Helsingissä tuntuu, että suuresta kaupungista on huumorinkukka kadonnut – kuin jokaisella olisi perässään näkymätön reki täynnä painavaa asiaa
Olen asunut samoilla sataman nurkilla koko ikäni muutamaa etelän vuotta lukuun ottamatta. On mahtavaa, kun muistaa talot ja tyypit, kaikenlaiset kulkumiehet ja kommellukset, tuhannet tarinat ihmisten ja sukujen takana, kirjoittaa Outi Airola.
Asun samanlaisessa huitsin Nevadassa kuin suuri osa suomalaisia. Kotipihastani on kaupunkiin viisi kilometriä ja pääkaupunkiin viisi sataa. Jonkun mielestä tämä on kaukana kaikesta, mutta itse tiedän asuvani kaiken keskellä.
Käyn Helsingissä usein ja laitan merkille tiettyjä asioita. Tuntuu, että suuresta kaupungista on huumorinkukka kadonnut. Näyttää kuin jokaisella olisi perässään näkymätön reki, joka on täynnä painavaa asiaa. Ja kun ihminen ei ole varsinaisesti työhevonen, reki vie voimat.
Luulen, että ihminen tarvitsee enemmän tilaa. Jos seinät ja katto ovat liian lähellä toisiaan, ajatus ei mahdu liikkumaan. Jos ajatus ei pääse lentoon vaan jää lähtötelineisiin, päänuppi sumenee ja tukkeutuu. Tukkopäinen ihminen ei kerro juttuja eikä naura itselleen eikä muille. Elämästä karkaa ilo ja silmistä valo.
”Muistan legendaariset ilotytöt, kovapuheiset satamamiehet ja huikeat kylähullut.”
Toinenkin juttu mietityttää. Olen asunut samoilla sataman nurkilla koko ikäni muutamaa etelän vuotta lukuun ottamatta. On mahtavaa, kun muistaa talot ja tyypit, kaikenlaiset kulkumiehet ja kommellukset, tuhannet tarinat ihmisten ja sukujen takana. Muistan legendaariset ilotytöt, kovapuheiset satamamiehet ja huikeat kylähullut, joiden tempauksista riittää juttua.
Muistan ajan, jolloin puolet ikäluokasta lähti merille jo viisitoistavuotiaina ja senkin tyypin, jota äiti ei päästänyt niin nuorena laivalle. Kaveri jäi maihin hörppimään olutta, kunnes tuli täysi-ikäiseksi. Sitten hän päätti lähteä ja vetäisi lähtökännit satamabaarissa. Tankarin majakan kohdalla hän tuli toisiin ajatuksiin ja palasi luotsiveneen kyydissä takaisin. Repäisi baarin oven auki suurieleisesti ja huusi: Vieläkö vanha äitini elää?
”Joskus haaveilin muutosta pääkaupunkiin, mutta en enää. Vetäkööt kivirekiä siellä ne, joilla on paremmat voimat. ”
Täällä maailman laidalla puhe on suurpiirteistä ja luontevaa. Ei tarvitse koko ajan pelätä sanovansa vahingossa lakimies tai esimies, kun pitäisi muistaa sanoa henkilö. Kauppareissu kestää tunnin, kun kuolleet, syntyneet ja korkkiin kompastuneet päivitetään. Tyhmät jutut, samojen vitsien kerronta ja vanhojen juttujen väritys ovat osa luksusta.
Pohdimme kaverin kanssa suvaitsevaisuutta. Oletus on, että edistyksen eturivissä oltaisiin suvaitsevaisia ja täällä takamailla täysiä juntteja. Kuitenkin täällä on ymmärretty jo kauan sitten se, että nainen voi elää naisen kanssa ja mies miehen kanssa.
Meri on aina tuonut kylälle kaikenlaista väkeä, joten värilläkään ei ole väliä. Tasa-arvo on itsestäänselvyys, koska satamassa naiset ovat tehneet raskaita töitä säkkilaivoissa jo sata vuotta sitten.
Joskus haaveilin muutosta pääkaupunkiin, mutta en enää. Vetäkööt kivirekiä siellä ne, joilla on paremmat voimat. Itse pysyn turvallisen välimatkan päässä!
