Kouluaikojen kokemukset tekivät minusta häviäjän – Aikuisena pakonomaisesta kilpailuvietistä tuli voimavara
Hanna Parhaniemen kilpailuvietti on vimmaisa, mutta näin ei ole ollut aina. Vietillä on varjonsa, mutta ennen kaikkea se on eteenpäin työntävä voima, joka on tehnyt mahdottomasta mahdollista.
Vielä yksi kymppi, ajattelen, ja pankkikortti pyyhkäisee huvipuiston pelipisteen maksupäätettä. Saan kolme koripalloa, kolme mahdollisuutta voittaa jättimäinen koirapehmolelu. Jokainen heitoista osuu koriin mutta kimpoaa pois. Takana jonottavat voihkaisevat myötätuntoisesti – olipa lähellä! Se ei lohduta yhtään. Halusin kotiini jättipehmon, sillä se olisi ollut enemmän kuin lelu. Se olisi ollut pokaalimainen meriitti, jota katsellessa voisi palata euforiseen voitonhuumantunteeseen silloin, kun usko omaan osaamiseen horjuu. Se olisi ollut merkki siitä, että kyllä minäkin pystyn.
Koko kotimatkan otti päähän. Rahaa paloi lähemmäs 70 euroa. Tiedän, että sillä rahalla olisin saanut ostettua sen samaisen koirapehmon – joltain pelissä voittaneelta, joka ei voittoaan tarvitse. Kuinka nöyryyttävää. Eikä se olisi tietenkään sama asia.
Soimasin. Olisi pitänyt keskittyä vain yhteen peliin eikä kokeilla kaikkea mahdollista. Miksi en keskittynyt lujemmin, uskonut itseeni enemmän?
