Image

Hedbergin saappaat | Kaarina Hazardin upea essee The Office -sarjasta ja televisiokomiikasta

Hedbergin saappaat | Kaarina Hazardin upea essee The Office -sarjasta ja televisiokomiikasta

Kun Suomen versio The Office -sarjasta ensi vuonna alkaa, päähenkilö David Brentin roolissa nähdään Sami Hedberg. Kaarina Hazard kertoo, millä kaikilla tavoilla tämä on ongelma ja väärin.
Teksti Kaarina Hazard
Kuvat Matti Hagelberg
Mainos

Kun Nelonen elokuun puolivälissä ilmoitti, että Suomen Konttorin tähtirooliin on valittu Sami Hedberg, ensimmäinen tuskastunut ajatus oli, että mitä helvettiä nyt taas. Siis tämä Hedberg, joka lavalla tepastelee eessuntaas ja kertoo hassuja juttuja suomalaisista humalassa? Eihän siinä mitään pahaa ole, niin saa tehdä. Mutta että David Brentiksi? Että kenen neronleimaus tämä nyt sitten taas on ollut.

No, tuottaja Jesse Fryckman on kertonut, että hän tajusi asian Luokkakokous-elokuvan kuvauksissa: Kyllä, Sami Hedberg on ilmetty Suomen David Brent! Ja toteutukseenhan ei sitten koskaan ole kovin pitkä matka, kun joku jätkäkööristä ajatuksen saa. Niinpä meillä nyt on sitten käsissämme Sami Hedberg. Solarin, Elisa Viihteen ja Nelosen Konttori on formaatti-remake, joten siinä mielessä he saavat tietenkin miehittää sarjansa vaikka rusakoilla. Mutta sittenkin.

Jos tämä maailma olisi sellainen, että täällä kasvokkain puhutaan totta, ensimmäisenä pyytäisin Fryckmania tarkentamaan. Siis tarkoitatko sinä, että Sami Hedberg on Suomen Ricky Gervais ja kykenevä luomaan yhtä nerokkaan hahmon? Jos näin, millähän opilla näin? Vai tarkoitatko sinä, että Hedberg on luonnostaan samalla tavalla pälli kuin David Brent? Jos näin, miten hänet sitten Brentia näyttelemään voi valita – eihän avaruuslentäjääkään näyttele avaruuslentäjä eikä kokkia kokki, vaan molempia näyttelijä. Että missä se on se näyttelijä tässä?

Hedbergin huumori. Miten sitä oikein kuvailisi. Se on sille nauramista, että ruotsinlaivalla juodaan viinaa. Että viron kieli on vähän kuin suomi, mutta kuitenkin eri. Joltakulta näkyi pikkupöksyt. Hedberg on se vaaraton, pullea poika, ylikasvanut pikkuveli, joka häissä sahtipäissään lyö reisiinsä ja hokee Otetaans taas! ja jota ei kenenkään tarvitse pelätä eikä haluta. Hedbergiä ei voi tulkita väärin, koska Hedbergiä ei voi tulkita. Kaikki on siinä. Hän on lentokoneen pelastautumisohjeen laminoitu keskiaukeama, jonka kuvista kaikki kieleen ja kulttuuriin katsomatta ymmärtävät, että korkokengät pois ja ilmaa pelastusliiviin vasta koneen ulkopuolella. Hedberg ei ole Ricky Gervais, joka esittää David Brentia. Hedberg on David Brent. Ja tämä on se ongelma. No, ovathan he molemmat stand up -koomikoita, saattaisi Fryckman vastata, mutta tämä vain syventäisi pulmaa. David Brent, nimittäin, ei ole stand up -koomikko, vaan mies, joka haluaisi olla stand up -koomikko. Juuri tästä lohduttomuudesta syntyy The Office -sarjan hupi.

