan. Kymmenen päivää sitten Vieux’n vanhempi veli Ousman soitti Espanjasta: hän oli juuri saapunut perille ylitettyään Gibraltarin salmen. Sen jälkeen kun CNN esitti dokumentin Libyan orjamarkkinoista, yhä useammat suuntaavat Marokkoon ja yrittävät ylitystä sieltä käsin. Siitä haaveilee myös 18-vuotias Bangaly, perheen kuopus.

Bintouningin katse painuu käsiin. Hän sanoo, ettei haluaisi yhdenkään lapsensa lähtevän hengenvaaralliselle matkalle. ”Kyllä he voivat lähteä, mutta lentokoneella, turvallisesti.”

Jaloissa pyörii 5-vuotias Awa, Vieux’n tytär. Vieux’sta tuli isä 16-vuotiaana. Mietin, asuuko tässä talossa muutaman vuoden kuluttua enää vain vanheneva isoäiti ja pieni pojantytär.

Jokin aika sitten Punainen Risti järjesti Missirah’ssa tiedotustilaisuuden kadonneiden perheille, mutta Bintouning ei mennyt paikalle. Vaikka Vieux’n viimeisestä Facebook-postauksesta on kulunut kolme vuotta, Bintouningin on vaikea hyväksyä lapsensa kuolemaa.

”Minussa elää vieläkin toivo, että Vieux on elossa. Ehkä hän on vankilassa Libyassa? Jos vain voisin nähdä poikani ruumiin, voisin olla varma kuolemasta. Nyt en osaa olla toivomatta.”

”Mieheni haluaisi järjestää hautajaiset. Yritän vakuutella itselleni, etteivät rukoukset voi vahingoittaa Vieux’tä, vaikka hän olisikin elossa. Mutta minun on hyvin vaikea ajatella hautajaisia ilman ruumista.”

Myöhemmin samana päivänä tapaan Papa Bouronin, toisen kuvassa olleen pojan isän. Hän yrittää järkeillä asiaa itselleen näin: ”Poikani ja minä olimme hyvin läheisiä. Puhuimme paljon, ja matkallakin ollessaan hän yritti soittaa minulle aina, kun vain voi. En ole puhunut pojalleni kolmeen vuoteen. Sen täytyy tarkoittaa, että hän on kuollut.”

Tietämättömyys on tuskallista toivon ja epätoivon tanssia, jota ulkopuolisen on vaikea käsittää. Ymmärsin siitä jotain kuvatessani elokuvaa Bosniassa, kuunnellessani ihmisiä, jotka olivat etsineet sodassa kadonneita omaisiaan kaksikymmentäviisi vuotta. Kuusikymppinen kaksi lasta menettänyt äiti kuvaili asiaa minulle silloin näin: ”Poikani eivät ole elävien joukossa eivätkä kuolleiden kirjoissa. En tiedä, missä he ovat.” Kadonneet vaeltavat haamuina elävien muistoissa, heistä ei saa kiinni eikä heitä voi päästää irti.

Siksi oikeuslääkärit aloittivat työnsä Sisiliassa palomiesten jälkeen: jotta omaiset saisivat varmuuden läheistensä kuolemasta. Jokaisesta ruumiista ja jäännöksestä on nyt otettu dna-näytteet. Seuraava vaihe, omaisten etsiminen ja heidän dna-näytteidensä kerääminen, analysoiminen ja vertaaminen uhrien profiileihin, on kuitenkin vasta alkutekijöissään. Siitä vastaa Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC).

Urakka on valtava. Uhrien arvellaan tulleen yli 15 maasta, joissa kaikissa on oma lainsäädäntönsä dna:n käsittelyn suhteen – silloin kun lainsäädäntöä on. Jotkut maista ovat Eritrean kaltaisia diktatuureja, joissa maastamuutto on rikos ja omaisten etsiminen siksi mahdotonta. Lisäksi on ratkaistava monia muita kysymyksiä.

Kuka ottaa näytteet ja toimittaa ne Punaisen Ristin valitsemaan itsenäiseen laboratorioon? Kuka ilmoittaa tuloksista omaisille? Kuka maksaa tästä kaikesta? Entä miten vastataan odotuksiin, joita tällainen projekti väistämättä herättää muiden kadonneiden perheissä? Mitä heille on tarjota, kun tiedetään, että vain murto-osa haaksirikkoutuneiden ruumiista löydetään?

Katson hylkyä, minua väsyttää. Olen katsonut nykytaiteen teoksia ympäri maailmaa, Madagaskarilta, Irlannista, Filippiineiltä, Japanista, Georgiasta, Saksasta. Kun astuin ulos Indonesian paviljongista tänä aamuna ja näin hylyn, katseeni oli näyttelyvieraan katse. Hylky oli vain hylky, tyhjäksi riisuttu. Siihen saattoi kuvitella, mitä halusi.

Näin nopeastiko se tapahtuu? Näin nopeastiko katseeni muuttuu?

Aurinko paistaa kuumasti, vesipulloni on tyhjä. Avaan Facebookin, josta rävähtää silmille kansalaisjärjestö AlarmPhonen päivitys: ”75 people in urgent distress within Maltese SAR Zone”. SAR Zone tarkoittaa ”search and rescue zone”, eli alue, jolla suoritettavista pelastusoperaatioista vastaavat Maltan merenkulkuviranomaiset. 36 tuntia Välimerellä ajelehtineesta veneestä on soitettu AlarmPhonen päivystävään puhelimeen, joka on välittänyt veneen GPS-paikannuksen Maltalla – mutta mitään ei tapahdu.

