Helsinki Cup -turnaus on paraatiesimerkki siitä, että suomalaisessa juniorijalkapallossa osataan harrastaa mutta ei kilpailla

Pääkaupunkiseudun jalkapallokentät täyttyvät jälleen heinäkuussa vilskeestä ja vipinästä, kun tuhannet junioripelaajat ottavat osaa perinteiseen Helsinki Cup -jalkapalloturnaukseen.

Jo vuodesta 1976 järjestetty turnaus on säilyttänyt suosionsa vuodesta toiseen. Vuonna 2024 turnaukseen osallistuu lähes 1 900 joukkuetta. Määrä on hurja. Ulkomaisia ryhmiä tulee muun muassa Brasiliasta, Ranskasta, Ruotsista, Virosta ja Yhdysvalloista. Käytössä olevia kenttäalueita on puolestaan yli 20: Kalliosta Tapiolaan ja Töölöstä Tikkurilaan.

Vaikka suurin osa ”Hesa Cupiin” osallistuvista joukkueista tulee Etelä-Suomesta ja varsinkin vanhemmista ikäluokista puuttuvat käytännössä kaikki parhaat ryhmät, turnaus on merkittävä osa suomalaista jalkapallokulttuuria.

Kuusipäiväinen jalkapallon juhlaviikko on myös peili suomalaisen juniorijalkapallon vahvuuksista ja heikkouksista.

Ennen muuta siitä, että olemme loistava harrastejalkapallokansa mutta vaatimaton kilpafutismaa.

Helsinki Cup on ollut kiinteä osa kesääni viimeiset 25 vuotta. Olen saanut osallistua turnaukseen niin pelaajana, valmentajana, erotuomarina kuin katsojanakin. Joka kesä huomaan odottavani cup-tapahtumaa sillä samalla lapsenomaisella innolla kuin vuonna 1999, jolloin sain osallistua turnaukseen ensimmäisen kerran nappulapelaajana. Kesä ei ole kesä ilman Helsinki Cupia.

Myönnän yllättyväni käytännössä joka heinäkuu siitä, kuinka paljon hyvää suomalaisessa juniorifutiksessa on. Kentillä on pääsääntöisesti iloinen ilmapiiri, valmentajat ovat lapsille turvallisia aikuisia ja olosuhteet ovat erinomaiset. Vanhemmat kannustavat myönteisellä otteella, ja ylilyönnit ovat harvassa. Laji liikuttaa monipuolisesti erilaisista taustoista tulevia nuoria.

Vuoden 2024 turnaus tuskin tekee poikkeusta tähän havaintoon: Suomi on loistava harrastejalkapallomaa!

Tämä on seikka, josta futisyhteisön on syytä olla ylpeä. Eikä harraste-sanaan kannata suhtautua kulmia kohottaen.

En ihmettele lainkaan, että jalkapallon harrastajamäärät ovat nousussa. Laji on onnistunut tekemään itsestään ykkösvaihtoehdon, kun perheissä pohditaan ohjatun liikuntaharrastuksen aloittamista.

Lähiseuran toimintaan on helppo lähteä mukaan. Seurat näkyvät ja kuuluvat paikallisesti. Monella alueella yhteisöllisyys ei ole vain sanahelinää. Palkatut työntekijät mahdollistavat organisoidun toiminnan jo pienimmistä ikäluokista alkaen.

Kun Helsinki Cup -karnevaali on kiivaimmillaan – yleensä torstaisin ja perjantaisin, kun jatkopelit ovat alkaneet, rangaistuspotkukilpailut ratkaisevat jatkoon menijät ja kentän reunat pullistelevat väkeä – huomaan usein ajattelevani, että kyllä me sittenkin kuulumme futismaiden piinkovaan valiojoukkoon.

Tällaista se on Keski-Euroopassakin, mietiskelen.

Valitettavasti havainnot kentältä pudottavat minut kuitenkin alas pilvilinnasta – vuosi toisensa jälkeen.

Jos minun pitäisi kuvailla lasten ja nuorten välistä kilpailua Helsinki Cupissa yhdellä adjektiivilla, sana olisi lattea.

Tunne puuttuu, kunhan vain pelataan pelit alta pois. Harva ottelu on jäänyt tai jää mieleen tervehenkisenä kilvoitteluna, jossa jokainen kentällä olija antaa kaikkensa.

