
Heidi Foxellia on ammuttu ja hoitovirhe vei häneltä kävelykyvyn – lopulta syöpä meinasi saada ex-maalivahdin luovuttamaan
37-vuotias Heidi Foxell tietää, että jalkapallon luoma fyysinen kunto pelasti hänet ampumisen aiheuttamilta vammoilta. Myöhemmin urheilussa opitut taidot nousivat elämän pelastajaksi.
Vuonna 1995 äiti yritti viedä nuorta tytärtään voimisteluun. Seitsemänvuotias Heidi Foxell oli kuitenkin päättänyt toisin. Hän halusi pelata jalkapalloa ja sen hän myös teki.
Silloin kukaan ei olisi voinut aavistaa, että laji pelastaisi vielä joskus Foxellin hengen.
Aluksi jalkapallo oli ennen kaikkea yhdessäoloa kavereiden kanssa. Kipinä kuitenkin roihahti, kun nuori tyttö pääsi ensimmäistä kertaa maalivahdiksi.
– Olin ainoa, joka osasi syöksyä, ja sittenhän se kiehtoi vielä enemmän, Foxell muistelee.
Teini-iässä elämä alkoi viedä nuoria eri suuntiin. Kaverit kiinnostuivat muista, cooleista asioista. Moni jätti jalkapallon taakseen. Foxellkin harkitsi hetken samaa, mutta päätti jatkaa.
Päätös, joka silloin tuntui pieneltä, osoittautui myöhemmin käänteentekeväksi.
Arjen valinnat rakentuivat jalkapallon ympärille: ravinto, palautuminen, harjoitukset, aikataulut. Kahdeksantoistavuotiaana Foxell otti askeleen ammattimaisempaan suuntaan, kun kasvattajaseura VPS vaihtui Vaasan Sportiin.
– B-tytöissä voitimme Suomen mestaruuden ja maajoukkue alkoi kiinnostaa. Pääsin vähän mukaan kuvioihin. Identiteetti alkoi muovautua sen myötä, olin urheilija-Heidi.
Jalkapallo opetti maalivahdille paljon, mutta rinnalla eli toinenkin haave. Sellainen, joka oli syttynyt jo ennen ensimmäistäkään jalkapalloharjoitusta.
Foxell halusi poliisiksi. Se unelma määritti valintoja elämässä siinä missä urheilukin.
Ovet Poliisiammattikorkeakouluun avautuivat ja työharjoittelupaikka Uudellamaalla johti seuravaihdokseen. Uusi osoite oli HJK. Suomen mestaruudesta taistelevassa joukkueessa tekeminen oli taas aiempaa ammattimaisempaa.
– Suomessa järjestettyjä EM-kisoja katsellessa vuonna 2009 ajattelin, että tuolla haluan olla. Ammattilaisuudesta en osannut haaveilla, sillä esimerkkejä ei juuri ollut. En tiedä, olisinko luopunut poliisin työstä jalkapallon takia.
”En enää pystynyt seuraamaan jalkapalloa. Urheilijaidentiteetin menettäminen sattui.”
Sitä valintaa Foxell ei koskaan saanut itse tehdä. Toukokuussa 2012 työtehtävää suorittaessaan nuoremman konstaapelin vatsaan ammuttiin luoti. Se tuhosi sisäelimet.
Kaikki, mitä hän oli rakentanut, hajosi yhdessä hetkessä.
Urheilun merkitys nousi ratkaisevaan rooliin taistelussa, joka Foxellia odotti.
– Heti alussa sanottiin, että jos en olisi ollut fyysisesti niin hyvässä kunnossa ja pelannut koko elämääni, olisin kuollut jo tekopaikalle.
Arki jalkapallokentällä ja poliisin työssä vaihtui sairaalavuoteella selviytymiseen. Foxell muistaa, miten hänet valtasi taistelutahto. Kun tilanne saatiin vakaaksi, hän uskalsi jo unelmoida.
– Ensimmäisenä kesänä sairaalassa ajattelin, että kävelen ulos täältä. Oikeassa nilkassa on vähän ongelmia, mutta kävelen ulos täältä ja jatkan elämää.
– Olin menossa takaisin kentälle, vaikka maha oli vielä lähes auki, Foxell muistelee.
Vammat vaativat jatkuvaa hoitoa, ja Foxell oli kätellyt kuolemaa jo monta kertaa. Toistuvia leikkauksia ja läheltä piti -tilanteita oli useita.
Joskus vastoinkäymiset eivät lopu, vaikka ihminen olisi jo antanut kaikkensa. Periksiantamaton poliisi oppi ammutuksi tulemisen jälkeen kävelemään, mutta hoitovirhe vei kävelykyvyn eikä hänen enää ennustettu kävelevän omin jaloin.
