Image-lehti julkaisi lokakuun numerossaan kirjoittamani esseen ’Hedbergin saappaat’. Sen aihe oli tv-komiikka, tarkemmin The Office –sarja ja sen suomalaisversio. Laajahkossa esseessäni selitän millä kaikilla tavoin koomikko Sami Hedbergin valinta sarjan päärooliin on suuri virhe.
Kun Imagen päätoimittaja loppukesällä pyysi minulta kirjoitusta aiheesta, olin ilahtunut: Ilman muuta, ihanaa, tarkka aihe, joka kiinnostaa korkeintaan kourallista kaltaisiani sarjaentusiasteja. Vähänpä tiesin.
Kun lehti ilmestyi, Ilta-Sanomat tarttui esseeseeni heti. Tai itse asiassa sen yhteen virkkeeseen. Se kuului näin: ”Hedberg on se vaaraton pullea poika, ylikasvanut pikkuveli, joka häissä sahtipäissään lyö reisiinsä ja hokee Otetaan taas! ja jota ei kenenkään tarvitse pelätä eikä haluta.”
Tällä tavoin Hedbergin harjoittamaa huumorilaatua kuvaillessani en tiennyt käyttäväni ”rajuja sanakäänteitä”, mutta Ilta-Sanomat tiesi. Jos itse luulinkin kuvailleeni modernia Nummisuutarin Eskoa, lehti tiesi minun haukkuneen Hedbergin ”häijysti lyttyyn”. Seuraavana päivänä Ilta-Sanomat jatkoi tapausta kolmella jutulla haastattelemalla toista koomikkoa ja ”ulkonäköpaineisiin perehtynyttä tutkijaa”.
Näiden lisäksi lehti julkaisi oman toimittajansa kolumnipuheenvuoron, jonka otsikko kuului näin: ”Miksi Kaarina Hazard inhoaa Sami Hedbergiä?” Kysymykseen olisi tietenkin saatu vastaus, jos Ilta-Sanomat olisi soittanut minulle.
Muu media eteni mieluusti Ilta-Sanomien osoittamaan suuntaan, olihan tie jo valmiiksi tampattu. Viereinen iltapäivälehti kirjoitti minun käyttäneen Hedbergistä ”herjaavia kielikuvia” ja ”pistäneen halvalla” myös Hedbergin keikoilla käyviä ihmisiä. Iltapäivälehtien luoman asetelman myötä ilmaantui – kuten arvata saattaa – suuri määrä nettiporinaa, jossa sain kuulla kunniani. Osakseni langenneesta muhkeasta somevihasta Ilta-Sanomat ei ota vastuuta – kuinka se voisikaan, sehän vain pani asiat liikkeelle. Heti tuoreeltaan soppaan pisti lusikkansa myös Me Naiset –lehden kommentaattori ja jo muutaman päivän kuluttua Apu-lehti kertoi kolumnistinsa suulla, että olen obsessoitunut miesten seksuaaliseen nöyryyttämiseen.
Aika pitkälle oltiin päästy siitä, että eräs koomikko on mielestäni väärä valinta tietyn tv-sarjan yhteen rooliin.
Ilmaantui myös niitä, jotka olivat lukeneet esseeni ja ymmärtäneet sen. Suomen Kuvalehden ja Episodi-lehden elokuvakirjoittajat yrittivät omissa kommenteissaan selittää asiaa. Bassoradio ainoana pyysi minulta itseltäni asiaan kommenttia. Selvää on, ettei näistä ymmärtävistä puheenvuoroista siinnyt keskustelua, koska viha myy.
Ammattilaiskoomikolla on lavapersoona. Sami Hedbergillä se on sellainen, joka mm. järjestää Pullukka Run -juoksutapahtuman ja julkaisee teoksen kasvonilmeistään. Hän on Hedberg Entertainment Oy ja samihedberg.com, joka järjestää Kokovartalomies-kiertueita, antaa haastatteluja ylipainostaan ja jonka laihdutusta voi seurata Facebookissa. Kyllä, esiintyminen on ulkonäköhommaa, sen tiedän minä ja sen tietää Hedberg, mutta Ilta-Sanomien mukaan niin ei ole – itseään pullukaksi mainostavan Hedbergin kutsuminen pulleaksi on pilkkaa. Herkullisinta lie se, että juuri minä käytän sanaa pullea – katsokaa, se haukkuu, vaikka on ite! Asetelmahan suorastaan kutsui luokseen niin moneen taipuvaa koulukiusaamisen käsitettä ja kas, nopeastihan se sieltä löytyikin.
Esseeni käsitteli esittämistä, rooleja ja televisiota, mutta Ilta-Sanomat uutisoi sanoistani kuin ne olisi sanottu arkimaailmassa. Näin tehdessään se puhui palturia tahallaan, alentui itse valemediaksi. Mutta miksi Ilta-Sanomat kiisti roolien olemassaolon ja tosiasioiden sijaan väitti, että Hazard haukkuu Hedbergiä? Koska iltapäivälehden elinehto on väittää, että maailmaan on vain yksi näkökulma ja se on tämä meidän. Jos iltapäivälehti on päättänyt, että viihteeseen on sallittu vain fanin katse, siitä ei ole kirjoittaminen vakavassa mielessä kuten esseessäni tein. Lyhytnäköiseksi edukseen iltapäivälehti pitää lukijoitaan tyhmempinä kuin he ovat.
