Apu

Helise, laul, üle maa – onko Viron perinteisillä laulujuhlilla vielä tulevaisuutta?


Viron laulujuhlat pidetään kerran viidessä vuodessa. Viime viikonloppuna koko Viro lauloi. Vieläkö 150-vuotiaalla tapahtumalla on voimaa ja tulevaisuutta, kun yksi keskeinen tavoite, vapaus, on saavutettu?
Kuvat Tiit Mōtus

Aurinko paistaa vapaaseen Viroon. Se on tärkeä muistaa, kun laulujuhlista puhutaan, koska siitä on kysymys: vapaudesta, kielestä, identiteetistä.

– Tämä ei ole vain laulujuhla vaan hengellinen rituaali, jossa identiteetti on pyhä, luonnehtii säveltäjä Riho Maimets.

Tanssijuhlat on hoidettu jo viikolla alta pois. Nyt alkaa juhlaviikon huipennus. Mottona on Viron kansallisrunoista se pyhin, Lydia Koidulan Mu isamaa on minu arm – Isänmaani on rakkauteni.

Se on myös laulujuhlien lauluista viimeinen, se, jolle itketään eniten, vaikka sen säveltäjälegenda Gustav Ernesaks ei enää 25 vuoteen ole ollut sitä johtamassa.

juhlakulkue lähtee Vapauden aukiolta vanhasta Tallinnasta, valtava paraati kansallispukuja, maakuntien värejä, laulavia virolaisia. Ihmiset kannustavat katuvarsilla.

Elagu Hansakoor! Elagu Emajõe Laulikud! Elagu Saare maakond!

Enää reittiä eivät reunusta Neuvosto-Eestin viirit ja iskulauseet, kun yli tuhat kuoroa ja 700 tanssiryhmää laulaa ja tanssii Narvan maantietä itään kohti Piritaa.

Tunnin marssin jälkeen sen kärki saapuu 200 metriä pitkälle juhlakentälle, jossa arkkitehti Alar Kotlin simpukkamainen luomus – myyttinen laululava vuodelta 1960 – ottaa heidät vastaan.

Viidessä tunnissa kaikki ovat siellä.

Viiden tunnin juhlakulkue Tallinnan halki esitteli laulajia ja tanssijoita Viron joka kolkalta - ja ulkomailta asti.

Iltaseitsemältä biokaasuliekki vaeltaa hitaasti yleisön halki ja roihahtaa lopulta 42-metrisen tornin tuliuurnassa. 

Laulukaaren alle kokoontuneet 35 000 laulajaa kajauttavat Friedrich Kuhlbarsin satavuotiaan laulun Koit (Aamunkoitto) Mihkel Lüdigin riimein.

Laulud nüüd lähevad kaunimal kõlal. Laulumme kauneinta kaikuaan luokoon.

Kauas on tultu 1940-luvulta, jolloin laulujuhlat oli aloitettava kappaleella Rautaisella kädellä Stalin johtaa meitä.

Ei johda enää. Toisena soi Viron tutunkuuloinen kansallislaulu. Sen jälkeen neljä tuntia virolaista lauantai-illan huumaa.

Viron halki vaeltanut biokaasusoihtu on roihauttanut liekin Laululavan torniin.

Laulujuhla on vahvasti virolainen festivaali. Siitä asti, kun venäjän kielestä 1990-luvulla päästiin, ohjelmisto on ollut täysin vironkielistä, vaikka kolmasosa väestöstä onkin venäjänkielisiä.

Eikä virolaisten laulu pääty rajalle. Juhlahumuun osallistuu myös 25 ulkovirolaista ja 17 muuten ulkomaista kuoroa Australiasta asti – ei vähiten Suomesta, jossa elää yli 60 000 virolaista.

– Siellä, missä on kolme virolaista, syntyy aina kuoro. Muutin Suomeen kahdeksan vuotta sitten ja löysin tämän kuoron suurlähetystön sivuilta, sanoo alttoa suomenvirolaisessa Siller-kuorossa laulava Britta Madison.