Nelosen tiedotteessa Fryckman kertoo sarjan kumpuavan häpeästä ja arkuudesta lähtevistä väärinymmärryksistä, vaikka asia on juuri päinvastoin. Sarjan kiusallinen tenho juontuu juuri siitä, että kaikki on ymmärretty aivan oikein, koko lohduttomuudessaan, koko elämän pattitilanne. Fryckmanin mukaan Hedberg on Brentiksi loistava valinta, koska hän on suuri tv-persoona. Ja sitähän hän on. Kaikki tietävät Hedbergin, joka tällä kertaa vetäisee Konttorin Markkasen Penana kuin kuka tahansa Jope Ruonansuu, Vesku Loiri, mitä näitä on, elämää suurempia suomalaisäijiä, joilta ei vauhti lopu viimeisessäkään kaarteessa, valmis hahmo omana itsenään. Ja juuri siksi Hedberg on Brentiksi mahdollisimman huono valinta.

Haluamme tarjota asiakkaillemme heidän mieltymystensä mukaisia ohjelmia, ilmoitti Elisa Viihde Konttorista tiedottaessaan, ja sitäkin lausetta oli oikein pysähdyttävä suremaan. Suremaan siksi, että juuri katsojien mieltymyksiä The Office ei seurannut. Päinvastoin. Viisitoista vuotta sitten, kun sarja ensi kerran esitettiin, katsojia oli tuskin nimeksi ja kritiikit julmat. Elämäänsä kyllästyneitä toimistotyöntekijöitä näiden pitäisi esittää, mutta näyttävät sen sijaan rooleihinsa väsyneiltä näyttelijöiltä, kirjoitettiin. Mutta kas, sarja otti tuulta siipiensä alle, ja äkkiä David Brent ja pian Ricky Gervais olivatkin kaikkien huulilla. Mikä nolouden akrobaatti, myötähäpeän ruumiillistuma, kollektiivisen kiusaantumisen kielletty ajosuunta, se oli Gervaisin Brent. Sarjaa tehtiin vain kaksi kuuden jakson kautta, eikä se ollut paljon se. Nyt kesto tuntuu sarjan merkitykseen nähden mitättömältä. Tänään tiedämme, että sarjasta tuli yksi brittikomedioiden menestyneimmistä kautta aikain, se on myyty kymmeniin maihin ja sittemmin siitä on tuotettu myös hyvin matkustava formaatti, se sama, joka nyt saapuu myös Suomeen. Alkuperäinen The Office oli kelmeä ja kellertävä, koska sarjan sisältö vaati sitä. Toivoa sopii, ettei suomalaista Konttoria kuvata halvalla ja huonossa valossa vain siksi, että remake-oikeudet ovat maksaneet maltaita. Ja toivoa sopii, että Konttori kehdataan panna oikealle kohdalleen. Sarjan luonnollinen lähetyspaikka on aikuisten myöhäisillassa, mutta koska Suomi on Suomi, Konttori ehkä lykätään prime timeen, siihen kaikkein konservatiivisimpaan naurupaikkaan, jossa oleskelevat huutokauppakeisarit, kaikki treffit ja Aku Hirviniemen haamu. Se on Konttori-tyyppiselle uskaliaalle, hankalien tunteiden, myötähäpeän ja itseinhon maisemien sarjalle kaikkein väärin ohjelmapaikka, ja luultavasti juuri siihen Konttori lykätään, koska ”– Nykypäivään päivitetty Suomen Konttori sopii loistavasti viihdyttämään asiakkaitamme.”

The Officen tapahtumat sijoittuvat Wernham Hogg –nimisen paperitavarayrityksen haarakonttoriin, joka puolestaan sijaitsee Sloughin valtavalla pienteollisuusalueella, täynnä toistensa kaltaisia toimistoja, varastoja ja pakkaamoja. Paikka on todella olemassa, eikä sen valinta ole sattumaa. Sotien välillä jättömaalle noussut teollisuusalue muodostui jo syntyessään lohduttoman nykyajan kuvaksi, päättymättömän tehdastyön, korvattavan työvoiman, koko teollisen aikakauden jättimäiseksi monumentiksi.