Ilta-Sanomien hakukoneen mukaan lehti julkaisi viime vuonna yli sata juttua, jossa Hedbergin nimi mainittiin. Lavakoomikko on otsikoita muniva kana, johon on syytäkin vaalia suhdetta. Tämä likeisyys voi johtua Hedbergin uniikista taiteilijalaadusta, mutta sille voi olla myös konkreettisempia syitä. Ilta-Sanomat kuuluu samaan konserniin tv-kanava Nelosen kanssa, joka tuottaa Konttori-sarjaa ja on myös tuoreen Luokkakokous 2 –elokuvan yhteistyökumppani. Molempia tähdittää Sami Hedberg. Konsernin eri osien synenergiaedut ovat ymmärrettävä seikka, mutta eikö median pitäisi jollakin tavoin erottaa journalistinen ja kaupallinen sisältö toisistaan, jotta lukijat tietävät kumman kanssa ovat tekemisissä?
Järkevänä ja menestyvänä liikemiehenä Hedberg itse hyvin ymmärtää näkyvyyden arvon. Vaikka hän ei tuoreeltaan ollut juuri mieltä kirjoituksestani, pian hän oli. Hän kertoi esseeni aiheuttamasta mielipahasta useissa haastatteluissa ja ruoti sitä vielä joulukuussakin ilmestyneessä Me Naiset –lehdessä.
Me Naiset -lehden haastattelun myötä Ilta-Sanomat puolestaan sai syyn palata asiaan ja uutisoida Hedbergin ulkonäköön kohdistuneesta kritiikistä nyt ikään kuin sellaista todella olisi esiintynyt jossakin muualla kuin Ilta-Sanomien omassa mielikuvituksessa. Ilta-Sanomat keksi asian, rakensi siitä kohun, jonka uskoivat muut lehdet, jotka suhtautuivat siihen tosiasiana, josta Ilta-Sanomat uutisoi.
Kiinnostavaa on myös se, ettei Ilta-Sanomat koko kohun aikana moittinut Imagea – jutun julkaisijaa – mistään, ainoastaan minua. Lehti ei tahtonut osoittaa sormella toista lehteä, vaan nimetä pahan alkujuureksi minut henkilönä – ikään kuin olisin jonkinlainen luonnonvoima, joka ottaa panttivangikseen kokonaisia toimituksia. Miksi? Minulla ei ole poliittista eikä taloudellista valtaa kenenkään yli. Mikä siis on se voimakas uhka, jonka Ilta-Sanomat minussa näki niin, että moinen täyden laidan hyökkäys yksittäisen freelancekirjoittajan kimppuun oli sen mielestä journalistis-eettisesti perusteltu ja kohtuullinen?
Kun hämmästelin tapausta Facebookissa, eräs päätoimittajan työstä vankan kokemuksen omaava henkilö korjasi minua näin: ”Älä ylennä itseäsi.” Ensin en käsittänyt kehotusta lainkaan – miljoonalevikkinen iltapäivälehti väittää itsestäni seikkoja, mutta en saisi kiinnittää siihen mitään huomiota? Mielipiteeni tv-komedian roolituksesta on lukuisia artikkeleja vaativa yhteiskunnallinen epäkohta? Ei tietenkään ole, mutta siitä voi sellaisen tehdä.
Henkilön julkinen panettelu on tuttua politiikan parista – vasemmistolehti demonisoi oikeistovaltaa ja päinvastoin. Tällaisesta ei kuitenkaan nyt ollut kyse, ainakaan päällisin puolin: mielipide yhdestä tv-roolista ei millään muotoa selittänyt monen artikkelin manööveriä.
Ja selitti kuitenkin: Ilta-Sanomat keksi kaltaiseni kirjoittajan ja Hedbergin kaltaisen koomikon vastakkainasettelun vankistaakseen maailmaa, jonka se on itse luonut. Lehti on jo vuosia rakentanut asetelmaa, jossa kouluttamattomat, mutta kunnolliset ja tunteelliset duunarimiehet ovat yhdellä puolella, koulutetut ja kylmät naiset toisella. Tällaista vastakkainasettelua ei maailma tunne, mutta kyllä siihen yksi freelancer ja yksi menestyvä liikemies taipuvat, kun toimittajavoimin taivutetaan. Hetken toivuttuani siis käsitin: Journalismi ei kaihdakaan rooleja ja niistä puhumista, se vain tahtoo päättää kuka näyttelee ja mitä, sitten lavastaa, puvustaa, ohjata ja päättää vuorosanat – ja asettua itse katsomoon.
Valemedian lisäksi usutusjournalismi elää kukoistustaan. Maailma on laaja ja harmaa, mutta milläs semmoista myyt. Mustan ja valkoisen ääripäät syntyvät kätevimmin jakamalla porukka fiktiivisiin puoliin – esimerkiksi elitistisiin feministeihin ja elämän kovan koulun käyneisiin tavallisiin suomalaisiin. Näiden välille voi sitten sommitella riidan ja vihollisuudet, joita ei ole olemassa.
Journalistin ohjeiden mukaan toimittajat sitoutuvat kertomaan siitä, ”mitä yhteiskunnassa tapahtuu”, eivät keksimään sitä. Vai onko niin, että viihdeuutisia eivät koske journalistiset säännöt? Jos näin, voisiko siitä valistaa lukijoita laajemminkin? On nimittäin aivan eri asia lukea kertomusta Sami Hedbergin ja Kaarina Hazardin välisestä vastakkainasettelusta ajatellen, että se on tosiasia kuin tieten, että kyse on iltapäivälehden fantasiasta. Ilta-Sanomat tahtoi lietsoa väkeä tunteelliseen inhoon, kylvää eripuraa ja lisätä vihaa, ja siinä se onnistui. Avoimeksi kysymykseksi jää: Miksi?
Kaarina Hazard on vapaa kirjoittaja
