Pannuilla ja grilleissä valmistuvat puhtaiden sisävesien kalat ja kotimaisten tuottajien lihat. Me suomalaiset osaamme vaatia laadukkaita elintarvikkeita. Mutta osaammeko arvostaa niitä?
Suomalaiset kotitaloudet heittävät jätteisiin vuosittain syömäkelpoista ruokaa lähes 30 kiloa jokaista asukasta kohden. Vähittäis- ja tukkukaupoista biojätteisiin kipataan ruokaa 65–75 miljoonaa kiloa. Kun tämäkin lasti jaetaan jokaisen suomalaisen taakaksi, se tarkoittaa yhteensä yli 40 kiloa hukattua ruokaa per asukas.
Syitä ruoan pois heittämiseen on varmasti monia. Jokainen, joka on kerran sairastanut kunnon vatsataudin, nuuskii väriään tai muotoaan vähänkin muuttaneen ruoka-aineen kahteen kertaan ja mieluummin heittää sen pois, kuin koettelee onneaan. Me suomalaiset uskomme ”viimeinen käyttöpäivä” -merkintään kuin vuoreen, vaikka nykyisillä pakkaus- ja säilytysmenetelmillä ruoka pysyy syömäkelpoisena useita päiviä päivämäärän jälkeen.
Yksi syy lienee myös se, että meistä on auttamattomasti tullut uusavuttomia. Emme osaa enää tuunata jääkaappiin jääneistä tähteistä kelvollista suuhunpantavaa. Litsahtaneet marjat voi hyvin kiehauttaa hilloksi. Ylikypsistä tomaateista saa erinomaista salsaa ja jo tummuneista avokadoista trendikästä guacamolea.
Ruokakriittisten parjaamaan pitsaan voi pilkkoa monenlaista ylijäämää: kinkkua, vihanneksia, juustoja. Kotitekoisena se saadaan näyttämään lähes terveysvaikutteiselta elintarvikkeelta. Pyttipannunkin kunnian arkiruokana voisi palauttaa, eikä nauttia sitä ainoastaan retroravintoloiden klassikkoannoksena.
Vaikka emme ole Euroopan mittakaavassa pahimpia ruoanhaaskaajia – muualla Euroopassa ruokahävikki on keskimäärin 50–60 kiloa henkeä kohti vuodessa – niin silti voisimme useammin valmistaa ”veckans översigtiä” eli tarjota perheelle yhteenvetoa jääkaappiin viikon aikana jääneistä ruoantähteistä.
Valitamme, että ruoka maksaa. Olisiko vihdoin aika myös arvostaa sitä koko rahan edestä?
Koko maailmassa ruoan kysynnän ennustetaan kaksinkertaistuvan seuraavan 40 vuoden aikana. Jatkuva ilmaston lämpeneminen altistaa miljoonia ihmisiä nälänhädälle ja vakaville sairauksille, kuten malarialle. Pahimmassa tapauksessa miljardit ihmiset kärsisivät vesipulasta. Myös polttoainevarojen hupenemisella on radikaaleja vaikutuksia elintarviketuotantoon.
Huoli siitä, riittääkö ruoka, saattaa olla teollisissa maissa vielä vuosikymmenien päässä, mutta ruoan saavuttamattomuus on jo tätä päivää. Yhdysvalloissa käytetään määritelmää ”food desert”, ruoka-aavikko, kun puhutaan alueista, joissa matalatuloisilla perheillä ei ole laisinkaan tai on vain vähäinen mahdollisuus päästä käsiksi terveelliseen, tuoreeseen ruokaan. Jo noin 10 prosenttia maan alueista arvioidaan olevan ruoka-aavikkoa.
Ruoka-aavikko-määritelmää ryhdyttiin käyttämään 90-luvun alussa Britanniassa, kun tutkittiin eroja ruoan hinnoittelussa ja kirjattiin alueita, joissa ihmisillä on rajoitettu pääsy vähittäiskauppaan.
Esteet ruoan hankintaan voivat olla taloudellisia tai sosiaalisia. Erityisesti terveellisen tuoreen ruoan hinta on liian korkea, tai riittävän monipuolisia ruokakauppoja ei ole lähettyvillä. Ruoka-aavikko voi yhtä hyvin olla kaupunki- kuin maaseutuilmiö. Tunnusomaista näille asuinalueille on ihmisten köyhyys ja syrjäytyminen sekä usein myös epäterveellisestä ruoasta seuraavat ongelmat, kuten liikalihavuus.
Vieläkin harmittaa, että EU:n elintarvikevirasto luiskahti italialaisille. Virasto olisi ollut oiva äänenvahvistin, kun rummutamme maailmalle laadukkaita ja puhtaita elintarvikkeitamme.
Ei sen puoleen, hengenvahvistus olisi silloin tällöin paikallaan myös kotirintamalla. Meidän pitää rohkeammin luottaa omiin vahvuuksiimme. Kun keväällä kävelin Helsingin keskustassa, useammankin ravintolan edustalla oli kyltti: Parsaviikot. Harmikseni en ole kertaakaan nähnyt ravintolan edessä kylttiä: ”Tänään kotimaisia uusia perunoita!
