Apu

Heidi Herala: Joskus katson ­itseäni ja ihmettelen, miksi en tunne ­mitään


Näyttelijä Heidi Herala, 59, pohtii, miksi ihmissuhteissa iskee joskus kylmyys.
Kuvat Pasi Murto / All Over Press

Meillä on pieni terassipiha, ja rakastan kukkia. Se tuntuu oikein sydämessä. Joka kevät päätän seesteisesti, että laitan vain kahta väriä, mutta olen epävarma ja jotenkin vietävissä. Kun näen puutarhamyymälässä itsevarman naisen rauhallisesti lappavan jotain kasvia kärrynsä täyteen, haen samaa kasvia itselleni. Kotona huomaan, ettei se sovikaan meille.

Olen tehnyt neljä monologia. Minulle ei riitä, että työsuoritus on ihan ok. Sen pitää olla hyvä. Olen tarkka nyansseista. Jos näytelmässä on vaikka kahvinjuontikohtaus, kuppiin saa kahvin sijasta kaataa ­Coca-Colaa – mutta näyttelijän pitää ­silloin kyetä luomaan illuusio siitä, että kupissa on kuumaa, tuoksuvaa kahvia.

Parhaiten rentoudun katsomalla telkkarista brittisarjaa Downton Abbey. Kun sarja alkoi viime kesänä taas tulla uusintana telkkarista viiden jälkeen, ehdin katsoa sitä puoli tuntia ennen töihin lähtöä. Sitten yöllä katsoin pienestä kännykän näytöstä sen, mitä jäi näkemättä.

Haluaisin luottaa siihen, ettei työssä ole mitään hätää

Teatterikoulun aikana minuun vaikutti eniten puheilmaisun opettaja Malla Kuuranne. Hän on opettanut suurin piirtein kaikkia, jotka tällä alalla nykyään työskentelevät. Malla on paitsi ­loistava lausuja ja tekstinkäsittelijä myös lämmin ja ymmärtäväinen pedagogi. Käännyn edelleen ­tarpeen tullen hänen puoleensa.

Näyttelijänä haluaisin luottaa siihen, ­ettei työssä ole mitään hätää. Ehkä olen jo oppinutkin. Nyt kun työstän Rosa Liksomin Everstinnaa, en osaa toivoa mitään muuta roolia. Everstinna täyttää tällä ­hetkellä kaiken, siihen keskityn.

Minulle on selvinnyt, miksi en opi tekstejä, jos opettelen niitä kirjastossa. Hakeudun mieluummin veden ääreen niitä opiskelemaan. Vesi on liikkuva, elävä ja virtaava näky, joka stimuloi aivoja. Onneksi Kustaankartanon palvelutalon pihassa on pieni lampi ja kauniita istutuksia. Käyn siellä lukemassa. Saatan myös mennä ­Rajasaaren koirapuistoon, siellä on meri. Toinen mielitekoni on olla risteyksessä. Nautin siitä, että olen keskellä jotakin.

En haluaisi olla kova

Välillä kavahdan itsessäni sitä, kun huomaan ajattelevani jotenkin kylmästi. En haluaisi olla kova. Mutta joskus katson ­itseäni ja ihmettelen, miksi en tunne ­mitään. Tämä ei ole jokapäiväistä, enkä ole saanut selville, mistä se voi johtua. ­Joku kylmyys ihmissuhteissa kuitenkin ­iskee toisinaan.

Toivoisin oppivani viisautta ja saavani sen kautta jonkinlaista rauhaa nähdä ja hyväksyä asioita.

Äitini Marja Korhonen sanoi aina, että pitää oppia elämänhallintaa. Hän piti kirjaa asioista ja hänellä oli aina paperit järjestyksessä. Nyt vasta ymmärrän häntä. Järjestys rauhoittaa elämää. Isäni Helge Herala taas sanoi, että kun näytelmän päätyttyä tulee loppukiitokset, älä hirveästi tarkkaile muita – ihan vaan kiitä itsenäsi.

Runot puhdistavat ja saavat minut ­kyyneliin. Ne ovat tiiviisti pakattuja ajatuksia, jotka eivät aina heti aukea. Kieli­kuvat koskettavat, esimerkiksi Marja-Liisa Vartiota lukiessa tulee vedet silmiin. Se ­tekee sielulle hyvää.

Julkaistu: 27.9.2019