Väitän, että jos ulkopuolinen henkilö tulisi katsomaan otteluiden viimeiset viisi minuuttia, hän ei valtaosassa peleistä kykenisi päättelemään – pelaajien kehonkielestä ja pelikäyttäytymisestä johtuen – kumpi joukkueista johtaa ja kumman pitäisi jahdata tasoitusta.

Turnauksen ottelut – edes jatkopelit – eivät useinkaan edusta jalkapallopelin perusluonnetta. Sitä, että pyrkimyksenä on voittaa peli. Sitä, että kaikin keinoin yritetään olla parempi kuin vastustaja. Sitä, että peli on juuri sillä hetkellä, lyhyen ohikiitävän hetken, maailman tärkein asia.

Kilpailullisuus ei ole suuria sanoja, vaan pieniä tekoja.

Kuinka monesta junioripelaajasta näkee, että heidän jokainen pieni tekonsa tähtää siihen, että oman joukkueen mahdollisuudet pärjätä paranisivat?

Kurotus tai liuku jää tekemättä, vaikka peliväline olisi vielä saatavissa kiinni ennen kuin se liruu rajan yli.

Kun ennakkoon etevämmäksi arvioitu vastustaja menee 2–0-johtoon, joukkueen selkäranka katkeaa. Laukaukset jäävät blokkaamatta. Tärkeä spurtti ottamatta. Hyppy pääpalloon tekemättä. Pallonmenetyksen jälkeinen toiminta hidastuu.

Jos vastustaja ohittaa laidalla, liian moni juniori jättää tilanteen kesken eikä yritä riistää kaikin keinoin palloa vielä takaisin.

Kuinka moni 12-vuotias juniori osaa ahtaassa tilassa hakea kontaktin ja saada vastustajan rikkomaan vapaapotkun arvoisesti?

Entä kuinka moni pelaaja kykenee kovan prässin alla kuljettamalla ja rytmiä kiihdyttämällä ohittamaan lähimmän vastustajan?

Vielä harvinaisempaa on todistaa, että junioripelaajat kykenisivät pelitilanteiden ulkopuolella maksimoimaan menestymisen mahdollisuuksia.

Kuinka moni pelaaja hakee yli karanneen pallon hieman hitaammalla vauhdilla, jos oma joukkue sattuu johtamaan puolivälieräottelua kaksi minuuttia ennen loppua?

Saan vieläkin palautettua verkkokalvoilleni, kuinka muutama vuosi sitten eräs pienehkön kaupungin joukkueen pelaaja kasvoi Helsinki Cupin jatkopeleissä kuvainnollisesti pään muita pidemmäksi.

11-vuotias poika ohjeisti muita pelaajia kulmapotkuissa, osasi käyttää käsiään suojaustilanteissa ja hakeutui jatkuvasti pelattavaksi tyhjiin tiloihin. Kun oma joukkue meni johtoon, poika käveli korostuneen hitaasti antamaan vapaapotkuja. Pelaajan kehonkieli viestitti koko ottelun ajan: tämä neljännesvälieräottelu on minulle yhtä tärkeä kuin MM-kisojen finaali!

Pelin päätyttyä mielessäni oli vain yksi ajatus: juniorijalkapallomme olisi aivan eri tasolla, jos yhden sijasta tällaisia pelaajia olisi ollut kentällä vähintään puolentusinaa.

Kuvatut peliteot eivät ole mystisiä supertaitoja. Ne ovat pelaamista. Kilpailemisesta. Suorituksia, jotka monessa muussa maassa keräävät pelikavereilta taputuksia, tuuletuksia tai ylävitosia. Tekoja, jotka pakottavat myös vastustajan ponnistelemaan enemmän.

Usein latteus näkyy myös valmentajien toiminnassa. Valitettavasti.

Yhtä peliin heittäytyvää, lapsiin energiaa pumppaavaa ja innostavaa juniorivalmentajaa kohden on yleensä kolmesta neljään valmentajaa, joille tärkeä Helsinki Cup -ottelu ei näytä merkitsevän juuri mitään. Jos vastustaja tekee heti alussa maalin, valmentajan into saattaa sammua nopeasti. Kannustus ja tsemppaaminen vaihtuvat alakuloiseen ja hiljaiseen sadatteluun.

Se on väärin ennen kaikkea lapsia kohtaan.

