Helvetissä on erityinen paikka ihmisille, jotka eivät käytä kuulokkeita
Julkisten kulkuvälineiden sisään mahtuu ääniä. Hanna Parhaniemi laittaisi osan äänistä kuitenkin mielellään ”mutelle”.
Siinä he taas ovat – julkisessa kulkuvälineessä matkustavat nuorukaiset kännykät käsiinsä liimattuina. Mikäpä siinä, pitkällä junamatkalla puhelimen viihdearvo on korkea. Heidän teknisessä varustelutasossaan on kuitenkin vakava puute. Ainakin toivon, että syy katsella videoita ja kuunnella musiikkia äänet päällä, on siinä, eivätkä he tarkoituksella halua ajaa kanssamatkustajia hulluuden partaalle.
Noina hetkinä, kun yritän vaimentaa ulkopuolisen TikTok-mökän nakuttamalla omien kuulokkeitteni plussanappia sormenpää valkoisena, tulee mietittyä elämän sanomattomia sääntöjä. Kuinka olen itse oppinut, ettei ole sopivaa jakaa "Muita ihania -Tiinan" Instagram-liveä koko junavaunun väen kanssa? Missä nämä äänimaailmansa jakamisella kiduttavat ihmiset ovat olleet silloin, kun tätä harvinaisen hiljaista tietoa on jaettu?
En kuvittelekaan, että kaikki julkisten paikkojen äänet voisi sammuttaa, vaikka kieltämättä joskus haaveilenkin siitä. Pystyn allekirjoittamaan sanonnan ”kyllähän maailmaan ääntä mahtuu”. Junassa koirat saavat haukkua, lapset itkeä, joku voi saada hysteerisen naurukohtauksen. Kuulutukset rätisevät, vessojen ovet ryskäävät, istuimet nitisevät ja konnareiden lahkeet kahisevat. Ne ovat niitä elämän ääniä, joita ei saa ”mutelle”.
On myös erikoistilanteita. Pieni lapsi soittaa videopuhelun väärässä paikassa väärään aikaan, kun haluaa esitellä vanhemmalle heti juuri oppimansa uuden taidon, ja kuulokkeet ovat johto solmussa kassin pohjalla. Tai langattomat kuulokkeet kadottavat yhteyden läppäriin kesken tärkeän etäpalaverin. Se ei kuitenkaan ole erikoistilanne, jos tekee mieli katsoa äänet päällä videokeloja junassa puolenyön kynnyksellä, ja parhaimmassa tapauksessa vielä selostaa näkemäänsä mertarantamaisella otteella käytävän toisella puolella istuvalle kaverille.
Kiinnostaisi tietää, onko ääniherkkyyteni peräisin Nivalan Tuiskulasta.
Tiedän olevani herkistynyt äänille. Olen juuri se ihminen, jonka sydän pulpauttaa ylimääräisen lyönnin, kun joku jossain lähellä naksauttaa sorminiveliään. Kiinnostaisi tietää, onko ääniherkkyyteni peräisin Nivalan Tuiskulasta. Ehkä juoksin teininä liian monta kertaa eturiviin kaiuttimien kylkeen kuuntelemaan, kun Apulanta soitti Matoa. Äänet piti saada kuulla ”aidosti”, ilman keltaisen vaahtomuovin täyttämiä korvia.
Tiedän kuitenkin, että nämä julkisissa kulkuvälineissä pauhaavat oman elämänsä MC:t saavat ihan tavanomaisellakin ääntensietokyvyllä varustetut ihmiset sulamaan toistuvasti penkkeihinsä. Hain nimittäin edellisellä turhan rytmikkäällä junamatkalla lohtua sosiaalisesta mediasta. Löysin kokonaisen kuoron, joka ei kestä sitä jumalatonta älämölöä. Monet meistä ovat varmoja siitä, että ilman kuulokkeita matkustavalle TikTok-kansalle on olemassa oma erityinen paikkansa helvetissä.
