HJK osoitti tempullaan, että suomalaisen jalkapalloilun suurin haaste on jokin ihan muu kuin pimputtelu – "Tämä on miljoonien eurojen kysymys"
HJK nousi neljän maalin takamatkalta jatkoon Konferenssiliigan karsinnoissa. Ottelua edeltänyt keskustelu kertoi jälleen paljon suomalaisesta jalkapallokulttuurista. Miten Euroopan pohjoisimmasta kolkasta voi tulla jalkapallomahti ilman syvää kulttuuripohjaa ja menestyshistoriaa, kysyy Aition Eero Laurila.
Suomalaisen jalkapalloilun suurin haaste on selvä. Mitä enemmän lajin historiaa tutkii, sitä enemmän ymmärtää, miten pitkällä takamatkalla suomalainen jalkapalloilu on lajin jokaisella osa-alueella – myös kentän ulkopuolella.
Aihe on ajankohtainen: Veikkausliigan joukkueiden kompurointi kansainvälisillä kentillä on taas herättänyt vilkkaan keskustelun.
Torstai tarjosi hieman toivoa. HJK hävisi Konferenssiliigan karsinnoissa viime viikolla piskuiselle NSI Runavikille vieraissa 0–4, mutta kuittasi otteluparin kotiottelussaan yhteisluvuin 5–4. Tehtävä helpottui, kun färsaarelaiset ottivat heti alkuun punaisen kortin.
KuPS hoiti aiemmin viikolla Mestarien liigan karsinnoissa moldovalaisen FC Milsami Orheinin yhteisluvuin 1–0. Ilves sen sijaan tippui Eurooppa-liigan karsinnoissa ukrainalaisjätti Shakhtar Donetskille yhteisluvuin 0–6. SJK taas hävisi färsaarelaiselle KI Klaksvikille Konferenssiliigan karsinnoissa yhteisluvuin 1–4.
Kokenut jalkapallotoimittaja Janne Kosunen nosti kuumana käyneen jalkapallokeskustelun lomassa Helsingin Sanomissa esille tutun kortin. Veikkausliigan on syytä unohtaa löysät löpinät sarjan erinomaisuudesta, Kosunen kirjoitti. Kommentissa korostettiin vanhoja hyviä perusarvoja: kovia kaksinkamppailuja, suoraviivaisuutta ja yksinkertaisia pelisuunnitelmia.
– Näpräillään, touhutaan ja kiirehditään hiki hatussa. Joukkueiden taustajoukot uivat datameressä nenä juuri ja juuri pinnan yläpuolella. Kosunen kirjoitti.
”HJK osoitti torstaina, että pystyi repimään färsaarelaisen sumpun riekaleiksi ja laukomaan noin 60 kertaa. Tämä ei onnistu näpräilyllä.”
Sanomien jalkapallokirjoittaja Tuukka Kotimäki käyttää X-viesteissään WyScoutin tarjoamia Veikkausliigan tilastoja. Kosusen kirjoitus kaipaisi tuekseen WyScoutin numeroja, jos Sanomilla todella tällainen palvelu on käytössä. Ilmaan jäi turhan monta kysymystä.
Vanhan liiton Kosunen osuu oikeaankin. Tiedän, että Veikkausliigan nuorimpien pelaajien joukossa on pääkaupunkiseudun johtavissa seuroissa kasvaneita pelaajia, joiden junioriaikoina esimerkiksi 1v1-tilanteiden harjoittelu on puuttunut lähes täysin. On hinkattu erilaisia aluepelejä, mutta unohdettu juuri esimerkiksi kamppailut.
Toisaalta Kosusen kirjoitus toistaa ne samat asiat, jotka nousevat esille aina, kun esimerkiksi Suomen jääkiekkomaajoukkue ei pärjää. Viivelähtöjä on liikaa ja hävitään kaksinkamppailut. Kaivataan vanhaa kunnon rymistelyä.
HJK osoitti torstaina, että pystyi repimään färsaarelaisen sumpun riekaleiksi ja laukomaan noin 60 kertaa. Tämä ei onnistu näpräilyllä.
Ihanteellisessa tilanteessa toimittaja pystyy toimimaan eräänlaisena suodattimena pelin lainalaisuuksien ja lukijan välissä. On ymmärrettävä, että pelkkä suoraviivaisuus ja kaksinkamppailut eivät riitä ja avattava kokonaisuutta. Kentällä tai jäällä pitää luoda etua erilaisilla peliteoilla. Niihin kuuluu toisinaan se kuuluisa pimputtelukin tai näpräily, lyhyillä syötöillä eteneminen, hinkkaaminen, tai mitä ikinä sillä tarkoitetaankin.
HJK onnistui tällä rintamalla erinomaisesti torstaina. Neljän maalin takaa nouseminen on aina kova temppu, vaikka vastustaja muistutti enemmänkin suomalaista Ykkösliigan joukkuetta.
