Kaikki muu voi tuntua merkityksettömältä, mutta toisen hoivaaminen ei koskaan – rasvatessani isän jalkoja olin korvaamaton
Helpommin kuin työstä, tunteen merkityksellisyydestä saattaa löytää toisista ihmisistä ja heidän hoivaamisestaan, kirjoittaa Riikka Suominen.
Tämä kolumnin tielle tunkee 20 kiloa mustaa karvaa ja neljä isoa käpälää. Ne kuuluvat liettualaiselle löytökoiralle, joka on juuri muuttanut luokseni.
Kun yritän kirjoittaa, se tunkee syliin, niin etten näe tietokoneen näyttöä. Jos torjun lähentelyt, se purkaa intonsa irtaimistoon, esimerkiksi silppuaa jukkapalmun lehtiä. Ohjaan sen leikkimään perheemme toisen koiran kanssa, mutta homma sujuu juuri niin hyvin kuin ”ne sitten viihdyttävät toisiaan” -suunnitelmat aina. Löytökoiran hellyydenkipeys on pohjaton. Ehkä se koittaa korvata kuukausia kaduilla ja tarhalla.
Ja miten palkitsevaa on vastata sen tarpeisiin: päästää sängyllä kainaloon, ruokkia sitä, jotta luiden ympärille alkaisi kertyä lihaa ja keksiä leikkejä, joihin se voi purkaa energiaansa. Tuntuu hyvältä jopa annostella lääkettä. Tietää pystyvänsä helpottamaan toisen oloa.
Tämä hoivaaminen kilpailee kolumnin kirjoittamisen kanssa.
”Niinä hetkinä, kun hoivaan muita, olen varma merkityksestäni.”
Olen tempoillut samassa hoivan ja palkkatyön ristivedossa aiemminkin.
Välillä nimittäin mietin, onko kirjoittajan työssäni järkeä. Totuuteen pyrkivä tiedonvälitys on oleellista, sitä en epäröi, mutta omaa panostani kyllä. Kuinka välttämätön juuri se on? Onko todennäköistä, että keksin vaikka Stora Enson tappamista raakuista uuden merkittävän näkökulman, jota kukaan toinen ei keksisi. Sellaisen joka avaisi laajan yleisön silmät luontokadolle. Sille että ihmisen ahneus on vaarantanut, paitsi raakut, myös yli 2 000 muuta lajia Suomessa.
Keski-iässä on kai tavallista pohtia, mihin jäljellä olevan aikansa käyttää. Ainakin tuntuu, etten ole yksin epävarmuuteni kanssa. Muutaman viinilasin jälkeen myös muut, jotka ovat hakeutuneet mielestään merkitykselliseen ammattiin, vaikka tutkijoiksi tai asiantuntijoiksi, kuuluvat pohtivan, että mitä järkeä työssä on. Siinä vaiheessa hätkähdin, kun jopa aurinkoenergiaa kehittävä ystävä kertoi epäilevänsä työtään. Aurinkoenergiaa! Eikö siinä jos jossain tunne olevansa korvaamaton, kun pelastaa maailmaa fossiilisilta.
Mutta jokin kietoutuneiden megaongelmien ja työelämän pirstaleisuuden välisessä epäsuhdassa ruokkii merkityskatoa.
Epäilyjeni vastapainoksi minulla on monia hetkiä, jolloin näen selvästi tekojeni tärkeyden. Esimerkiksi kun tarjoilen voileipiä, täytän lintulaudan tai kun lapseen sattuu ja saan puhaltaa. Niinä hetkinä, kun hoivaan muita, olen varma merkityksestäni.
Se oli varmasti yksi syy, miksi aikanaan halusin muuttaa vanhan isäni luo. Kun rasvasin isän jalat, tiesin, että sillä oli väliä. Kerrankin sain tuntea olevani korvaamaton.
Siksi on erityisen ankeaa, että emme pysty hoivaamaan niin paljon kun haluaisimme. Yhteiskunta pikemminkin vaikeuttaa kun helpottaa hoivaamista.
Osa-aikatyöt ovat Suomessa harvinaisia, jolloin aika ja voimat eivät riitä. Lisäksi ihmisten edellytetään muuttavan työn perässä kauas sukulaisista, jolloin apua vanhuksille ja vauvojen hoitoon on vaikea antaa.
Hoiva-ammatteihin hakeutuneet pakenevat niistä, koska työssä ei pääsekään tekemään hyvää toisille, vaan on pakko hosua ja sammutella tulipaloja. Pahimmillaan joutuu kikkailemaan työvuorolistoilla, jotta lain vaatima minimi täyttyisi edes paperilla.
Myöhäiskapitalistinen yhteiskunta ei anna arvoa rakkaudelle ja huolenpidolle. Taustalla on vääristynyt ajatus, että uuden tuottaminen olisi arvokkaampaa kuin ylläpito ja hoiva.
”Merkitys saattaakin syntyä jollekin toiselle olennolle ja samalla huomaamatta itselle.”
Nykyään työn ja muidenkin valintojen odotetaan tuovan merkityksellisyyttä. Jotta näin tapahtuisi, pitää ensin löytää "se oma juttu". Siihen neuvoksi voidaan tarjota sisäisen äänen kuuntelua, omien haaveiden kartoitusta ja monenlaista valmennusta, jossa kaivautua yhä syvemmälle autenttiseen itseen, josta vastauksen väitetään löytyvän.
Helpommalla saattaisi päästä kääntymällä kohti toisia. Hoivattavaa maailmassa riittää. Merkitys saattaakin syntyä jollekin toiselle olennolle ja samalla huomaamatta itselle. Kun aiemmin tarhalla lusinut löytökoira makaa ruokittuna sylissäni, olen varma siitä, että tekemisessäni on järkeä.