The Office -sarjan alkujaksossa Slough kuvataan yhdellä suurella liikenneympyrällä – siinä koko modernin työelämän dystopia, fordilainen peräseinä. The Office on analogisen maailman kuolinparahdus, epäyksilöllisen, epätyydyttävän, mieltä vailla olevan paskaduunin näköispatsas, ja tämä olosuhde onkin sarjan kantava voima. Täällä sijaitsee sarjan beesinvärinen sälekaihdintoimisto, jossa mitättömien työrutiinien yhteen kokoamat ihmiset ovat sidottuja samoihin huoneisiin, samoihin käytäviin, yhteiseen hengitysilmaan. Pikemminkin kuin työpaikka konttori on kuin koululuokka, jossa kukaan ei ole toistaan valinnut.

Tärkeimpiä henkilöitä sarjassa on neljä: aluepäällikkö David Brent, apulaispäällikkö Gareth Keenan, myyntiedustaja Tim Canterbury ja toimistosihteeri Dawn Tinsley. Näiden varassa The Officen yhteisö liikkuu ja elää – tai pikemminkin ei liiku eikä elä. Juuri siksi heitä täytyy olla neljä. Sillä: Yksi ihminen on sankari, kaksi ihmistä pari, kolme draama, viisi hurja joukko. Neljä ihmistä sen sijaan on ruutu. Ja ruudun idea on se, ettei se vie minnekään, ei muutu, eivätkä sen asetukset vaihdu. Neljässä ihmisessä on neljä nurkkaa kuten talossa, tai neljä kulmaa kuten tasasivuisessa nenäliinassa, jonka voi taitella yhä pienemmäksi ja joka aina vain säilyy neliönä. Neliö on olosuhde, jumi.

Ja minkälainen sarjan keskushahmo David Brent sitten on? Omissa silmissään suvereeni vitsikuningas, jonka kieli ei kuitenkaan ylety poskeen saakka.

”We are all mad here”, hän hokee, kun katsojan silmään käy kipeästi miehen lohduton tavallisuus. Kun Brent esittelee seinälleen ripustamaansa Big Mouth Billy Bass -koristetta, laulavasta kalastakin on patterit loppu. Edes tyylittömyydessä hän ei onnistu, jopa itsensä nolaamisessa hän jää limboon. Sivistyksen tunnelmaa hän tavoittelee latinan fraaseilla, menestyksen haisua imitoimalla konsulttikieltä, mutta soperteleva sosiaalinen ylivire sinetöi hänen kohtalonsa juoksijana, joka aina kaatuu ennen maalia.

Hyväksynnänkipeydessään Brent joko mielistelee tai nöyryyttää alaisiaan, eikä muuhun pysty; höveliyttä tavoittelevat eleet tössähtävät aitoon pikkusieluisuuteen ja kateuden soraan. Hän on pätemiseen kompastunut mies, huomiolle perso henkilö ilman kykyjä; Benny Hill, joka tahtoo olla Bono. Ja jollakin kumman tavalla hän itsekin tietää tämän – The Office on tragedia, jonka vääjäämätöntä polkua ei seuraa vain katsoja, vaan myös päähenkilö itse. Vaan jalostaako tämä tieto hänet, ei. Brent on kateellinen ja muille julma pelkuri vailla ihailtavia ominaisuuksia. Epäkesko intonaatio ja vauvan tilannetaju valuvat kaikkeen hänen ympärillään ja katsottavaksemme ilmestyy kiusallisten hiljaisuuksien ja rytmittömyyden sinfonia, oodi antikliimaksille. Gervaisin Brent sijaitsee ironian ja vilpittömyyden välisellä rajalla, jota emme edes haluaisi olevan olemassa.

Huumori syntyy kipeästä. Huumorin juuri on se kauhea, jota emme haluaisi katsoa kasvoista kasvoihin. Huojentunut nauru syntyy siitä, että emme kuolleetkaan, vaarasta jonka väistimme.

