Kouluaikojen kokemukset tekivät minusta häviäjän – Aikuisena pakonomaisesta kilpailuvietistä tuli voimavara

Vielä yksi kymppi, ajattelen, ja pankkikortti pyyhkäisee huvipuiston pelipisteen maksupäätettä. Saan kolme koripalloa, kolme mahdollisuutta voittaa jättimäinen koirapehmolelu. Jokainen heitoista osuu koriin mutta kimpoaa pois. Takana jonottavat voihkaisevat myötätuntoisesti – olipa lähellä! Se ei lohduta yhtään. Halusin kotiini jättipehmon, sillä se olisi ollut enemmän kuin lelu. Se olisi ollut pokaalimainen meriitti, jota katsellessa voisi palata euforiseen voitonhuumantunteeseen silloin, kun usko omaan osaamiseen horjuu. Se olisi ollut merkki siitä, että kyllä minäkin pystyn.

Koko kotimatkan otti päähän. Rahaa paloi lähemmäs 70 euroa. Tiedän, että sillä rahalla olisin saanut ostettua sen samaisen koirapehmon – joltain pelissä voittaneelta, joka ei voittoaan tarvitse. Kuinka nöyryyttävää. Eikä se olisi tietenkään sama asia.

Soimasin. Olisi pitänyt keskittyä vain yhteen peliin eikä kokeilla kaikkea mahdollista. Miksi en keskittynyt lujemmin, uskonut itseeni enemmän?

En ole aina ollut kilpailuhenkinen. Ominaisuus ei valunut minuun verenperintönä. En muista nähneeni omien vanhempieni kilpailevan mistään koskaan, eivätkä he ole patistaneet minua kilpailemaan. Kotona ei harmiteltu sitä, kun en pärjännyt hiihto­kisoissa, eikä toisaalta tehty numeroa siitäkään, jos jostain sattui tulemaan menestystä. Sitä tapahtui harvoin. Minä nimittäin totuin häviämään.

Tunnistan kyllä lapsuudestani sen, kuinka harmitti hävitä isoveljelle tieto­konepelissä. Tuntui pakahduttavan epäreilulta, kun autopelissä veli kurvasi edelleni kierroksella samalla, kun oma autoni oli rämeikössä. Vaikka eihän se tietenkään ollut epäreilua. Viisi vuotta vanhempi veljeni yksinkertaisesti oli parempi kuin minä.

Ehkä tuollainen käytös kuului ikään, muistelen olleeni ripausta vaille kouluikäinen. Harjoittelin vasta pettymysten sietämistä ja tunteiden säätelyä. Pelien kautta se oli sallittua, muuten odotettiin kunnollista käytöstä.

Myöhemmin ymmärsin, että pääsin helpommalla, kun en edes yrittänyt pärjätä kilpailutilanteissa tai muissakaan mitattavissa olevissa asioissa.

Olin koulumaailman maanantaikappale. Vaikeuksia oli erityisesti lukiossa, missä aiemmin mukavasti sujuneet aineetkin, äidinkieli ja kielet, alkoivat sakata. Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei huonouteni ollut niin yksiselitteistä eikä huono ole sama asia kuin tyhmä. Siltä se kuitenkin lapsena enimmäkseen tuntui. Ympäristö ruokki uskomusta avokätisesti.

Kouluaikoinani, 1990-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa, oli vain yksi opiskelutapa – istua hiljaa, kuunnella ja tehdä, mitä sanottiin, eli lukea kysymyksiä ja kirjoittaa vastaukset paperille. Jos asiat eivät menneet perille, se oli enimmäkseen oma ongelma. Tekemisen kautta parhaiten oppivat ja visuaalista apua tarvitsevat saivat kummastella itsekseen, miksi en tajua mitään.

Oman lisukkeensa toi opettaja, jolla oli säikyttelykäytäntö. Hän möläytti yhtäkkiä kesken opetuksen jonkun oppilaan nimen ilmoille ja penäsi vastausta johonkin kysymykseen. Ensimmäisenä tehtävänä oli keksiä, kenelle kysymys oli osoitettu: Hannalle, Hannulle, Hannelle vai kenties Hannelelle. En tiedä, nielaisiko opettaja nimen lopun tarkoituksella vai huomaamatta. Hän katsoi silmiin vasta siinä vaiheessa, kun hiljaisuus ehti jatkua liian pitkään, samalla huutaen jotain sen suuntaista, että eikö mennyt perille. Ja kysymykseen oli oltava oikea vastaus. Väärästä vastauksesta seurasi pilkallista naureskelua, sellaisen hengen luomista, että katsokaa nyt, ei tuommoista tiennyt, huh huh! Minä en tiennyt oikeita vastauksia. Giljotiinin osuessa kohdalle tuli mumistua jotain epämääräistä tai sanottua vain, ettei tiedä. Riski vastata väärin oli liian suuri. En halunnut narriksi parrasvaloihin.

