Hehtaari – Kansallisteatterin näytelmä osuu hermoon
Kansallisteatterin Omapohjassa esitetään näytelmää, joka sanoittaa hyvin aikaamme liittyvää ahdistusta.
Aina joskus teatterissa tulee tunne, että näytelmä on juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, että se käsittelee juuri niitä tunteita ja kokemuksia, joita itsellä on. Että se puhuttelee juuri minua, suoraan sydämeen, ymmärtäen. Q-teatterin Kaspar Hauser oli itselleni sellainen kokemus, ja Kansallisteatterin Hehtaari osuu nyt samalla tavalla hermoon.
Hehtaari sanoittaa sitä tuskaa, mitä moni tällä hetkellä kokee paitsi ilmastokriisistä, myös tutun lähiympäristön muutoksesta, kun rakkaat mökkimetsät avohakataan ja lapsuudessa runsaana tavatut lajit katoavat.
Millaisen kirjeen kirjoittaisi omalle lapselleen, joka joutuu elämään keskellä ekokatastrofia?
Hehtaarissa tapaamme kaksi naista, joista toinen on löytänyt omat keinonsa käsitellä ahdistusta ja toisella on pahin tuska vielä päällä. Kahdesta ystävyksestä toinen (Hanna-Kaisa Tiainen) on ostanut hehtaarin "metsää" eli pääosin avohakattua maata. Siellä hän hengittelee käpyjen mikrobeja ja suunnittelee, millainen paratiisi paikalle vielä vuosikymmenten aikana syntyy. Toinen (Marja Salo) on menettänyt lapsuutensa metsän ja pohtii, oliko väärin tuoda lapsi tähän tuhoutuvaan maailmaan. Millaisen kirjeen kirjoittaisi omalle lapselleen, joka joutuu aikuisena elämään keskellä ekokatastrofia?
Näytelmässä haetaan keinoja käsitellä omaa ahdistusta ja etsitään toivoa kaiken kauheuden keskeltä. Kokonaisuus on hyvin mietitty ja kaunis, aina kierrätettyä rekvisiittaa, katsojille hypisteltäväksi annettuja käpyjä ja metsälahjoituksia myöten. Salo ja Tiainen vastaavat myös ohjauksesta, Auli Turtiainen visualisoinnista.
