Elämäkerta opetti Hectorille, miten ikä muuttaa muistoja: ”Ei ole enää niin paljon kavereita, joille kilauttaa ja tarkistaa”

Olet Vain elämää -ohjelman tähtivieras. Millaista se oli verrattuna vuoteen 2016, kun olit viimeksi mukana?

Viime kerralla meneminen ei jännittänyt, ajattelin vain, että uusi on erilaista. Olin kuitenkin ollut nuorempana urheiluleireillä, ja viikko siinä rääkissä muistutti vähän samaa. Vain elämää -leirillä oli vähän väsyttävää puhuttujen asioiden toistelu, jotta ohjaaja sai talteen samat jutut useista kuvakulmista. Nyt tiesin etukäteen, että aikataulut ovat tiukat. Mietin, että saa nähdä miten jaksaa. Mutta oli myös mukava ajatus mennä mukaan tämän ikäisenä monien paljon nuorempien kollegoiden kanssa. Pääsin nyt helpommalla, sillä istuin kuuntelemassa muiden tulkintoja omista kappaleistani.

Olet levyttänyt ensimmäisen singlesi vuonna 1965. Miten olet muuttunut urasi alkuajoista?

Ainoastaan nimi ja syntymätiedot ovat pysyneet samana! Olin lukiolainen, nyt 77-vuotias ikäihminen. Jännä asia, että kokemus omasta persoonasta ei muutu. Vasta päiviteltiin ikätoverin kanssa, että jotenkin mieli ei tunnu sen ikäiseltä kuin on. Se saattaa tosin tuntua joskus vierautena nuorempien ihmisen seurassa.

Ketkä ihmiset ovat olleet matkassa koko tämän ajan?

Uran alkuajoista, rautalankabändistäni, on jäljellä vain yksi ystävä ja koulukavereista toinen. Paljon hyviä ystäviä ja kollegoita on poistunut, kuten Anki, Päivi Paunu ja levyjäni tuottaneet Pirjo ja Matti Bergström, Kirka ja Pave Maijanen. Emme ole vanhimpien kavereiden kanssa sillä tavalla perheystäviä, että kyläilisimme säännöllisesti toistemme luona. Meidän näkemistemme välissä on saattanut olla muutamiakin vuosia. Kun sitten soitetaan tai tavataan, välivuosilla ei ole mitään väliä. Voidaan jatkaa samoja asioita ja keskusteluita kuin aikaisemmin.

Mistä asioista nautit nyt elämässä?

Arkielämästä, lähimmäisistäni, musiikista ja tietysti lukemisesta. Ostan paljon kirjoja ja niitä on pinossa yöpöydän vierellä niin korkea pino, että (vaimo) Sarita välillä huomauttelee niistä, alkavat kuulemma olla turvallisuusriski. Olen alkanut nyt myös kirjoittaa elämäkertani toista osaa. Rima oli korkealla pitkän tauon jälkeen, mutta nyt kun olen saanut muutamia kappaleita valmiiksi, kirjoittaminen on taas mukavaa hommaa. Huomaan, että muistojen luonne on nyt erilainen.

Ensimmäisessä osa, jossa käsittelin lapsuutta ja nuoruutta, muistot olivat selkeinä, tosin jotenkin mustavalkoisina. 80-luvulla olen ollut jo kahden kouluikäisen pojan isä, siirtynyt Ylen radiotoimittajan työstä lopulta tv-ohjaajaksi. Lähimenneisyys on jotenkin hajanaisempi ja muistojen luonne erilainen. Eikä ole ollut enää niin paljon kavereita, joille kilauttaa ja tarkentaa faktoja.

Mitä perhe merkitsee sinulle tässä kohtaa elämää?

Perheellä ja lapsilla on ollut aina suuri merkitys siitä asti, kun minusta tuli isä kahdelle pojalle. Minusta tuli myöhemmin koti-isä myös Saritan pojalle. Perhekäsitys muokkautuu vuosien mittaan, nyt olen myös kahden ihanan teinitytön vaari. Vanhemman vastuu kapenee ajan myötä, poikani ovat täyttäneet jo viisikymmentä ja Saritan poikakin on jo 35. Tunnen olevani etuoikeutettu saadessani yhä olla osa heidän elämäänsä.

Mikä on sinulle nykyisin sopiva työtahti?

Keikkoja teen aika harvakseen ja vähän valikoiden, enimmäkseen konsertteja. Jos keikka on kauempana, on tärkeää pitää huolta riittävästä unesta. Keikan jälkeen on yliannos adrenaliinia veressä. Jos silloin tullaan pitkän matkan päästä, en yleensä saa nukuttua kotonakaan.

Viime kesien ulkoilmakonsertit ovat olleet erityisen mukavia. Kasarmitorilla elokuussa järjestetty keikka 2 000 ihmiselle kesäillassa oli Stadin kundille erityisen upea kokemus. En enää juuri tee festareita, siellä on tapahtunut niin tuntuva sukupolvenvaihdos. Tiedä sitten ensi kesästä, kun meneillään on 60-vuotisjuhlavuoteni artistina.

Suurin muutos työtahtiin tuli aikoja sitten, kun lähdin toimittajan työstäni Yleisradiosta freelanceriksi. Siinä olisi ollut mahdollisuus sohvaperunoitua, kun aamuisin ei tarvinnut enää lähteä ”oikeisiin” töihin. Siihen asti olin aina ollut toimittaja-laulaja-lauluntekijä.

Minulla on melkein päivittäin edelleen joku kitara sylissä. Viimeksi eilen lähti uusi biisi rakentumaan.

Mitä emme sinusta tiedä?

Minulla on ollut lapsesta asti korkeanpaikankammo. Kun pojat olivat pieniä, asuimme Töölössä. Tölikän kundeina menimme tietysti jossakin vaiheessa tutustumaan Stadionin torniin. Vasta hississä muistin kammoni. Ylhäällä 70 metrin korkeudessa menin seiniä pitkin ja pidin kaksin käsin pojista kiinni. Animaalinen kauhu, että voisimme pudota Stadikan kentälle, oli todellinen vankoista turvakaltereista huolimatta.

Jotta minut saisi edelleenkään Linnanmäellä vuoristorataan, pitäisi juottaa aika monta paukkua. Olen kyllä kokenut, miten radan ensimmäisen nousun aikana pelko muuttuu kauhuksi. Mutta sitten kun vaunu lähtee alaspäin, se vaihtuu aina helpottuneeksi riemuksi ja kiljumiseksi.