Tässä mielessä Hedbergin huumori ei ole huumoria ollenkaan. Hänen esiintymisensä on vaaratonta jorinaa yleisistä seikoista, siitä puuttuu suru ja ahdistus. Siinä missä Gervais & Merchant -kaksikon huumori on mustaa, on Hedbergin huumori neonväristä. Ricky Gervais loi David Brentissa hahmon, joka tahtoo matkia isompiaan, mutta ei ylety. Hedberg taas osuu aina maaliinsa, koska maali on niin suuri ja lähellä.

Hedbergin keikat ovat suosittuja, mutta niin ovat myös ilmaiset ämpärit. Kun väki kuuntelee häntä, sen oma arki saa lavalla toistetuista tunnistettavista hetkistä loiston tunnelmaa. Minäkin kävin ruokakaupassa! Minäkin kävin parturissa! Minäkin kävelin kadulla! Onpa minunkin elämäni aikamoista, vähän kuin Hedbergin, olen ehkä koomikko itsekin tai ainakin helvetin hauska mies, jokainen ihminen on laulun arvoinen. Siinä missä todellinen huumori muistuttaa meitä yhteisestä, särkyneestä osastamme, Hedbergin kaltaisia vitsiniekkoja kannetaan kultatuolissa siksi, että he valehtelevat elämällemme erityisen arvon.

Ricky Gervaisin kanssa me katsomme yhdessä David Brentia. Hedberg tekee meistä David Brenteja.

Yhdysvalloissa sarjasta tehtiin jatkuvajuoninen ja hahmot amerikkalaistettiin. Vaikka hahmot ovat tutut, nämä kaksi sarjaa kertovat eri asioista. Siinä missä englantilainen David Brent pukeutuu hieman liian kinttanoihin kauluspaitoihin esitelläkseen näin ihanneminäänsä, peilistä katsovaa haavevartaloa, amerikkalainen Michael Scott esiintyy hieman liian suurissa nappipaidoissa kuin alleviivatakseen sitä, että on pomona roolissa, joka on hänelle liian suuri. Michael on hassu, koska ei aivan ole tilanteen tasalla – hänelle riittäisi kunnon briiffi siitä missä mennään. Davidin naurettavuus taas syntyy siitä, että hän on ymmärtänyt koko todellisuuden aivan väärin – kauhu, joka alati väijyy meitä kaikkia.

Erot näkyvät myös muissa hahmoissa. Siinä missä Tim elää eksistentiaalisessa kriisissä sairastaen ajan kulumista, amerikkalainen Jim on vain saamaton nuorukainen, väliaikaisesti paikoilleen jämähtänyt. Kun Gareth on hellekypärää vailla oleva pastissi brittihuumorin buurisotaveteraanista, on Dwight supersankarifantasioihin jumiin jäänyt pikkupoika.

Myös ydinnelikon naisjäsenissä on huomattava ero: Kun apea, flirttaileva, sensuelli, arka, taiteellisesti lahjakas Dawn viimein valitsee Timin, hän valitsee myös itsensä ja me toivomme heille kaikkea hyvää, uskomme heihin: rakkaus pelasti teidät! Amerikkalaisen Pamin turhautumisen ratkaisuksi kelpaisi jokin hieman haastavampi työ. Kun Jim valitsee Paminsa, mikään ei muutu, saamaton teini vain siinä uskalsi viimein mennä naimisiin tytön kanssa, joka omasta puolestaan kehtasi vaihtaa yhden miehen parempaan: kas, avioliiton satama.

Englantilainen sarja käsittelee vapauden kysymystä, modernin ajan umpikujaa, olemassaolon mieltä, ja kysyy, miten tähän kaikkeen on päädytty. Amerikkalainen sarja taas nostaa keskiöön jälleen kerran kadunmiehen, taviksen, pienen ihmisen vaatimattomat pyrkimykset ja tyytyy suojelemaan status quota.

