Katsoin aikanaan Suurinta pudottajaa innolla – nyt hävettää tunnustaa, että rakastin ohjelmaa
Television laihdutusohjelmat ovat nyt historiaa, ja hyvä niin. Merkittävissä muutoksissa mittarina ei ole kilo vaan ilo, kirjoittaa Lotta Backlund.
Netflixissä julkaistiin hiljattain dokumentti Fit for TV: The Reality of The Biggest Loser, joka repii riekaleiksi koko maailman tunnetuimman laihdutusohjelman. Yhdysvaltalainen Suurin pudottaja sai aikanaan miljoonat ihmiset ruudun ääreen. Olin itsekin yksi heistä, ja nyt vähän hävettää tunnustaa, että rakastin ohjelmaa. Olin laihdutusharrastaja, joka 2010-luvun alussa ahmi kaiken, mikä liittyi painonpudotukseen.
Dokumentti paljastaa sen, minkä tietenkin jo tiesimme: kilpailijoiden laihdutus tapahtui epäterveellisin, jopa vaarallisin keinoin. Entiset osallistujat kertoivat syöneensä joinain päivinä jopa vain 800 kaloria ja treenanneensa kahdeksan tuntia vuorokaudessa. Moni loukkaantui, osa sai pysyviä vammoja. Ja kuten odottaa saattoi, tulokset eivät olleet pysyviä, vaan keho ja mieli ottivat nopeasti takaisin menetetyn.
”Laihdutusohjelmat ovat vanhentuneet huonosti. Nyt ne loistavat poissaolollaan ja syitä on useita.”
Muistan seuranneeni Suurimman pudottajan lisäksi myös Hurjaa painonpudotusta, jossa valmentaja muutti ylipainoisen osallistujan kotiin kuukausiksi ja väänsi arjen uusiksi. Tämä kuulosti hieman inhimillisemmältä, mutta tavoitteena oli sielläkin pudottaa kymmeniä tai jopa toistasataa kiloa. Televisio vaatii suuria numeroita ja dramaattisia loppuhuipennuksia.
Siksi laihdutusohjelmat ovat vanhentuneet huonosti. Nyt ne loistavat poissaolollaan ja syitä on useita. Ensinnäkin tieto lisääntyi. Nykyään tiedetään, että pysyvää painonpudotusta ei saa rääkillä eikä keinoilla, joita ei voi omaksua loppuelämän arkeen. Puhetapakin muuttui. Laihduttamisen sijaan alettiin puhua hyvinvoinnista, jaksamisesta ja elämäntapamuutoksesta. Ne on saatava kuntoon, jos mielii pudottaa painoaan pysyvästi tai edes pysyvähkösti. Onnellisuuden ja elämänlaadun täytyy kiinnostaa puntaria enemmän. Myös kulttuuri kehittyi. Jokainen sivistynyt ihminen tietää, ettei toisten kehoja kuulu kommentoida, olivat ne minkäkokoisia tai -kykyisiä tahansa.
Suomalaiset laihdutusohjelmat olivat terveyden kannalta yleensä maltillisempia kuin amerikkalaiset serkkunsa. Meillä ei ollut budjetteja kuvata kuukausien mittaisia matkoja kohti suuria numeroita. Televisioviihteessä se oli ongelma: pieni ja terveellinen muutos ei näytä yhtä dramaattiselta kuin sadan kilon painonpudotus.
Kotimaiset laihdutusohjelmat kuten Rakas, sinusta on tullut pullukka tai Hurjat rakkauskilot eivät koskaan saaneet megamenestystä, koska parinkinkymmenen kilon pudotus näyttää televisiossa kädenlämpöiseltä, kun vertailukohtana on ohjelma, jossa voittaja saattoi ilmaantua finaaliin 60 kiloa köykäisempänä.
Joka tapauksessa laihdutusohjelmat ovat nyt historiaa, ja hyvä niin. Merkittävissä muutoksissa mittarina ei ole kilo vaan ilo.