Se, että olisi selvinnyt tilanteesta ehjin nahoin eli vastaamalla oikein, ei ollut riittävä motivaatio pänttäämiselle. Kaikki lemmikinomistajat tietävät, että raippa on huono porkkana. Kaunis numero koe­lapussa taas oli liian abstrakti tavoite.

Kuvaamataidosta toivoin kyllä salaa kiitettävää arvosanaa todistukseen. Se oli niitä harvoja aineita, joissa koin olevani hyvä. Kaverit kun olivat menneet kehumaan. Mutta ei, arvosana oli se sama kasi kuin lähes jokaisella. En ollutkaan yhtään sen kummoisempi. Kun lopulta sain yläkoulussa keramiikkakurssista täyden kympin, olin mykistynyt. Näin vuosikymmenien jälkeenkin on herkistyttävää ajatella, että sen kurssin opettaja näki kädenjäljessäni jotain erityistä. Olin tehnyt jotain oikein. Joku näki minut massasta. Se tuntui kuitenkin lähinnä poikkeukselta, enkä löytänyt vielä tunnetta, että voisin toistaa saman joskus.

Lukiossa halusin suorittaa taidestipendin. Sitä varten oli kurssi, jonka ideana oli suunnitella ja toteuttaa kolmeosainen työ. Minut valtasi kauhu. Halusin ihan tolkuttoman paljon tehdä kiitettävän kokonaisuuden. Mitä, jos en onnistuisi tässä ainoassa oppiaineessa, jossa oli tapana pärjätä? Jätin kurssin varmuuden vuoksi kesken. Halusin suojella itseäni pettymykseltä. Oli turvallista olla näkymätön ja pärjäämätön. Opettaja oletti luovuttamisen johtuvan siitä, että olin niin hyvä koulussa ja halusin keskittyä muihin aineisiin. Kuinka väärässä hän olikaan – ja toisaalta ei kuitenkaan. Hän näki minussa perfektionistin, joksi en tahdo vieläkään tunnustautua. Eihän perfektionisti nyt luovuttaisi ja tyytyisi?

Koululiikunnassa olin kohtuullinen, mutta joukossa oli aina joku parempi. Opettajan silmissä hän loisti, me muut olimme massaa. Ei kannattanut antaa kaikkeaan, sillä paras oli jo valittu – kunnes menin osallistumaan koulun ulkopuoliseen yleisurheilukilpailuun. Kiekonheittopisteellä kiekko tuntui mukavalta kädessä. Se oli kevyempi kuin kuula, jonka työnnössä tuli aina keskinkertainen tulos, ihan sama, miten puhkui. Ja kiekkohan lensi. Pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan, miltä tuntui seistä palkintokorokkeella, muistaakseni hopeasijalla. Tunne oli ennenkokematon. Oli kuin olisin irtaantunut kehosta. Olinko se tosiaan minä? Kilpailuviettini ei kuitenkaan saanut vielä tulta alleen, sillä lopputulos tuntui lähinnä virheeltä, onnekkaalta sattumalta.

Olihan sitä muutakin. Keskittymis­kyvyn ja kiinnostuksen puutteet nojasivat toisiinsa. En voinut ymmärtää, miksi piti opetella kertotaulu ulkoa, jos laskukone pystyi tekemään saman puolestani. Mitä ihmettä tekisin sillä tiedolla, kuka Suomen presidenttinä oli milloinkin tai minkä verran milläkin alkuaineella on protoneja?

Miten koulumenestys, tai tässä tapauksessa sen puute, liittyy kilpailuviettiin? Väitän, että aika paljonkin. Kouluaikojen kokemukset sammuttivat halun yrittää. Tuntui jopa itsestään selvältä tyytyä keskikertaisuuksiin. Koin, että parhaimmat asiat olivat ulottumattomissani, niin kilpailuissa kuin elämässä yleisestikin. Muistan esimerkiksi tilanteen, jossa tapasin kaksi poikaa yhteisten kavereiden kautta. Suljin hauskemmalta vaikuttaneen tyypin heti mielestäni. En ollut hänen tasoonsa sopiva. Tällaiseen ajatusmaailmaan toki vaikutti myös esimerkiksi se, kuinka alakouluaikoina ikään kuin pisteytimme toisemme luokkakuvan eli ulkonäön perusteella. Tytöt laitettiin huutoäänestysperiaatteella paremmuusjärjestykseen. Taisin olla kolmanneksi viimeinen. Kaikki tällainen viimeistelee sen, että pysyy valokeilan laidalla. En halunnut ottaa riskiä siitä, että mokaisin ja joutuisin vielä alemmas arvoasteikolla.