”Vahva jalkapallokulttuuri suodattaa löysät löpinät. Puhutaan enemmän voittamisesta ja niihin johtavista tekijöistä. Ruotsi on tällä saralla Suomea edellä.”
Palloliiton maajoukkuevalmentaja Erkka V. Lehtola jatkoi keskustelua viime viikolla X-palvelussa. Lehtola nosti esiin heikot kansainväliset tulokset hashtagilla #pelaajakehitys.
Tämä on tuttua viestiä. Palloliiton juniorimaajoukkueiden valmentajat tarttuvat herkästi suomalaisen pelaajakehityksen tilaan, jos juniorimaajoukkueet kompuroivat. Jos juniorimaajoukkueet pärjäävät, niin liiton valmentajat kiiruhtavat kehumaan toisiaan sosiaalisessa mediassa. Tämä on hieman kärjistetysti sanottu, mutta turhan usein jalkapalloperhe ei ihan puhalla yhteen hiileen.
Palloliiton rooli on joka tapauksessa suuri suomalaisessa jalkapalloilussa. Käytännössä seurat pitävät liiton pystyssä, sillä ilman lisenssimaksuja pulittavia pelaajia ei tarvita kattojärjestöjä. Palloliiton viesti on viime vuosina tullut selväksi. Suomalaisten pelaajien arvo on saatava moninkertaiseksi. Ruohonjuurella kaivataan kampanjaan apuja Lehtolalta ja koko liiton väeltä.
Liiton sisältä tihkuneet tiedot kertovat syvästä pettymyksestä Veikkausliigan seuroihin. Suomi kauppaa pelaajia maailmalle muutamalla miljoonalla vuodessa. Jopa Islanti on meidän edellä, Tanskasta tai Norjasta puhumattakaan.
Ruotsissa palkattiin jo 1940-luvulla tuolloin koko maailman jalkapalloajattelua johtaneita unkarilaisia valmentajia. Lajos Czeizler vaikutti 1942-48 IFK Norrköpingissä, voitti viisi mestaruutta, muutti koko ruotsalaista jalkapalloa ja vei seuran eurooppalaiselle tasolle. Czeizler jatkoi AC Milaniin. Mukana seurasi muun muassa Nils Liedholm, joka teki huikean uran pelaajana ja myöhemmin valmentajana.
Ruotsi onkin päässyt jalkapalloilun MM-kilpailuihin 12 kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1934. Tämä menestys on luonut maan jalkapallokatsomoissa viikkotasolla näkyvää jalkapallokulttuuria. Menestys on myös rakentanut maahan syvempää jalkapallokulttuuria ja pelikeskustelua. Esimerkiksi unkarilaiset loivat pohjia nykypäivän positional playlle ja Liedholm taas johti aluepainotteisen puolustamisen nousua.
Jos katsoo Ruotsin pelaamista jalkapallossa (ja jääkiekossakin), niin siinä kyllä yhdistyy sekä suoraviivaisuus että pimputtelu, siis pelin peruslogiikka. Luodaan tilaa ja voitetaan tilaa.
Vahva jalkapallokulttuuri suodattaa löysät löpinät. Puhutaan enemmän voittamisesta ja niihin johtavista tekijöistä. Ruotsi on tällä saralla Suomea edellä.
”Mediakin saa kantaa suomalaisen jalkapalloilun kehityksessä vastuun.”
Palataan artikkelin alkuun. Jotta takamatka esimerkiksi ruotsalaisiin kutistuu, pitää suomalaisen jalkapalloilun tehdä asiat todella hyvin.
Tämä keskustelu taas pitäisi johtaa siihen, miten seurat Suomessa toimivat. Suomalaisia pelaajia kyllä lähtee maailmalle, niin lähtee valmentajiakin jonkun verran. Suomalaisia seurajohtajia taas ei juuri maailmalla näe.
Esimerkiksi Brentfordin nousu Englannin toiseksi korkeimmalta tasolta Valioliigan vakiojoukkueeksi perustui vahvasti tanskalaisen Rasmus Ankersenin ajatuksiin. Ankersenin johdolla Brentford lakkautti koko junioritoimintansa, panosti 40 pelaajaan, edustusjoukkueeseen ja kakkosryhmäänsä. Ankersen on jo jatkanut matkaansa Southamptoniin, mutta esimerkki on tärkeä koko tanskalaiselle urheilujohtamiselle.
Suomalainen jalkapalloilu kaipaa jotain vastaavaa, eron tekevän kulman löytämistä. Suomalaiset seurat toimivat hyvin samanlaisilla toimintatavoilla. Tehdään vähän kaikkea kaikille.
Jesse Saarinen nosti hiljattain näillä sivuilla esille, miten urheilutoimenjohtaja Niko Ikävalko toimii Kotkassa puolipäiväisellä pestillä ja valmentaa siinä sivussa kahta juniorijoukkuettakin. Samalla hän linjaa, mihin Veikkausliigan sadat tuhannet eurot käytetään.
