Toinen syö lämpimässä muroja, toinen kuolee kiviraunioiden alle – Ja minua vain hävettää
Miten tätä pitäisi käsitellä ja miten tätä edes voi käsitellä, kysyy Helmi Kekkonen tilanteesta Gazassa.
Vein nuoremman tyttäreni Musiikkitalossa järjestettävään konserttiin. Kaunis, korkea tila teki lapseen suuren vaikutuksen, mutta klassinen musiikki sai hänet vartin jälkeen pyörimään penkissä levottomasti. Puolivälin jälkeen rauhallisesti soljuvassa sävellyksessä tapahtui käänne, valtavat rummut alkoivat paukkua ja jylistä. Lapsi lakkasi pyörimästä, koko keho jännittyi ja hän puristi penkin reunoja molemmilla käsillään. Ihan kuin jotain putoaisi päälle, hän kuiskasi.
Siinä me istuimme, lämpimässä ja upeassa salissa kuuntelemassa ihmeellistä musiikkia, ja toisaalla, tarkalleen ottaen noin 3 200 kilometrin päässä, lasten päälle pudotettiin yhdeksänsadan kilon painoisia pommeja. Sairaaloihin, kouluihin, kaduille ja koteihin. Kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan alkoi, oli oma elämäni niin palasina, etten kunnolla kyennyt prosessoimaan tapahtumien mittakaavaa tai ahdistavuutta. Osallistuin mielenosoituksiin, lahjoitin rahaa ja toivoin parasta, mutta mikään ei mennyt ihon alle. En miettinyt sodan seurauksia laajempaan turvallisuuteen, maailmantalouteen tai Suomeen, tuskin edes luin uutisia. Kaikki voimat menivät oman elämän selvittämiseen ja arjessa selviytymiseen.
Lokakuun alussa, kun äärijärjestö Hamas teki järkyttävän terrori-iskun Tribe of Nova-festivaaleille Israelissa ja Israel hieman myöhemmin aloitti Gazan silmittömän pommittamisen, kaikki meni ihon alle, kaikki. En tehnyt juuri mitään muuta kuin luin uutisia ja jaoin niitä sosiaalisessa mediassa eteenpäin. Lahjoitin rahaa Unicefille, Amnestylle ja Lääkärit ilman rajoja-järjestölle. Pahimmat kuvat ja videot jätin katsomatta, mutta muuten, itselleni täysin epätyypillisesti, ahmin tilanteen kauheutta ja järkyttävyyttä sisälleni aamusta iltaan. Olin kotona kuumeessa, makasin lamautuneena peiton alla ja yritin ymmärtää näkemääni ja lukemaani. Se oli yksinkertaisesti mahdotonta.
”Miten tätä pitäisi käsitellä? Miten sitä voi käsitellä?”
Tällä hetkellä Gaza on raunioina. Kuolleita on yli 15 000, heistä lapsia melkein puolet. Tuhansia perheitä, kokonaisia sukupolvien ketjuja, räjäytetään ilmaan. En henkilökohtaisesti usko, että tällaisen hirvittävyyden syy on vain ja ainoastaan terroristijärjestön tuhoaminen. Israelin laiton miehityspolitiikka on jo vuosikymmenten ajan tehnyt palestiinalaisten elämästä vaikeaa, väkivaltaista ja monin tavoin lähes sietämätöntä. Tämän valossa tuntuu oudolta, että myös Suomen mediassa puhutaan Gazan sodasta, aivan kuin kyse olisi kahden tasavertaisen valtion taistelusta tai Israelin oikeudesta puolustautua. Lääkärit ilman rajoja -järjestön työntekijä kutsuu tilannetta ”inhimillisen kärsimyksen vyöryksi, jollaista ei ole aiemmin nähty”. Tiedot Gazan koko sairaalajärjestelmän täydellisestä sortumisesta ja vauvoja hoitavan teho-osaston pommittamisesta kerrotaan uutisissa ympäri maailmaa ja sitten siirrytään seuraaviin aiheisiin, vaaleihin, eläkkeisiin ja koronaan.
Toisin kuin Venäjän hyökätessä ja lähes koko maailman asettuessa Ukrainan puolelle, länsimaat pysyttelevät nyt hämmentävän vaitonaisina ja sivussa, tai rahoittavat Israelin sotakoneistoa. Aivan kuin yhtäkkiä niillä säännöillä, joita myös sodankäyntiin liittyy, tai ihmisoikeuksilla, ei olisi mitään väliä, ei yhtään mitään. Akateemikko, kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemi sanoo pitävänsä selvänä, että Israel rikkoo sodan oikeussääntöjä Gazassa. Miten tätä pitäisi käsitellä? Miten sitä voi käsitellä? Ja: mitä tästä seuraa?
”Hävettää, koska tässä ei ole kyse minusta tai minun tunteistani.”
Katson lastani, joka syö muroja ja laulaa itsekseen yö pimenee mutta meitä ei nukuta, vannoin etten aio suhun rakastua, ja olen niin onnellinen, että hän saa minut hetkeksi unohtamaan kaikki uutiset, keskittymään kuoleman sijasta elämään. Samalla minua hävettää. Hävettää se lohduton voimattomuus, mitä maailman edessä tunnen, se suru, jonka tuhansien lasten kuolema saa aikaan, se raivo, jota selkärangaton, näiden lapsien suojelemisessa epäonnistuva politiikka herättää, se uupumus, joka saa minut sulkemaan uutiset, ja etenkin se todella nopeasti koittava unohdus, mikä pommien jylinän vaietessa minut valtaa, niin pelottavan helppoa on vain jatkaa omaa elämää.
Hävettää, koska tässä ei ole kyse minusta tai minun tunteistani. Tässä on kyse niistä sadoista tuhansista siviileistä, palestiinalaisista ja israelilaisista, joilla ei ole mitään tekemistä Hamasin tai Israelin sotilasjohdon kanssa. Viisivuotiaasta, joka kuolee tukehtumalla kiviraunoiden alle, raaja pommin repimänä, yksin. Raskaana olevista naisista, teho-osastolla makaavista potilaista, avustusjärjestöjen työntekijöistä ja koululaisista. Loputtomasta väkivallan kierteestä, joka saa aikaa vain lisää väkivaltaa. Historiasta, jota me olemme kaikki kirjoittamassa.