Olin aina luovuttanut jo ennakkoon. Ehkä välttelin pettymystä, kelpaamattomuuden tunnetta. Kun oli suosiolla keskinkertainen tai huono, ei ollut painetta. Mutta eipä tullut tuloksiakaan.

Koulu oli kuitenkin mukana myös muuttamassa suuntaani. Kilpailuhenkisyys oli ehkä aiemmin jo alkanut hiippailla luokseni, mutta ammattikorkeakoulussa askeleet alkoivat muuttua näkyviksi.

Se alkoi heti ensimmäisinä päivinä, kun ryhmäydyimme pelaamalla paintballia. Arpaonni teki minusta toisen jouk­kueen kapteenin. Arvalla oli ehkä kutinaa. Voitonjano löysi minut puskan juurelta makaamassa pelottavasti puhiseva kaasunaamarimainen möhkäle naamallani. Kun ensimmäinen värikuula räjähti vastustajan suojahaalarille, sisälläni läikähti. Olin osunut! Kymmenien metrien matkan päästä ihanasta piilopaikastani pakoon luikkiva luokkakaverini joutui marssimaan häntä koipien välissä ”latauspaikalle”. Säälittävää, mutta toisaalta ihanaa. Olin muuttunut harmaasta massasta vaaralliseksi taistelijaksi. Näillä ihmisillä ei ollut vielä odotuksia suhteeni, mutta silti tuntui kuin olisin yllättänyt kaikki. Suurin yllättyjä olin tietysti minä itse. Oli kuin olisin ojentanut lahjan hänelle, joka olin lapsena.

Sen jälkeen aloin nautiskella lauta­peleistä. Jostain syystä en pelännyt enää häviämistä niin paljon, enkä hävennyt vääriä vastauksia. Ympäristö oli turvallinen. Kahleet irtosivat ympäriltäni.

Kouluarvosanojen suuntakin muuttui dramaattisesti. Viitonen oli yhtäkkiä uusi kymppi, kirjaimellisesti. Olin löytänyt paikkani. Aloin nähdä eteenpäin ja tavoitella asioita, jotka kiinnostivat. Olin valmis mahdollisesti elämänpituiselle matkalle – matkalle kilpailuhulluksi.

Merkittävin käännekohta tapahtui kuitenkin vasta vuonna 2017. Katselimme puolisoni kanssa Haluat­ko miljonääriksi? -televisiovisailua. Vastasin kysymyksiin mielestäni yllättävän osuvasti kotisohvalla, kukapa ei. Lopulta sanoin sen ääneen. Minä haluan olla ja minä tulen olemaan tuossa kilpailijan paikalla vielä. Ja niin myös kävi.

Minulla taisi olla muutama kuukausi aikaa treenata kilpailua varten valituksi tulemisen ja kuvausten välillä. Hankin vihon, jonne nimesin sivuja sen mukaan, mitä pitäisi harjoitella. Aihealueita oli paljon: maantiedosta historiaan, kemiasta urheilutuloksiin. Pänttäsin joka päivä. Kirjoitin asioita ylös, että ne jäisivät paremmin mieleen. Keksin muistisääntöjä. Lisäksi mietin jatkuvasti uusia asioita opeteltavaksi. Googlailin, pelasin älypelejä, katsoin visailuohjelmia ja tein itselleni kokeita.

Olin löytänyt riittävän hyvän motivaattorin opetella Suomen presidentit aikajärjestyksessä. Vihdoinkin oppi meni perille.

Kilpailusta jäi käteen 7 000 euroa miinus verot. Se oli mainio suoritus siihen nähden, että tuli mokattuakin, minkä seurauksena minusta tehtiin muutama meemi. En jaksanut pahoittaa mieltäni.

Kun oli muutaman kuukauden ajan ahtanut päähänsä tietoa päivittäin, kilpailun jälkeen oli ontto olo. Tässäkö se oli? Riuduin ikävästä hot seatille, kunnes pääsin mukaan seuraavaan televisiovisaan, ja seuraavaan ja sitä seuraavaan. Noin kerran vuodessa naamani helähti ruutuihin välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Viimeisimmässä en jaksanut olla enää yhtään turvallisuushakuinen ja laskelmoiva. Laitoin kaikki panokset peliin ja hävisin roimasti. Se ei haitannut yhtään. Oli ihmeellisen vapauttava olo, kun oli antanut vain mennä, nautiskellut kokemuksesta. Mitä sitten, vaikka möläyttäisin kaiken kansan nähden jotain tyhmää, jos en tietäisikään vastausta johonkin yksinkertaiseen, perussivistyksen piiriin kuuluvaan kysymykseen? Se on vain elämää, ohikiitävää viihdettä, josta tulee muutama uusinta, ja sitten se unohtuu.

