Apu

Helena Petäistö: Adieu, Juliette! – Ranskalaisen chansonin viimeinen ikoni on haudattu Pariisin Montparnassen kalmistoon

Helena Petäistö: Adieu, Juliette! – Ranskalaisen chansonin viimeinen ikoni on haudattu Pariisin Montparnassen kalmistoon
Kolumnissaan Helena Petäistö muistaa natsien miehityksestä selviytynyttä chansonlegenda Juliette Grécoa, joka siirtyi ajasta iäisyyteen 93-vuotiaana. Keväällä 2004 antamassaan haastattelussa hän lausui kuolemattomat sanat: – Suurin, mitä miehitys opetti minulle, on rakkaus.

Quelle vie! Mikä elämä! Juliette Gréco, ranskalaisen chansonin viimeinen ikoni, haudattiin viime maanantaina Pariisin Montparnassen kalmistoon.

Voi sanoa, että hänen 93-vuotiaana päättynyt pitkä elämänsä ja lähes 70 vuotta kestänyt uskomaton uransa kuvastavat Euroopan kuohuja paremmin kuin harvan muun laulajan.

Vuonna 1927 syntynyt Gréco oli itse selvinnyt Gestapon vankisellistä vähällä, mutta Pariisin vapauduttua natsivallasta hän alkoi etsiä sisartaan Lutétia-hotellista sinne keskitysleireiltä päivittäin saapuvien bussilastien joukosta. Charlotte-sisko oli niin laiha ja heikko, että kykeni tuskin kävelemään.

Viisi vuotta kestäneen miehityksen jälkeen alkoi uusi ihmeellinen elämä. Siinä missä Suomi joutui vielä raatamaan sotavelkojen, siirtolaisten sijoittamisen ja jälleenrakentamisen eteen, sai Pariisi kokea aivan uuden vapauden.

Siitä syntyi eksistentialismi, natsien tukahduttamien filosofien, kirjailijoiden ja muusikkojen uusi innostus ja vapaus elää, tehdä taidetta ja olla olemassa, exister.

Filosofien joukossa loisti Jean-Paul Sartre, mutta koko liikkeen muusaksi nousi nuori vakavannäköinen kaunotar, jonka sielukkaat silmät, korpinmustat hiukset ja syvä sensuelli ääni lumosivat kaikki. Pariisin Saint Germain des Prés’n boheemien korttelien keskiaikaisissa kellariholveissa tanssittiin bebopia aamunkoittoon asti.

Kaduille ja kujille kuului Grécon chansonien lisäksi vauhdikas jazz, sillä myös Yhdysvaltain rotusorron tukahduttamille mustille muusikoille Pariisi merkitsi vapautta. Gréco ja Miles Davis elivät suuren mutta mahdottoman rakkaustarinan, ja vielä vähän ennen kuolemaansa vuonna 1991 tuli Davis Pariisiin tapaamaan Grécoa.

Siihen väliin mahtuivat Grécon kolme avioliittoa, elokuvaura Hollywoodissa, pitkä suhde elokuvamoguli Darryl Zanuckin kanssa  – ja mieletön ura chanson-laulajana. Chansonissa sanat ovat tärkeämmät kuin melodia.

Jos ranskankielisten mieslaulajien sisällöltään syvimpien laulujen tekijänä ja esittäjänä pidetään Jacques Breliä, oli Gréco naisista se, jonka chansonit veivät kuulijat uusiin syvyyksiin. Sartre kirjoitti Grécolle tekstejä, samoin kuin Prévert, sillä Saint Germain de Prés’n filosofit ja kirjailijat näkivät hänessä muutakin kuin kaunottaren.

Näyttämölle astui aina eleettömästi mustaan pukeutunut siro nainen, sitten tuli la voix, jäljittelemätön ääni, sekä tulkinta, jossa kuului eletty elämä ja näyttelijän kokemus. La femme fatale.

Itse kävin Grécon Finlandia-talon konsertissa liian nuorena. Myöhemmin löysin hänen chansoneistaan vuosi vuodelta aina vain enemmän uusia merkityksiä ja vivahteita. Il n’y a plus d’après, La Javanaise, Déshabillez-moi… Sartren mukaan Grécolla oli miljoona runoa äänessään, ja tämän suussa hänen sanoituksistaan tuli jalokiviä.

Korona-aikana Grécon siunaustilaisuus Pariisin Saint Germain des Prés’n kirkon sisällä oli vain läheisille, mutta kasvomaskien takana oli koko eksistentialistien kaupunginosa liikkeellä.

Ajattelin haastattelua, jonka hän antoi minulle keväällä 2004 vanhassa pappilassaan Pariisin lähellä:

– Suurin, mitä miehitys opetti minulle, on rakkaus.

Julkaistu: 6.10.2020
Kommentoi »