Ensi kerran Madison oli laululavalla jo lasten ja nuorten laulujuhlilla 1993.

– Lukioaikana en ollut kovin kiinnostunut, koska tuntui, että pitää käydä kuorossa, pitää laulaa ja pitää mennä. Se oli kuin virolainen velvollisuus, hän naurahtaa.

Laululavalle ei vain tulla, sinne valitaan. Kuorojen on hyvissä ajoin todistettava taitonsa raadille, joka valitsee parhaat. Viimeisen vuoden tai kaksi kuorot ovat hioneet lauluja, joihin osallistuvat.

– Lapsena mietin, miksi sellaista pitää tehdä. Kuoron johtajat olivat stressaantuneita ja se välittyi laulajiin. Mutta kun on vuoden tehnyt töitä ja pääsee sinne kaaren alle, se tunne on se palkinto raskaasta työstä, Madison sanoo.

Virolaisen kulttuurin nurkkakivi

150-vuotiaan laulujuhlan juuret ovat syvällä Tarton mullassa.

Tartto oli Viron kansallisen heräämisen keskus. Ensimmäiset laulujuhlat kajahtivat 1869. Esiintyjiä oli 878 ja kuulijoita 15 000, laulut pääosin virsiä ja hengellisiä lauluja.

Tapahtuma on baltiansaksalaista perua, tarkemmin Sveitsistä, mutta siitä tuli virolaisen kulttuurin nurkkakivi.

– Baltiansaksalainen festivaali, mutta montako laulua ensimmäisillä juhlilla laulettiin viroksi? Kaikki. Se oli aikamoinen julistus, muusikko Jaak Johanson sanoo.

Jaak Johanson muistaa jo poikakuorovuosiltaan, miten laulu heitti haasteen neuvostojärjelmälle.

Laulujuhlan perusti lukkari ja opettaja Johann Voldemar Jannsen kansansa herättämiseksi. Runoilijatytär Lydia Koidula keräsi varoja ja loi kuolemattomia tekstejä. Jannsenin käsialaa on Viron kansallislaulun teksti – Maamme-laulun säveleen – ja käsite Eesti rahvas, Viron kansa.

Orjuudesta ja itse asiassa pakanuudestakaan ei ollut vielä tavattomasti aikaa. Saksalaiset omistivat maakansan maat ja venäläiset upseerit hakkasivat kurittomia talonpoikia.

– Sitten nämä ihmiset tulivat yhteen ja alkoivat harjoitella hyvin monimutkaisia kuorokappaleita. Laulujuhla oli virolaisen identiteetin ensimmäinen julistus ja johti lopulta valtioon. Laulamalla pidämme itsemme elossa kansakuntana, sosiologi Marju Lauristin sanoo.

Laulujuhlat olivat virolaisen henkireikä historian vaikeina aikoina. Vallanpitäjän lippu maassa on vaihtunut lukemattomia kertoja, ja aina, kun ei voinut puhua, laulettiin.

Laulu oli Lennart Meren sanoin virolaisten salakieli, jolla puhua ”toivottomuudesta ja murheista, oikeuksista ja velvollisuuksista myös kaikkein pimeimpänä aikana”.

On varmasti totta, että riipaisevin kaipuu lauluista on itsenäisyyden myötä laimentunut, mutta yhä niiden halki kulkee historian ja identiteetin syvä taju.

Juhlaviikonloppuna myydään yli 90 000 pääsylippua. Puoli miljoonaa virolaista istuu kotona tv-ruutujen ääressä.

Melkein puolet väestöstä kuuntelee lauluja ilosta, auringosta, isänmaasta, ikuisuuden tuulista ja tuhansista kotiin palaavista mehiläisistä.

Laulajia on 35 000, siihen 12000 tanssijuhlien esiintyjää päälle. Myös Viron presidentti Kersti Kaljulaid nähdään kuorossa.

"Iho nousee kananlihalle"

Britta Madison tietää, miltä tuntua seisoa laulukaaren alla.