Läheiset pelikaverit kävivät yhdessä katsomassa. Se oli henkireikä ja hetkellinen ulospääsy omasta tilanteesta.
Kun viikot sairaalassa vaihtuivat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi, jalkapallo oli enää vain kaukainen muisto. Foxellin ainoaksi tavoitteeksi jäi päästä ulos sairaalasta.
Jalkapallon katsominen ärsytti, ja saman ikäluokan pelaajien nousu A-maajoukkueen runkopelaajiksi tuntui sietämättömältä.
– En enää pystynyt seuraamaan jalkapalloa. Urheilijaidentiteetin menettäminen sattui.
Vuosien ajan Foxell taisteli elämästään sairaalassa. Ex-maalivahti oli kotiutunut, kun hän alkoi ajatella kuolemaa.
Eräs valmentaja oli joskus todennut, että siinä vaiheessa, kun muu porukka ei enää jaksa, Heidi vasta käynnistyy. Foxell oli urheilijana oppinut, ettei koskaan saa luovuttaa.
– Pelaajana rakastin sitä, että sain viedä itseni äärirajoille. Rakastin sitä, kun olin täysin loppu. Uskon, että sitä lopullista luovuttamista elämässä ei tullut nimenomaan urheilun takia.
Seuraavaksi Foxellilla todettiin syöpä.
Henkinen jaksaminen oli saavuttamassa päätepysäkkinsä. Hän kävi terapiassa ja koki saavansa apua, mutta haavat olivat syvät.
Juuri kun tilanne näytti synkimmältä, jalkapallo nousi yllättäen uudelleen hänen eteensä. Tavalla, jota hän ei osannut odottaa.
Tikkurilan Palloseuran valmentajaksi siirtynyt Pauliina Miettinen pyysi ex-pelaajaa joukkueeseen mentorin rooliin. Foxell tarttui oljenkorteen.
Hän ei tarvinnut enää maalia vartioitavakseen. Hän tarvitsi ihmisiä, joille sai välittää eteenpäin sen, minkä urheilu oli hänelle aikanaan antanut.
Foxell tiesi, ettei kaikista tule ammattilaisia tai maajoukkuepelaajia, mutta sillä ei ole väliä. Se, että saa pelata, kasvaa ja kuulua johonkin, on jo itsessään arvokasta.
Hän halusi muistuttaa nuoria, että unelmat voivat vaihtaa muotoaan, mutta ihminen pysyy. Urheilun opit kulkevat mukana loppuelämän.
”En tietenkään ole kiitollinen siitä, mitä on tapahtunut, mutta olen kiitollinen siitä, kuka olen nyt.”
Foxellin kokemukset vievät ajatukset ihmismielen ja elämän rajoille. Ampuminen, hoitovirhe ja syöpä koettelevat fyysisesti, mutta kaikkein raskain työ on henkistä.
– En tietenkään ole kiitollinen siitä, mitä on tapahtunut, mutta olen kiitollinen siitä, kuka olen nyt. Ystäväni, nykyinen puolisoni, joskus sanoi, että ihmisellä on sisäkehä ja ulkokehä. Ulkokehällä ovat ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa. Sisäkehällä ne, joihin voi.
Foxell muistaa kirkkaasti hetken, kun oppi oli siirtynyt osaksi arkea. Vuosien aikana syntynyt addiktio kipulääkkeisiin oli kontrollissa, ja hän oli merkinnyt peiliin, kuinka monta päivä oli elänyt ilman.
– Vedin peiliin merkin uuden onnistuneen päivän kunniaksi ja katsoin samalla itseäni. Kaikki ei ollutkaan enää mustavalkoista, näin muitakin sävyjä.
– Minä olen tässä. Olen tämä kuka olen, juuri tällaisena. Se oli mahtava tunne, Foxell muistelee.
Hän ei ole katkera vastoinkäymisistä, jotka ovat muovanneet elämän suuntaa.
Ex-maalivahti on kiitollinen jalkapallolle. Hän on kiitollinen jääräpäisyydestään, joka on periytynyt äidiltä ja mummolta. Hän kiittää kaikkia läheisiään ja ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen ovat auttaneet, kun loppu on ollut lähellä.
Ennen kaikkea Foxell on kiitollinen itselleen siitä, minkälainen ihminen hänestä kasvoi kaikkien kokemustensa myötä. Hänessä on edelleen se urheilija. Ei siksi, että Foxell pelaisi, vaan siksi, ettei koskaan luovuttanut.
