Joku oli piirtänyt hiekkaan ratapölkkyjen väliin ristin – Se hävisi välillä, mutta ilmestyi aina uudestaan
Historia ei yleensä tunnu miltään, kun se tapahtuu, vaan se saa merkityksensä vasta, kun on kulunut vuosia, ehkä vuosikymmeniä, kirjoittaa Pekka Sauri.
Satamarata kulki silloin Töölönlahdelta Rautatiekatujen välisessä kuilussa Kaivopuiston laitaa Eteläsatamaan ja edelleen Katajanokalle. Katolisen kirkon kohdalla rata meni lyhyen tunnelin läpi Itäisen Puistotien alitse.
Raatimiehenkadun päässä oli joku aina piirtänyt hiekkaan ratapölkkyjen väliin ristin. Se hävisi välillä, mutta ilmestyi siihen aina uudestaan. Kuiskuteltiin, että siinä kohtaa oli pikkutyttö kuollut tavarajunan alle joskus takavuosina. Oli toisarvoista, pitikö tämä paikkansa vai ei, mutta tarina oli niin kiehtova, että se risti ilmestyi siihen ratapölkkyjen väliin kerran toisensa jälkeen aina siihen saakka, kun satamarata purettiin.
Katajanokalla seisoi vielä monta vanhaa satamanosturia, ja junat kulkivat Kauppahallin seinän viertä Kolera-altaan kääntösiltaa pitkin Kauppatorin läpi Katajanokan puolelle. Siellä oli valurautainen vesiviskuri, johon höyryveturit pysähtyivät ottamaan säiliöihinsä täydennystä. Vesiviskuri seisoo vieläkin uuden hienon uimalaitoksen vieressä.
”Seinällä oli Elisenvaaran asemakyltti, joka oli pelastettu sieltä turvaan syksyllä 1944, kun suomalaiset luovuttivat risteysaseman välirauhassa Neuvostoliitolle.”
Kauppatorilla, Suomenlinnan lautan odotushuoneen luona, on vielä näkyvissä kymmenisen metriä vanhoja satamaradan kiskoja.
Keväällä 1974 ostin ruotsinkielisen iltapäivälehden Nya Pressenin vihoviimeisen numeron ja istuin Kolera-altaan reunalla sitä selaamassa, ja punainen dieselveturi puski Katajanokalta mustia puurakenteisia tavaravaunuja Etelärantaan päin.
Rautatiet olivat silloin tärkeitä, paljon tärkeämpiä kuin nyt, vaikka ovat ne nytkin tärkeitä.
Rautatiemuseo oli silloin osa Rautatieasemaa, sisäänkäynti oli Rautatientorin puolella, ja vahtimestarina oli univormussaan ystävällinen vanha setä, joka oli kovin palvelualtis. Tämä saattoi johtua siitäkin, että museossa ei koskaan ollut ketään muita kävijöitä kuin me, minä ja räkää äänekkäästi ryystävä pikkuveli ja näsäviisas serkku, joka asui Herttoniemessä Eränkävijäntorin lähellä, melkein yhtä näsäviisas kuin minä.
Rautatiemuseoon tuotiin hieno pienoisrautatie maisemineen, vaihteineen ja asemineen päivineen sen jälkeen, kun se oli kiertänyt suuressa juhlajunassa Helsingin ja Hämeenlinnan rautatien rakentamisen satavuotismuistoksi vuonna 1962. Seurasin junien kulkua ympäri pienois-Suomea hartaana kuin alttarin ääressä ikään.
Museon seinällä oli Elisenvaaran asemakyltti, joka oli pelastettu sieltä turvaan syksyllä 1944, kun suomalaiset luovuttivat risteysaseman välirauhassa Neuvostoliitolle. Elisenvaaran aseman pommituksessa (samana päivänä kuin puna-armeija valtasi Viipurin) oli kuollut yli sata ihmistä.
”Tänäänkin seilaavat Eteläsataman yllä korkeat pilvilaivat ja niiden takana himmeä taivas, ja taivaan tuolla puolen ei ole enää mitään muuta kuin iäisyys.”
Historia ei yleensä tunnu miltään hetkellä, jolloin se tapahtuu, vaan se saa merkityksensä vasta, kun on kulunut vuosia, ehkä vuosikymmeniä, ja lopulta kaikki asettuu kyseenalaistamattomaan asentoonsa, joka ei enää järky ennen kuin taas järkkyy. Silloin en osannut kaivata vanhaa satamarataa, kun en ollut vielä sitä menettänyt.
Mutta tänäänkin seilaavat Eteläsataman yllä korkeat pilvilaivat ja niiden takana himmeä taivas, ja taivaan tuolla puolen ei ole enää mitään muuta kuin iäisyys.