Eikä kyse ole nyt siitä, että valmentajan täytyisi hullunkiilto silmissä miettiä vain ja ainoastaan tulosta. Ei, kysymys on siitä, onko ottelu niin merkityksellinen asia, että valmentaja on valmis tekemään kaikkensa pelaajiensa auttamiseksi.

Onneksi päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy.

Muistan ikuisesti Helsingin Jalkapalloklubin ja FC Hongan 12-vuotiaiden poikien jatkopelin vuoden 2021 turnauksessa. HJK:lla oli liikunnallisempi joukkue, se oli ennakkosuosikki ja joukkue menikin nopeasti kahden maalin johtoon.

Väitän, että 90 prosentissa junioripeleistä kilpaileminen olisi lässähtänyt tällaisessa tilanteessa.

Mutta mitä FC Hongan valmentaja Mikko Tarvainen teki?

Hän jatkoi entistä voimakkaammin pelaajien tsemppaamista, yritti pumpata heihin itseluottamusta ja kannusti poikia yrittämään jokaisessa tilanteessa kahta kauheammin.

Puoliajalla pitämässään puheessa Tarvainen ei antanut pelaajien selitellä, vaan painotti heidän pystyvän vielä parempaan.

Honka-valmentaja teki pelistä pelin luomalla verbaalisella ja non-verbaalisella viestinnällään otteluun tunnetta, joka tarttui jopa katsojiin. Espoolaiset pystyivät pistämään HJK:lle kampoihin ja peli pysyi tasaisena loppuun asti.

Surullista kyllä, tällaisia pelejä näkee Helsinki Cupissa hämmästyttävän harvoin.

Toinen piristävä poikkeus jo useampana Helsinki Cup -vuonna on ollut pieni lappeenrantalainen kyläseura LAUTP.

Vaikka en allekirjoitakaan kaikkea seuran voimahahmojen, Jyri ja Saku Puhakaisen, valmennusfilosofiassa – esimerkiksi tuomareille huutamista en ole koskaan ymmärtänyt – yhdessä asiassa nostan veljeksille hattua.

Seuran joukkueet ovat tehneet suomalaisessa juniorijalkapallossa kaikkein selvimmin näkyväksi sen, mikä merkitys kamppailemisella, juoksemisella ja loppuun asti yrittämisellä voi olla.

Itsestäänselvyys? Teoriassa kyllä. Käytännössä kaikkea muuta.

Monet juniorivalmentajat osaavat kyllä opettaa tarkoituksenmukaisen tuen antamista pallolliselle pelaajalle ja näyttäviä harhautuksia, mutta osaammeko kunnioittaa ja vaalia vähemmän esteettistä toimintaa, esimerkiksi maalin estämistä?

Puhakaisia on helppo kritisoida – osin aiheestakin – mutta yhdestä asiasta nostan heille varauksettomasti hattua. Pelit LAUTP:n junioreita vastaan pakottavat vastustajatkin venymään, antamaan kaikkensa ja sopeutumaan.

Sen olen saanut itsekin todistaa monta monituista kertaa.

Olen kuullut juniorifutistapahtumissa, myös Helsinki Cupissa, lukemattomia kertoja saman mantran: tärkeintä ei ole voittaminen, vaan pelaajien kehittyminen.

Kommentissa on useita ongelmia. Ensinnäkin se väheksyy jalkapallopelin peruslogiikkaa – sitä, että pelin perustavoitteena on voittaa.

Toiseksi lausahdus unohtaa sen ulottuvuuden, että myös voittamaan oppiminen on osa kehittymistä. Myös lasten on tärkeää oivaltaa, että joskus ratkaiseva teko tuloksen kannalta ei olekaan upea laukaus, vaan oikea-aikaisella pallottomalla liikkeellä ja pelaajien keskinäisellä kommunikaatiolla eliminoitu vastustajan vastahyökkäys.

Ja kolmanneksi: kehittyminen on voittamista ja voittaminen kehittymistä. Niiden erottaminen on helposti keinotekoista jargonia, jolla me aikuiset saatamme perustella omaa löperöä toimintaamme.

Kansainvälisiä junioriotteluita seuratessa on helppo huomata, että jopa Euroopan parhaiden eliittiseurojen akatemiajoukkueet priorisoivat yksittäisissä otteluissa tulosta yli ja ohi pelitavan. Lyhytsyöttöpeli ja tiloihin hyökkääminen saavat väistyä, jos ottelun tilanne edellyttää toisenlaista käyttäytymistä, esimerkiksi purkupalloja tai pallon viemistä pois maalintekoalueelta.

