Heinäkuun menovinkit: Badding-musikaali Mikkelissä, surrealismia Keravalla ja Didrichsenien kokoelma pitkästä aikaa esillä Helsingissä

Näyttelijä Karlo Haapiainen ei ole mikään vellihousu: hän uskaltaa astua Rauli ”Badding” Somerjoen saappaisiin Mikkelin kesäteatterin Badding – Rauli elää! -näytelmän pääosassa.

– On huikeata laulaa Baddingia. Olen hänen biisejään laulanut bändieni kanssa, mutta nyt musiikkiin tulee lisää kerroksia, kun samalla näyttelen Raulia, hän kertoo.

Näytelmää harjoiteltiin toukokuun lopusta asti. Haapiainen paneutui ­Baddingiin myös katsomalla tästä videoita ja lukemalla elämäkertoja.

– Taustatyö avasi sitä, millaista musiikkibisnes 1970-luvulla oli. Tuntuu, että ­silloin asioita vain tapahtui; Badding oli niin suuri stara, että hän vain meni ja teki.

Nykyään pinnalle nousemiseen ja yleisön löytämiseen on enemmän väyliä, Haapiainen pohtii. Hän ei tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

– Uskon, että Baddingin kaltainen ääni ja musiikintekijä nousisi missä tahansa ajassa esille.

Haapiaisen seuraava suuri rooli on ­syksyllä Kouvolan teatterin Cabaret-­musikaalin seremoniamestarina.

– Se on makea rooli Rauliin verrattuna, joka kärsi esiintymispelosta. Seremoniamestarin pitää viihdyttää yleisöä koko ajan. Roolia saa harjoitella hiki päässä.

29.7. saakka Badding – Rauli elää!, Mikkelin Teatterin Naisvuori-näyttämö, mikkelinteatteri.fi.

Rosa Loy, aidalla / am zaun, 2011.

Surrealismia Saksasta

Keravalainen taidemuseo Sinkka on tehnyt suuren palveluksen suoma­laiselle yleisölle tuomalla saksalaisen maailmantähtipari Rosa Loyn ja Neo Rauchin teoksia nähtävillemme.

Itä-Saksassa syntyneiden taiteilijoiden jännittäviä, piirrosteknisesti taitavia teoksia voi kutsua surrelistisiksi, kuuluisan Leipzigin koulukunnan edustajiksi tai painajaiskuviksi totalitäärisestä valtiosta, mutta yhtä kaikki ne ovat näkemisen arvoisia. Teoksissa on unenomaisia outoja näkyjä, kuva-arvoituksia, aikatasojen sekoittumista ja morfooseja, joissa ­ihminen muuttuu kalaksi tai huonekalu kasviksi. Rosa Loyn töissä nähdään paljon merkillisiä naishahmoja.

Rauchin teoksia on kuvailtu ”hyvin hitaasti eteneviksi elokuviksi, joissa filmiruutu vaihtuu sadan vuoden välein”, Loy puolestaan on sanonut maalaavansa ­naisia, koska eli 32-vuotiaaksi DDR:ssä – yhteiskunnassa, jossa naisten yhteis­kunnallinen rooli oli monipuolisempi kuin lännessä.

Rauchin maalauksista on viime vuosikymmenenä maksettu miljoonaakin ­dollaria, ja on harvinaista nähdä tällaisia nykymaalauksen tähtiä Suomessa.

Rosa Loy ja Neo Rauch: Ikiaikainen maa 20.8. Tiade-ja museokeskus Sinkka, Kultasepänkatu 2, Kerava, sinkka.fi

Marie Louise ja Gunnar Didrichsenin välissä 1960-luvulla ostettu ­Buddha-patsas. Kuva: Didrichsenin taidemuseo.

Kokoelman aarteita

Didrichsenin taidemuseon kesänäyttelyn yksi parhaita elämyksiä on museon perustajien, Gunnar ja Marie-Louise Didrichsenin kaitafilmit heidän ulkomaanmatkoiltaan. 1950–70-lukujen maailma oli toisenlainen, ja viattomat turistit keikkuvat nähtävyyksillä Yhdysvalloissa, Meksikossa, Guatemalassa, Brasiliassa ja Kiinassa toiseen tapaan kuin nyt. Useimmiten kameran edessä nähdään vain Marie-Louise, hänen aviomiehensä pysytteli kuvaajana.

Koti, taide ja tarina -näyttely kertoo siitä, miten Suomeen muuttanut rikas tanskalaissyntyinen liikemies sai ­päähänsä rakentaa kotihuvilan kauas Helsingin laidalle Kuusisaareen ja ­perustaa siihen taidemuseon. Paris­kunnan keräilyvimmaa pääsee ihmettelemään kirjeiden, valokuvien ja hankintojen avulla.

Museon seinille on ripustettu kokoelman helmiä, Picassoa, Miróta, Giacomettia, Dalia, Schjerfbeckia, Kandiskya ja Ahti Lavosta, joukosta löytyy myös tiettävästi Suomen ainoa Rothko. Näyttelyn kruunaavat pihalta ja sisätiloista löytyvät Henry Mooren veistokset – ­taiteilija oli arkkitehti Viljo Revellin ystävä, ja tämä puolestaan on suunnitellut museona toimivat Kuusisaaren-kodin.

Edellisen kerran Didrichsenien kokoelma on ollut näin laajasti esillä vuonna 2014.

27.8. saakka Koti, taide, tarina, Didrichsenin taidemuseo, Kuusilahdenkuja 1, Helsinki.