Häviäminen voi olla voittamisen vastakohta, mutta niiden väliin jää enin osa tapahtumista

Vanha kaveri kävi kesällä mökillä kylässä lastensa kanssa. Melko tyypillinen viime heinäkuun päivä ainakin Savossa: lämpöä reilut kymmenisen astetta ja sadetta. Uimaan ja grillaamaan ei ollut asiaa, joten pelasimme. Koripalloa, jalkapalloa, petankkia ja krokettia, mihin nyt sattui löytymään välineet ja pelikenttä joko mökiltä tai lähistöltä.

Teimme perhejaot, pelasin omien lasteni kanssa kaveriani ja hänen poikiaan vastaan. Se, miten päivän pelit tulisivat kulkemaan, kävi nopeasti selväksi. Meitä vietiin, ensimmäisessä lajissa ja kohta seuraavissa. Kun seurasin tuttavaperheen lapsia, kahta vilkasta poikaa pienellä ikäerolla, tappioihimme ei tarvinnut enää etsiä syytä. Laji kuin laji, pomppiva pallo tai kova kuula, alakouluikäiset pojat syöksyivät sutena kimppuun. Tämä on peli, tässä voi ja kuuluu voittaa. Meidän joukkueestamme tällainen hanakkuus puuttui. Kun toiset jo juoksivat, me vielä kelailimme, hmm, tällainen peli, onkohan kivaa, onko wörttiä, jaksaako.

Jokainen omaa tai lapsensa urheilemista joskus seurannut tietää, että ilman voitonhalua ei voi voittaa.

Mietin pelejämme vielä saunan jälkeen samana iltana. Tapahtumat jäivät mieleen, sillä todella tunnistin itseni ja poikani pojakseni. Emme halunneet tulenpalavasti voittaa, emme osanneet tai halunneet heittäytyä kilpailuun.

Luulen, että tärkein syy oli kokemuksen puute. En ole koskaan harrastanut mitään, jossa voitto olisi mitenkään tärkeää. Jääkiekkojoukkueeseen kuuluin lapsena parin vuoden ajan, sen jälkeen olen pelannut vain kavereiden kanssa. Paljon hauskempaa: ei harjoituksia, pelkkää pelailua ilman voitonpakkoa. Nuoruuden partioharrastukseen kuului kilpailuissa käynti, mutta luultavasti olisin lähtenyt parhaiden kavereitteni kanssa minne tahansa. Kilpailu, retki tai leiri, samapa tuo, samat tyypit jokaisessa niistä.

Kotonakaan en oppinut tai joutunut kilpailemaan. Neljä vuotta nuoremman siskon kokemus voi olla toinen, mutta omani on nyt aikuisiällä tämä: on kuin en olisi oppinut yleistä taitoa tai kieltä, jota monet puhuvat. Koulussakaan se ei tarttunut, mutta en kyllä usko, että se esimerkiksi lukiossamme tarttui kehenkään toiseenkaan.

Olisi liioittelua puhua ulkopuolisuudesta, mutta ilman intressiä kilpailla asioita katsoo jonkinlaisen etäisyyden päästä. Niin pinnalla kilpaileminen ja kilpailun kieli on lähes millä hyvänsä elämänalueella. Analytiikka kertoo, kenen jutulla oli eniten lukijoita, Facebook-päivitys sen, kuka sai kilpaillun työn tai asunnon tai kenen lapsi pääsi hyvään kouluun tai edustusjoukkueeseen. Rivien väleistä huomaa, kuka on mukana täydellinen vanhempi -kilpailussa ja kenet kilpailu on jo uuvuttanut.

Tämän kirjoittamista edeltävänä päivänä oli pojan koripallojoukkueen syksyn ensimmäinen peli. Voittamisen ja häviämisen näkökulmasta meinasi käydä huonosti: selvä johto suli täpärään voittoon vain yhdellä pisteellä. Ajomatkalla pelistä tai myöhemminkään illalla peluri ei kuitenkaan maininnut voittoa sanallakaan. Sitä vastoin sain kuulla siitä ja siitä korista, siitä syötöstä, siitä tilanteesta. Toisin sanoen itse pelistä.

Häviäminen voi olla voittamisen vastakohta, mutta niiden väliin jää enin osa tapahtumista ja se, että pelaaminen voi olla mukavaa touhua jo sinänsä. Peli kun ei ole kilpailemisen vaan leikin synonyymi.

Ei tosin kaikille, ymmärsin kun luin tuottajamme Hanna Parhaniemen esseen hänen omasta kilpailunhalustaan. Huvipuiston pallonheitto tai lautapeli perheen kanssa, vain voitolla on väliä. Edelliset ovat silti vain pieniä esimerkkejä siitä, millainen merkitys kilpailemisella on hänelle ollut. Suurempi merkitys on ollut sillä, miten kilpailemisesta tuli sellainen eteenpäin työntävä voima, joka sai paneutumaan niihinkin asioihin, joihin koulu ei saanut.