Jos Real Madridin 12-vuotiaan keskikenttäpelaajan täytyy ottelun loppuhetkillä – oman joukkueen johtaessa – purkaa pallo boksista mahdollisimman kauas, hän tekee sen.

Jos FC Barcelonan ikätoveri hyökkää yksin kolmea vastustajaa vastaan, hän vie pallon kulmalipulle suojaukseen ja yrittää kuluttaa sekunteja kellosta pois.

Tällaisia esimerkkejä tulee säännönmukaisesti vastaan, kun katsoo YouTubesta kansainvälisiä junioriturnauksia.

Ilmiö liittyy kontekstin tunnistamiseen ja sen huomioimiseen osana omaa pelikäyttäytymistä. Siihen, että pelaaja osaa sopeutua pelissä kulloinkin käsillä olevaan tilanteeseen.

Lapsi tai nuori kykenee toisin sanoen muokkaamaan pelikäyttäytymistään sen mukaan, millainen toiminta tukee parhaiten yksittäisessä tilanteessa ja siten koko pelissä menestymistä. Välillä se voi tarkoittaa korkealta prässäämistä, toisinaan alaspäin vetäytymistä. Ja joskus jotakin muuta.

Helsinki Cupissa tällaista yksilö- tai joukkuetason sopeutumista näkyy hyvin harvoin. Tyyppiesimerkkinä on, että altavastaaja ei huomioi pelin ensimmäisten minuuttien aikana mitenkään vastustajan korkeaa prässiä, päästää helposti kaksi maalia ja peli on viiden minuutin jälkeen käytännössä ohi. Ja tunnelma katsomossa ei ole mitään muuta kuin lattea.

Vähintään yhtä turhauttavaa on lukea kommentteja, joissa voittaminen ja hauskanpito asetetaan jotenkin vastakkain. Näitä puheenvuoroja en ole koskaan ymmärtänyt. Ikään kuin se, että valmentaja kannustaa pelaajia antamaan kaikkensa, tsemppaa ja vaatii pinnistelemään loppuun asti, tekisi toiminnasta jotenkin ilotonta.

Oma havaintoni on täysin päinvastainen: välinpitämättömyys ja hällä väliä -asenne tekevät paljon enemmän hallaa pelaajien kehittymiselle ja heidän kokemalleen nautinnolle.

Väitän, että kaikki palautuu viime kädessä siihen, millainen arvo voittamiselle annetaan.

Tuskin itsekään osasin antaa sille riittävästi arvoa valmentaessani junioreita. Paljon helpompaa on kehua näyttäviä harhautuksia kuin kellontarkasti tehtyä pelattavaksi liikkumista.

Voittamisen merkitys palautuu pitkälti valmentajien toimintaan. Kun he heittäytyvät pelille, myös lapset heittäytyvät. Myös valmentajien pitää olla kilpailullisia. Innostuneisuus tarttuu. Toimintakulttuuri vahvistuu.

Kun valmentajat tunnistavat pienten pelitekojen merkityksen ja osaavat antaa niille arvoa, haluttu käyttäytyminen vahvistuu. Myös ”näkymättömät” suoritukset tulevat huomioiduksi.

Helsinki Cupin kaltainen ainutlaatuinen futiskulttuuritapahtuma ansaitsee, että kilpaileminen on turnauksen ytimessä.

Siksi toivon, että jokainen katsoja osaa antaa valtavat aplodit, kun 11-vuotias poika tai tyttö blokkaa ottelun viimeisellä minuutilla vastustajan laukauksen ja antaa omalle joukkueelleen mahdollisuuden voittoon.

Tai että joka ikinen valmentaja nostaa peukun ilman ja kehuu pelaajaa nimeltä, kun lapsi tekee oikea-aikaisen ja täysvauhtisen pystyliikkeen vastustajan puolustuslinjan selustaan – siitä huolimatta, että palloa ei joka kerta tulisi jalkaan.

Jokainen tällainen ele, sana ja teko voi vahvistaa sitä, että Suomi ei olisi pelkästään loistava harrastejalkapallomaa, vaan kenties jonain päivänä myös kilpafutiskansa.

Maa, jossa pyrkimys voittamiseen kaikin mahdollisin keinoin ei olisi paheksuttavaa.

Perinteinen Helsinki Cup -juniorijalkapalloturnaus pelataan 8.–13. heinäkuuta 2024.