Kilpailuhenkisyydellä ei ole puhtoinen maine. Kokemukseni mukaan kilpailuvimma on joidenkin mielestä synonyymi häikäilemättömyydelle ja halulle nujertaa toisia sekä sille, ettei kestä häviämistä. Kilpailuvietin tunnustaminen tuntuu välillä siltä kuin kantaisi varoituskolmiota käsissään. Se on musta leima keskellä otsaa.

Kyllä, minä saatan hyvinkin kettuilla, jos joku ottaa minulta takkiin mölkkymatsissa tai korttipelissä, kunhan se sopii tunnelmaan ja kanssakilpailijoiden pirtaan. Häviökin saattaa harmittaa, aiheuttaa jopa unettomia öitä, mutta osaan silti myöntää tappioni ja taputtaa niille, jotka aplodit ansaitsevat. Tunnen toisinaan myös syvää sympatiaa hävinneitä kohtaan. Pyysin yhdessä visailuohjelmassa jopa anteeksi parilta kanssakilpailijalta, sillä tiesin, että oma etenemiseni tarkoitti heidän kannaltaan ikävää tilannetta.

Kun pelasin vielä salibandyä, itkin lähes jokaisen tappion jälkeen pukuhuoneessa tai viimeistään kotona. Maalivahtina tuntui kuin olisin pettänyt koko joukkueen. Joukkuepeli on joukkuepeliä, eikä kaikki ole viimeisen portinvartijan käsissä. Kuitenkin juuri joukkuepelissä – tai kun lapsi haaveilee huvipuistossa jättikoirasta – tappio on myrkkyä ja ankaruus itseä kohtaan soimaa. Halusin tehdä kaikkeni joukkueeni eteen, eikä häviö tunnu todisteelta siitä, että näin olisi tapahtunut. Suurin viholliseni kilpailuissa olenkin siis minä itse, ne tavoitteet, jotka olen itselleni asettanut. Yleensä se tavoite on olla paras.

Voitto on kuitenkin saatava sääntöjen mukaan. Voitto ei tuntuisi hyvältä, jos takaraivossa kolottaisi huiputtajan tuska. Voitto on voitto vain silloin, kun se on ansaittu (siksi en halua puhua tämän vuoden Euroviisuista).

Ansaittu voitto on myös se, mikä vie eteenpäin. Sen eteen on tehty töitä, ja se on tuonut tulosta. Ja kun yksi etappi on saavutettu, voi alkaa miettiä seuraavaa. Ei tarvitse tehdä suuria liikkuja elämässä, voi osallistua esimerkiksi pubivisaan tai pelata shakkia tavallisena tiistai-iltana omassa olohuoneessa.

Eikä aina tarvitse olla kysymys varsinaisesta kilpailusta. Kilpailuvietti auttaa luomaan itselle tavoitteita odottamattomiin paikkoihin. Mentaliteettia voi käyttää vaikka puutarhatöissä. Mihin ja miten kokeilisin tänä syksynä istuttaa sipulit, jotta ensi keväänä voisin nauttia kukkaloistosta? Sitten, kun saan tavallisen tulppaanin nousemaan, voin kokeilla harvinaisempaa, vaativampaa lajiketta. Kerrottakoon, että myyrät tai kotipihamme konstikas maaperä johtavat tätä peliä tasan 6–0. Taputukset niille. En kuitenkaan lakkaa yrittämästä.

Väitän, että kilpailuviettini on kokemusteni ja elinympäristöni synnyttämä ominaisuus. Vaikka se ei tullut minulle geenien mukana, omasta jälkikasvustani voisi päätellä, että se voi kyllä virrata veren mukana.

”Ai onko se joku kilpailu? Voiko siinä voittaa jotain?”

Siinä kaksi lausetta, joita kuulen aika usein poikani suusta. Samat lauseet kuuluvat vielä useammin omasta suustani. Samalla, kun muistutan lapselle, ettei voittaminen ole tärkeintä, nieleskelen tyytyväisyyden myhäilyäni. Ehkä tulee aika, kun lautapeli-illassa on lisäkseni toinenkin, joka haluaa pelata vielä yhden kerran. Voisin hävitä milloin vain hänen puolestaan. Tärkeintä ei ole voitto vaan oman lapsen voitto.

Kauppakeskuksessa poikani pyytää silmät kiiluen, että minä menisin toiseen kerrokseen hissillä, hän portaita pitkin. Ymmärrän yskän heti. Tiedän, miten hauskalta tuntuu voittaa omilla jaloillaan tekninen hissi. Kun hissin ovet viimein avautuvat ylhäällä, edessä on poika riemukkaalla ilmeellä. Minun poikani.

Jutun otsikkoa muokattu ja linkki Haluatko miljonääriksi -ohjelmaan lisätty 18.10.2023 kello 10.08.