Helmarit pelaa kykyjensä ylärajoilla, mutta riittääkö sekään?

Jalkapallopelit ratkaistaan bokseissa. Periaatteessa on aivan yksi lysti, kuinka hyvin tai huonosti pelaat niiden välillä, mikäli nollaat vastustajan omassa päädyssä ja olet tappavan tehokas vierailuissasi vastustajan pyhällä alueella. Totta kai palloa olisi syytä pystyä pitämään mahdollisimman kaukana omalta puolustusalueelta niin paljon kuin mahdollista, jotta oma puolustus ei joudu täydellisen paineen alle koko ottelun ajaksi. Samoin, mitä enemmän palloja pystytään vastustajan kuudentoista liepeille pelaamaan, sitä suuremmaksi kasvavat todennäköisyydet myös laadukkaille tekopaikoille ja sitä kautta maaleille. Mutta silti. Jos niitä palloja ei kukaan sinne maaliin toimita, maalipaikkojen luonti on kaunista ainoastaan niissä tilastoissa, joilla ei ole mitään merkitystä siihen, mitkä maat pelejään alkulohkon jälkeen Sveitsissä jatkavat.

Marko Saloranta repii joukkueestaan tällä hetkellä irti melko lailla sen, mitä siitä on irti revittävissä. On syytä huomata ja pitää mielessä, minkä tasoisten joukkueiden seassa Suomi täysin tasapäisesti nyt kamppailee lohkon jatkopaikoista. Pelillisesti Helmareilla ei ole suurta hätää ollut sen enempää Islantia kuin nyt Norjaakaan vastaan. Päinvastoin Suomi on pystynyt kontrolloimaan kentän tapahtumia haluamallaan tavalla ja pelaamaan juuri sitä peliä, mitä Saloranta joukkueeltaan haluaa. Mielestäni Norjaa vastaan Suomi otti kentällä jälleen yhden askeleen eteenpäin, vaikka tulos on avauskamppailuun verrattuna päinvastainen. Helmarit pystyi hyökkäämään hitaasti ja sitä kautta onnistui nyt luomaan huomattavasti enemmän kombinaatiopelaamista laidoilleen. Mutta, kun pelin kuva varsinkin ensimmäisellä jaksolla muodostui sellaiseksi, missä Norja suorastaan pyysi Suomea hyökkäämään avointa ryhmitystä vastaan nopeasti, sekin pyyntö otettiin avosylin vastaan.

Kun Suomi pystyy näin hyvin pelaamaan yksilöiltään ylivertaista vastustajaa vastaan, on valmennuksen joukkueelleen asettama pelitapa ja peliin valmistaminen kaikin tavoin lähes täydellistä. Toki myös pelaajat suorittavat omaan tasoonsa nähden erinomaisesti. Mikään paperille tai taululle piirretty taktiikka ei toimi, jos sitä ei kentällä pystytä suorittamaan. Epäilin hieman ennen kisoja, onko Saloranta turhankin kunnianhimoinen siinä, mitä hän joukkueeltaan odottaa kentällä näkevän, mihin hän pelaajiensa odottaa pystyvän. Suomalaisen naisjalkapalloilun läpikotaisin tunteva päävalmentaja on kuitenkin nyt nähtyjen kahden pelin aikana osoittanut tuntevansa pelaajiensa ja ennen kaikkea heidän muodostaman joukkueen ominaisuudet ja venymiskyvyn paremmin kuin mihin kukaan joukkueen ulkopuolelta asioita analysoiva kykenee.

Tappion hetkellä ja nollaan pisteeseen riittänyt hyvä suoritus ei tietenkään lämmitä. Vaikka Suomi oli paljon pallossa, vaikka se kontrolloi tapahtumia, se teki sitä niillä paikoilla, mitkä eivät kiinnosta tulostaulua. Norja oli joka ikinen kerta vaarallisempi kuin Suomi omalla hyökkäysalueellaan ja joukkue loi tukun niin hyviä maalipaikkoja, että vielä tehokkaammalla viimeistelyllä lukemat olisivat olleet selvemmät jo aiemmin. Näennäisesti tai puolittain paikkoja loi myös Suomi, mutta yhtä Katariina Kosolan kuitenkin melko kaukaa lähtenyttä laukausta lukuun ottamatta, kuinka monta kertaa Cecilie Fiskerstrand joutui maalillaan venymään mihinkään ihmeelliseen? Eveliina Summasen tolppalaukaus oli lopulta Suomen paras paikka mennä tasatilanteesta johtoon, mutta silti kentän toisessa päädyssä Anna Koivunen hikoili huomattavasti virkasiskoaan enemmän, vaikka maalivahdin urakkaa helpottivatkin huomattavasti joko maalipuut tai norjalaisten maalipaikoissaan väärissä jaloissa olleet kengät.

Suomi on nyt osunut turnauksen kahdessa ottelussa kaksi kertaa. Molemmat maalit ovat olleet hyvin tehtyjä, niin rakentelun kuin viimeistelynkin osalta. Mutta maali per peli ei riitä, samoin kuin eivät riitä pelkästään keskikentältä syntyvät täysosumat. Suomi tarvitsee hyökkääjäänsä muuhunkin, kuin pallon pudotuksiin keskialueella tai syvyyteen juoksuihin, jotka liian usein lähtivät joko paitsioasemasta tai suuntautuivat maalintekosektorilta pois. Linda Sällströmillä on edelleen paljon annettavaa joukkueelleen, mutta nyt on pakko yrittää etsiä henkisten asioiden sijaan tekoja, jotka johtavat Suomen ylintä hyökkäyslinjaa paremmin. En tiedä, löytyykö ratkaisu penkiltä vai löytyykö se pelijärjestelmän muutoksesta, mutta kun seuraavaksi vaatimuksena on vain ja ainoastaan voitto, jotain on muututtava. Oona Sevenius toi maalinsa lisäksi paljon mukanaan avauskokoonpanoon, enkä ole vielä valmis luovuttamaan Ria Ölingin suhteen.

Yksi huolestuttava seikka jatkoa ajatellen on Emma Koiviston akkujen loppuminen 70 minuutin kohdalla. Noin vaativa rooli kentällä edellyttäisi täyttä pelikuntoa, mutta kun sitä ei ole, piiputtaminen alkaa jossain kohdin, se on selvä. Nyt olisi ehkä aika antaa Koivistolle apuja laitaan. Olisiko Sanni Franssi käyttökelpoinen sinne ja samalla nostaa ehkä Sevenius keskellä pykälää ylemmäs Ölingin eteen?

Yhtä kaikki. Suomen valmennuksen palaverit seuraavien päivien aikana olisivat todella kiinnostavaa kuultavaa.