Vaan miksi ulista jonkin menneen tilannekomedian perään? Mitä ylimitoitettua vänisemistä. Ilman muuta. Sitä paitsi voi tietenkin olla, että Suomen Konttorin hahmot lokalisoidaan nerokkaasti ja kunnianhimoisesti ohjatut sävykkäät kohtaukset kuorivat lavakoomikosta esikuvalleen täyttä kunniaa tekevän taiturin – Hedberg voi aivan hyvin onnistua Konttorissa henkeä salpaavalla tavalla, me emme tiedä sitä. Ja sitä paitsi onko puolessa sukupolvessa formaatiksi kiillotetulta kauppatavaralta edes lupa odottaa mitään alkuperäisen kaltaista osuvuutta? No ei. Mutta jos kuitenkin hetken ajatuksella leikkii, niin mitä se voisi olla?

The Office -sarjan kaikkein kiinnostavin elementti on tapahtumia seuraava kuvausryhmä. Kameran kylmä silmä on se, joka antaa kaikelle sen edessä tapahtuvalle sävyn ja ponnen. Sen edessä David Brent luulee muuttuvansa merkitykselliseksi tajuamatta, että kamera seuraa häntä juuri hänen geneerisyytensä vuoksi. Mitä kameran katse voisi suomeksi tarkoittaa? Hannu Karpoa. Sitä arkeen saapuvaa julkisuutta, jonka myötä johtajien maton alle lakaisemat epäkohdat viimein saatetaan yleiseen tietoon. Tai sitten kamera olisi Mirja Pyykkö, jonkinlainen tunnustuksellinen lepotuoli, jonka pehmeässä sylissä jokainen saa vuorollaan parahtaa, ettei jaksa enää.

Entäpä henkilöt, minkälaisiksi heidät luodaan? Tuleeko Hedbergin Markkasen Penasta Brentin kaltainen omaa häpeäänsä peittelevä, kokonaisvaltaisessa epäonnistumisessaan traaginen nilkki? Tohditaanko häneen kirjoittaa suomalaisen opistotasoisen hyväveljeyden koko kuva, maakuntalätkän vip-katsomoissa marinoitunut omahyväisyys? Ja vaikka Nelosen promokuvat khakipaitoineen muuta vihjaavat, toivottavasti imperialistiseen menneisyyteen larppaamaan juuttuneen Garethin hahmosta uskalletaan luoda se kolmen pennin odininsoturi, jota lokalisoitu versio niin ilmeisenä huutaa.

Toivoa sopii, että eteemme piirretään suomalaisen opportunismin koko kuva, Team Finland, se Suomi, jossa sukupolvesta toiseen brändäämme itseämme neljäntuulenhattu päässä puolukaksi ja poronsarveksi ja jossa jokainen on valmis myymään vaikka mummonsa alasti sille, joka vain tahtoo ostaa. ■

Nelikko umpikujassa

Nelikkoon perustuvat lukuisat tilannekomediat, myös vaikkapa Frasier. Palikatkin ovat näissä kahdessa huomattavan samat. Isäntä asettaa raamit, joihin muut asettuvat – Frasierin koti, Brentin toimisto. Toisena tulee hahmo, jota rakastamme eniten – Frasierissa neuroottinen Niles-veli, The Officessa tilannetajuinen, mutta saamaton myyntimies Tim. Keskushenkilöiden alati jatkuva ja ratkeamaton kamppailu on sinetöity, mutta kakkosmiehille, varsinaisille päähenkilöille, me haluamme kaikkea hyvää, että he saisivat elämänsä, että he saisivat nuo naisensa, jotka herättävät heissä sekä sekasortoa että toivon – Niles jumppari Daphnen, Tim respatyttö Dawnin. Neljän seurueeseen kuuluu myös hahmo, johon muiden kriisit eivät yllä – Frasierissa se on isä Martin, The Officessa virkaintoinen Gareth. Ja tuskin on sattumaa, että Martin on eläkelöitynyt poliisi, Gareth taas reserviläinen – he molemmat muistuttavat järjestyksestä, joka on kaiken tapahtuvan taustalla kuin pölyyntynyt lavaste. Yksi soutaa, yksi pitää perää ja kaksi istuu keskellä – näin kulkee tilannekomedian vakaa pursi.

Julkaistu: 1.10.2016