– Voi olla fiilis, että et edes pysty laulamaan jännityksen takia, kun näet ne muut, ehkä satatuhatta ihmistä. Iho nousee kananlihalle, ja jos tulee joku Mesipuu lopussa, alkaa itkettää. Sitten mietit, että miksi. Ehkä siksi, että kaikki ympärillä on yhteistä. Sanotaan, että virolainen haluaa tehdä kaiken yksin, mutta kerran viidessä vuodessa he kaikki ovat ystäviä.

Laulaja Siiri Sisask muistaa pakahduttavan yhteistunteen.

– Se on kuin tuuli, mikään muu ei koske sinua enää. Olet kuin šokissa, mutta täydellisesti paikalla. Tunnet kansasi, sen hengityksen ja värähtelyn, ja olet osa kaikista. Se on äärimmäisen voimakas tunne, ja olet vain kiitollinen siitä, että se kaikki tapahtuu.

Madison ymmärtää hyvin, miten voimauttavaa oli vieraan vallan aikana laulaa tuhansien laulajien keskellä.

– Muistan kerran, kun alhaalta sanottiin, että tulkaa nyt pois sieltä lavalta, mutta laulajat eivät tulleet, kun haluttiin laulaa lisää. Et pysty tekemään mitään niille 30 000 ihmiselle, jos eivät ne halua minnekään, Madison sanoo.

Yhteinen juttu. Lähes puolet virolaisista on joskus elämässään esiintynyt laulu- tai tanssijuhlilla.

Jaak Johanson muistaa saman poikakuoroajoiltaan jo 1960-luvun lopulta.

– Kun kuoro oli laulanut Mu isamaan, se aloitti sen yhä uudelleen. Miliisi alkoi kiskoa meitä lavalta yksi kerrallaan, mutta kukaan ei halunnut lähteä. Jos sitä laulua ei ollut ohjelmassa, kuoro lauloi sen kuitenkin. Se jännite oli siellä aina.

Sellaisesta kumpusi 1980-luvun laulava vallankumous, joka keräsi jopa 300000 ihmistä laulamaan kiellettyjä lauluja. Moskovassakin räknättiin, että eihän joka kolmatta virolaista voi heittää vankilaan. 

Vallankumouksella ei ollut varsinaista keskuspaikkaa.

– Oli spontaaneja yöfestivaaleja. Lauloimme runolauluja ympäri vanhaa kaupunkia. Se oli kuin salainen rituaali, jossa oli paljon nuoria punkkareitakin mukana. Kiersimme ympäri maata keräämässä kiellettyjä elämäntarinoita ja teimme karkotuksista esityksiä ja konsertteja. Eri puolilla maata pidettiin spontaaneja tilaisuuksia. Kaikkialla laulettiin, Jaak Johanson sanoo.

Laulusta tuli itsenäisyyskaipuun väkevä työkalu. Kun Mihail Gorbatšovin perestroika raotti vapauden ovea, virolaiset kampesivat oven saranoiltaan.

– Se oli spontaania ja villiä, köyhää mutta toiveikasta aikaa, Johanson kiteyttää. 

1020 kuoroa ja orkesteria, 32 000 laulajaa

Marju Lauristinin johtama tutkimus (2013) osoitti, että juhlilla on ollut ratkaiseva rooli Viron demokratian kehitykselle, ja että juhlat ovat kollektiivinen rituaali, joka vahvistaa ja uudistaa kansallista identiteettiä.

– Lähes puolet väestöstä on ainakin kerran elämässään itse esiintynyt laulu- tai tanssijuhlilla. Useimmilla jo vanhemmat tai isovanhemmat lauloivat kuorossa, Lauristin sanoo. 

Laulujuhla on kansallisen, taiteellisen ja sosiaalisen ulottuvuuden tasapainoa, kuuntelemisen taitoa ja harmonian etsimistä. Paras laulaja ei erotu joukosta, vaan sulautuu yhteiseen ääneen.

