Helmareiden päävalmentaja Marko Saloranta on kilpailija, jolle melkein mikään riitä – "Älä vertaa itseäsi kotimaan liigapelaajiin"
Helmareiden sekä tyttöjen että naisten jalkapalloilun nousun yksi arkkitehti, maajoukkueen päävalmentaja Marko Saloranta saa suunvuoronsa, mistä on tultu, missä ollaan, ja mihin ollaan menossa. Salorannasta itsestään piirtyy mielenkiintoinen kuva intohimoisena jalkapallotoimijana.
Marko Saloranta ei usko hyvään tai huonoon tuuriin. Hän uskoo harjoitteluun, vaatimustasoon ja siihen, että suomalaisen joukkueen identiteetti rakennetaan pelin kautta – ei selitysten. Helmareiden päävalmentajana hän puhuu samalla tavalla kuin valmentaa: suoraan, kunnianhimoisesti ja vähän kuin pakottaen jopa kuulijan katsomaan peiliin.
– Tapasin Marko Salorannan ensimmäistä kertaa aikoinaan Yle Puheella, kun hän oli menestynyt tyttöjen maajoukkueen päävalmentaja. Saloranta tuli, näki ja voitti puhein minut ja Tommy Lindgrenin puolelleen maineikkaassa Lindgren ja Sihvonen radion urheilupuheshow'ssamme. Olen sen jälkeen seurannut verrattain tarkasti Salorannan vaiheita. Siksi oli mahtavaa saada hänet vieraakseni kertomaan uusimmat kuulumisensa, Petteri Sihvonen tarinoi.
”Isoissa futismaissa saman ikäinen elää tiukemmassa arjessa ja kovemmassa paineessa.”
Salorannan lähes ensimmäinen väite jaksossa on kaksiosainen ja siksi epämukava. Ensinnäkin suomalainen nais- ja tyttöfutis on jo pitkään ylisuorittanut suhteessa pelaajamateriaaliin. Joukkueet ovat pärjänneet paremmin kuin “nimilista” lupaisi, ja sama ilmiö nähtiin vuosia myös Markku Kanervan Huuhkajissa. Ja samaan hengenvetoon hän sanoo sen, mikä kirpaisee: Suomi ei ole vienyt yksilöitä Euroopan aivan terävimpään kärkeen niin usein kuin potentiaali antaisi myöten.
Suomella on naisissa paljon ammattilaisia ulkomailla – mutta Euroopan top 12 -seuroissa suomalaiset ovat harvinaisuus. Se siirtymä, jossa nuori pelaaja kasvaa aikuisten ammattilaisuuden arkeen, jää edelleen liian usein vajaaksi.
Salorannan mukaan ongelma ei ole “liian kova” vaatiminen liian varhain, vaan päänvastoin liian varhainen tyytyväisyys. Suomessa nuori voi breikata nopeasti liiga- tai maajoukkuetasolle ja saada tähden aseman ennen kuin kilpailu on oikeasti kovimmillaan.
Isoissa futismaissa saman ikäinen elää tiukemmassa arjessa ja kovemmassa paineessa. Siksi hänen mittarinsa on armoton: älä vertaa itseäsi kotimaan liigapelaajiin, vertaa itseäsi siihen, miten saman ikäinen saksalainen tai englantilainen tekee nyt.
– Pidän siitä, kuinka kilpailullinen ihminen ja valmentaja Saloranta on. Hän on realisti, joka pyrkii väsymättä viemään lajiaan yhäti korkeammalle, Sihvonen naulaa.
”Suunta oli yhteinen: pallolla on tehtävä enemmän.”
Yksi asia Suomessa toimii Salorannan mukaan hyvin: Yhteistyö seurojen kanssa. Maajoukkuevalmennus jalkautuu, ovet ovat auki, ja ulkomaille tärkein näyteikkuna ovat maajoukkuepelit, koska agentit seuraavat ennen kaikkea pelejä huippumaita vastaan. Silti rakenteellinen riski on tuttu, syntyykö lahjakas pelaaja “väärään kaupunkiin”?
Saloranta puhuu puitteista, ei luksuksesta – arjesta, jossa voi harjoitella ammattimaisesti, käydä koulua ja elää niin, ettei kehitys pysähdy logistiikkaan tai rahaan.
Helmareissa Saloranta teki heti ison pelillisen linjauksen. Varovainen, syvällä puolustaminen ja vastaiskuihin nojaava malli sai väistyä. Suomi alkoi hallita enemmän pallolla, prässätä ylempää ja määritellä ottelun rytmiä. Muutos ei tullut tyhjästä; hän soitti ennen ensimmäisiä pelejä lähes 40 pelaajalle ja kysyi rehellisesti, mikä on ollut hyvää ja mikä huonoa.
Suunta oli yhteinen: pallolla on tehtävä enemmän.
Tulokset eivät tulleet ilman kipua – ruma tappio Ruotsille, tiukkoja häviöitä – mutta hän piti suunnasta kiinni.
– Kävimme hyvän pelifilosofisen keskustelun yli lajirajojen sen tiimoilta, mitä kaikkea tapahtuu ja edellyttäää, että voidaan pelata rohkeaa pelivälineen hallintapeliä, Sihvonen avaa.
”Hänen maailmassaan “hulluus” ei ole sekoilua vaan käyttövoimaa – kurinalaista uskallusta tehdä niin hyvin, että jotain epätodennäköistä voi tapahtua.”
Salorannan puheessa toistuu teema: identiteetti ilman selityksiä. Hän myöntää olosuhteiden merkityksen, kuten matkustamisen ja resurssit, mutta periaate pysyy. Suomi ei lähde vieraissa “pieneksi” eikä vaihda taktiikkaa pelosta.
Kipukohta on konkreettinen ja tuttu: riiston jälkeinen hetki. Suomi on hyvä voittamaan pallon ylhäällä, mutta siitä on tuotettava enemmän uhkaa ja maaleja. “Hyvä tuuri” ei kelpaa eikä riitä – jos pallo ei mene, harjoitellaan lisää.
Lopulta Saloranta kääntää katseen koko yhteisöön: seuraava askel on tuottaa parempia pelaajia kovempiin sarjoihin, saada valmentajille työrauhaa ja arkeen laatua.
Hänen maailmassaan “hulluus” ei ole sekoilua vaan käyttövoimaa – kurinalaista uskallusta tehdä niin hyvin, että jotain epätodennäköistä voi tapahtua. Suomessa se tiivistyy yhteen päämäärään, joka roikkuu kaiken yllä kuin lupaus ja haaste: Helmareiden on päästävä ensimmäistä kertaa aikuisten MM-kisoihin. Brasiliaan.
– Totta kai kysyin siitäkin, mikä on Salorannan tulevaisuus sen jälkeen, kun maajoukkueen päävalmentajan pesti päättyy. Jatkaako hän naisten parissa, kiinnostaako miesten valmentaminen, mitä hän ajattelee HJK:sta, onko tulevaisuus Suomessa vain ulkomailla, Sihvonen avaa.
Podcastin kooste on osin kirjoitettu tekoälyä hyödyntäen. Toimitus on editoinut ja tarkastanut sisällön.
Kommentit