KTP ilmoitti hiljattain, että teki kolmevuotisen sopimuksen vuonna 2010 syntyneen Ruslan Haapalaisen kanssa. Haapalainen on paukuttanut maaleja junioreissa. Vuoden, parin päästä, hänet pitäisi jo saada kaupattua maailmalle tai ainakin nostettua liigatasolle. Ikävalkolla on tässä nyt suuri vastuu. Juuri tämä vaihe mättää suomalaisessa jalkapalloilussa, mutta ehtiikö hän seurata riittävästi Haapalaisen ja muiden kehitystä?
Mediakin saa kantaa suomalaisen jalkapalloilun kehityksessä vastuun. Kosusen kirjoituksen kaltaisia ulostuloja tulee säännöllisesti. Enemmän kaipaisi kirjoituksia siitä, mihin merkittävästi kasvaneet Veikkausliigan tv- ja solidaarisuusrahat käytetään, miten seurat ylipäätään toimivat, miten urheilupuolen johto tulevaisuudesta ajattelee. Tällä hetkellä vaikuttaa, että Veikkausliigan kasvaneesta rahapotista höytyvät erityisesti keskitason ulkomaalaisia pelaajia Suomeen kauppaavat pelaaja-agentit.
Legendaarinen kokki ja ruokakirjoittaja Anthony Bourdain pohti ikonisessa kirjassaan Kitchen Confidentialissa, miksi esimerkiksi omaisuuden kerännyt hammaslääkäri innostuu eläkepäivillään ostamaan ravintolan, koska tämä on tunnetusti heikosti tuottava ja paljon päänvaivaa aiheuttava ala.
Bourdain päätyi pohdinnoissaan siihen, että ravintolan omistaminen antaa jotain, mitä aikaisempi ura ei tarjonnut: esimerkiksi näkyvyyttä ja uusia kiinnostavia suhteita. Bourdain myös jatkoi, että nämä usein opportunistiset omistajat päätyvät alkuhuuman jälkeen nopeisiin ratkaisuihin (quick fix) ja lopulta kyllästyvät koko hommaan. Ravintolaa pyöritetään vääristä syistä.
Kuulostaako tämä tutulta? Bourdainin ajatukset tulevat usein mieleen, kun seuraa jalkapalloa, ihan kansainväliselläkin otannalla. Toimintaa pyöritetään ilman suurempaa ajatusta. Lyhytjännitteisyys heijastelee ratkaisuja. Paljon kritiikkiä viime aikoina saanut HJK on suomalaisessa jalkapalloilussa harvinaisuus: Töölössä on sentään onnistuttu pääsemään kohtalaisen säännöllisesti Eurooppaan ja tekemään rahaakin.
Färsaarelaisten kaataminen hikisesti ei tosin riitä. Esimerkiksi tanskalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset menevät vielä kovempaa. Ja Töölön ulkopuolella, viime viikkojen perusteella esimerkiksi Tampereella ja Seinäjoella riittää vielä enemmän töitä.
Suomessa olisi tärkeää päästä paremmin kiinni koko toiminnan ytimeen. Miksi toimintaa pyöritetään ja millä tavalla? Samalla on nostettava kipukohtia esille. Aika harvalla urheilujohtajalla on esimerkiksi alalle soveltuva korkeakoulututkinto.
”Jos suomalaisilla yrityksilläkin on haasteita kilpailla kansainvälisillä markkinoilla, niin miten Euroopan pohjoisimmasta kolkasta voi tulla jalkapallomahti ilman syvää kulttuuripohjaa ja menestyshistoriaa?”
Jalkapalloilua ja pallopelejä yleensäkin kohdellaan liian usein Suomessa jotenkin yhteiskunnasta erillisinä saarekkeina.
Suomessa kunnioitetaan yleisesti koulutusta ja pykäliä, mutta jalkapalloilu (ja esimerkiksi jääkiekkokin) elää turhan usein omilla säännöillään. Heikot, epäselvyyksiä, jopa laittomuuksia sisältävät työsopimukset, ajavat päteviä ihmisiä pois lajin parista tai johtavat lyhytnäköiseen toimintaan. Suomessa ammattivalmentajien edunvalvontajärjestö on jo pitkään uutisoinut sivuillaan epäkohdista.
Painekattilaan vaihtopenkille jäävät vain hurjimmat – ja he saavatkin kestää sitten valtavaa sisäistä ja ulkoista painetta. Suomalaisen jalkapalloilun menestymättömyys on siis pimputtelua syvemmällä.
Jos suomalaisilla yrityksilläkin on haasteita kilpailla kansainvälisillä markkinoilla, niin miten Euroopan pohjoisimmasta kolkasta voi tulla jalkapallomahti ilman syvää kulttuuripohjaa ja menestyshistoriaa?
Tämä on miljoonien eurojen kysymys – ja sitä ei ratkaista vain kentän puolella. Tulevaisuudessa puutteisin on päästävä kiinni hajanaisia heittoja paremmin.