Sunnuntaina yli 55 000 ihmistä tekee aaltoa laulurinteessä. Jonot matelevat, bajamajat paukkuvat.

Kuuden tunnin loppumaraton työllistää 1020 kuoroa ja orkesteria, yli 32 000 laulajaa. Tutorointiin on tarvittu yli 800 kapellimestaria. Yhteinen juttu. Lähes puolet virolaisista on joskus elämässään esiintynyt laulu- tai tanssijuhlilla.

Laulujuhlan voima on edelleen vahva, vaikka vapaus on saavutettu, sillä laulu on erottamaton osa virolaista perimää ja identiteettiä. Sunnuntai keräsi laulurinteelle yli 55000 katsojaa, joille esiintyi yli 30000 laulajaa.

Kuoromestari Gustav Ernesaks muistutti aina, että valtavalle joukolle suunniteltu yhteislaulu ei ole mikään kamarikuorokonsertti. Sen on soitava isosti.

– Laulaminen on voimakkain kommunikaation muoto hiljaisuuden jälkeen. Kokoontukaamme siis joka viides vuosi itkemään yhdessä ja annetaan sen jälkeen tanskalaisten ja ruotsalaisten pankkien viedä meiltä kaikki, Jaak Johanson nauraa.

Johansonille laulujuhla on arkista sukujuhlaa, jossa aina tapaa harvoin nähtyjä ystäviä. Mutta on se muutakin.

– Se on suuri logistinen harjoitus. Jos tulee hätätila, sota tai katastrofi, laulujuhlan verkosto kattaa joka kolkan Virosta ja on tehokkaampi kuin mikään valtion rakenne, Johanson sanoo.

Neuvostovuosina juhlia pidettiin vapauden vuoksi, tänään juurten ja kielen, koko identiteetin takia.

– Kun englannin kieli tulee niin päälle, on erittäin hyvä, että laulujuhlille osallistuu paljon nuoria, ja jos se näin menee, kielemmekin on pelastettu, Siiri Sisask arvelee.

Toisaalta harrastusmahdollisuuksien lisääntyminen on syönyt laulamisen asemaa. Madison muistaa omasta lapsuudestaan, että vaihtoehtoja oli kolme: lauloit, tanssit tai urheilit.

– Omat lapsenikin miettivät, että mikä laulujuhla. 13-vuotias tyttäreni sanoo, että se voisi olla kiva, mutta pojalle tietokone kotona on tärkeämpi. He eivät ymmärrä, mistä se on alkanut ja miksi se on ollut niin tärkeä, Madison sanoo.

Taisteltu vapaus on arkipäiväistynyt.

100 000 ihmisen yhteislaulu pörhöttää niskakarvat

Kaikki kuorot kootaan vielä kerran yhteen 30 metriä korkean laulukaaren alle.

Yleisö pääsee laulamaan rakkaimmat laulunsa. Viron liput heiluvat merenä, kännykät kimmeltävät.

Vain se, joka on läsnä, kun satatuhatta ihmistä puhkeaa yhteiseen lauluun, voi ymmärtää, miltä se tuntuu – outoa sähkövirtaa, niskakarvoja pörhöllään, laulamisen halua, vaikka ei osaisi sanaakaan.

Kunnes jäljellä on odotettu finaali. 

Mu isamaa on minu arm, joka historian kylminä vuosina oli laulettava virallisen ohjelman jälkeen, soi vapaana. Pakahduttava yhteenkuuluvuuden tunne purkautuu voimallisena pauhuna.

Sa siiski elad südames, mu isamaa!

Ja aina viimeisten nuottien jälkeen tehdään lupaus seuraavasta kerrasta.

– Ne päivät, mitä olemme ja tunnemme yhdessä, ovat kuin puhdistautuminen. Palaamme sieltä sydämet pestyinä ja odotamme seuraavaa kertaa, Siiri Sisask sanoo.

Seuraavaan kertaan on taas viisi vuotta.

Julkaistu: 12.7.2019