Viimeisen vuoden aikana Välimerellä partioivat pelastusalukset ovat hävinneet lähes olemattomiin. Vuoden 2015 haaksirikkojen jälkeen merelle ilmestyi useita kansalaisjärjestöjen laivoja, joita parhaimmillaan oli vesillä 12. Mutta ne joutuivat hyvin nopeasti kritiikin kohteeksi. Järjestöjen vapaaehtoisia on joutunut syytteeseen ihmissalakuljetuksesta, useita laivoja on takavarikoitu.

Lähes kaikki laivat poistuivat Välimereltä viime kesänä, kun Italian oikeistopopulistinen hallitus sulki satamansa kaikilta pelastusaluksilta. Sen jälkeen jokainen pelastusoperaatio – oli kyse sitten rahtilaivan, rannikkovartijoiden tai harvojen kansalaisjärjestöjen operaatiosta – on aiheuttanut pitkän ja tiukan kädenväännön Euroopan eri maiden välillä siitä, mihin satamaan haaksirikkoutuneet kuljetetaan ja minne heidät sieltä viedään. Maaliskuussa 2019 myös EU-johteisen Sophia-operaation alukset poistuivat Välimereltä. Maltan meripelastusalueella ajelehtivat 75 ihmistä voivat joutua odottamaan pitkään, ennen kuin kukaan tulee.

Yhä useammin tällaisissa tapauksissa käy niin, että eurooppalaiset viranomaiset hälyttävät paikalle Libyan merivartioston, joka kuljettaa ihmiset takaisin lähtörannalle – ja suoraan vankilaan, sillä laiton maastamuutto on Libyassa rikos. Libyalaisten vankiloiden oloja on luonnehdittu ihmisarvon vastaisiksi useassa YK:n raportissa, kaikissa kansalaisjärjestöjen lausunnoissa ja toimittajien reportaaseissa. Vankilat ovat tupaten täynnä, saniteettitiloja ei ole, ruuasta ja vedestä on puute. Todisteita kidutuksesta, seksuaalisesta väkivallasta ja tapoista on usean vuoden ajalta. Viimeisen parin vuoden aikana olen omin silmin nähnyt tupakantumppien polttamia jälkiä kolmevuotiaan pohkeissa ja kidutustilanteessa kuvattuja videoita, joilla omaisilta kiristetään rahaa.

Viimeisen vuoden aikana Libyasta on silti tullut EU:n eteläisen rajapolitiikan tärkein yhteistyökumppani. Vuodesta 2014 EU ja sen jäsenmaat ovat kouluttaneet libyalaisia rannikkovartijoita. Elokuussa 2017 EU antoi Libyalle 90 miljoonaa euroa ”siirtolaisten olojen parantamiseen”. Vuotta myöhemmin EU lisäsi summaan 46,3 miljoonaa euroa. Samanaikaisesti sekä Italia että Ranska ovat lahjoittaneet maalle merivartiointialuksia: Italia kymmenen venettä vuonna 2017 ja Ranska kuusi venettä vuonna 2019. Tämä siitä huolimatta, että Libyan poliittinen tilanne on kaoottinen ja joillakin alueilla kontrolli on samojen miliisien käsissä, jotka järjestävät salakuljetuksia.

Samalla viikolla kun vierailin Venetsiassa, kaksi kansainväliseen oikeuteen erikoistunutta lakimiestä, israelilainen Omer Shatz ja ranskalais-espanjalainen Juan Branco, jättivät Kansainväliseen rikostuomioistuimeen 250-sivuisen raportin, jossa pyydetään tuomioistuinta tutkimaan EU:n jäsenvaltioiden ja sen instanssien vastuuta 14 500 ihmisen kuolemasta Välimerellä vuosina 2014–2017 ja samojen maiden osallisuutta Libyassa tapahtuneisiin rikoksiin vuodesta 2017 eteenpäin.

Shatz ja Branco katsovat, että EU on rajapolitiikkansa kautta syyllistynyt rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja ollut osallisena Libyassa tapahtuneissa ”karkotuksissa, murhissa, orjuutuksissa, kidutuksissa, raiskauksissa, vainossa ja muissa ­epäinhimillisissä teoissa”.

Päätän kiertää laivan vielä kerran. Se näyttää yhtäkkiä orvolta, ruoste on alkanut nakertaa sen kylkiä. Muistan Papa Bouronin isän sanat kysyessäni, miltä hänestä tuntui se, että poika lähti salaa: ”Kasvavat lapset eivät ole vuohia, ei heitä voi sitoa kotipihalle.” Meitä kumpaakin hymyilytti, minullakin on lapsia, sanoin. Papan isällä oli samanlainen hymy kuin pojallaan studion seinällä olevassa kuvassa.

Mietin, olisivatko Mamadou Seydou Bân, Vieux Camaran, Vieux Syllan ja Papa Bouronin vanhemmat halunneet nähdä tämän laivan. Mitä he ajattelevat, jos he tietävät, että laiva on esillä täällä, keskellä nykytaiteen biennaalia? Onko se heistä vain eurooppalaisten käsittämätön päähänpisto, yksi lisää, vai jotain muuta?

Kirjoitin tästä laivasta ensimmäisen kerran syksyllä 2016 Imageen. Silloin päätin, etten toimittajana enää käyttäisi sanoja ”maahanmuuttaja” tai ”siirtolainen”. Kirjoittaisin matkalaisista, Välimeren ylittäjistä, isistä, äideistä ja lapsista, miehistä ja naisista. Yksikään kieli ei ole niin köyhä, että joistain ihmisistä voitaisiin puhua vain yhdellä sanalla.

Päivitetty 22.1.2021 – Ilmestynyt 21.9.2019