Matti Kannistolla ja Janne Koponen-Kovasella on harrastus, joka pelastaa henkiä
Hattulan vapaapalokunta on 120-vuotias yhdistys, joka vastaa ihmisten ja eläinten hätään Hämeessä. VPK on Matti Kannistolle ja Janne Koponen-Kovaselle enemmän kuin harrastus.
Vanhempi sopimuspelastaja Janne Koponen-Kovanen on pukenut savusukeltajan varusteet ylleen. Hän laittaa maskin kasvoilleen ja alkaa hengittää ilmaa paineilmalaitteesta. Seuraavaksi hän alkaa kantaa letkukelaa. 25 metriä ja käännös takaisin.
Vapaapalokunnan palopäällikkö Matti Kannisto seisoo vieressä Hattulan paloaseman pihalla ja ottaa aikaa. Harjoituksessa jäljitellään savusukellustestin yhtä osiota. Testi on läpäistävä hyväksytysti vuosittain, jotta kelpoisuus savusukellukseen säilyy.
Illemmalla VPK kokoontuu paloasemalle harjoittelemaan lisää, kuten muinakin viikkoina. Hattulan VPK:lta edellytetään 40 viikkoharjoitusta vuodessa.
– Joitakin pelastustehtäviä ei osu palokuntalaisen kohdalle ikinä, mutta silti niitäkin varten treenataan, Kannisto sanoo.
Hattulan VPK-yhdistys täyttää tänä vuonna 120 vuotta. Se toimii sopimuspalokuntana Kanta-Hämeen pelastuslaitoksen ohjauksessa.
Suurten kaupunkien ammattipalokuntien voimavarat eivät riitä koko maakunnasta huolehtimiseen. Vapaapalokuntaa kutsutaan sopimuspalokunnaksi, kun se toimii pelastuslaitoksen tukena.
Hattulan paloaseman omistaa Hattulan kunta, joka vuokraa sitä Kanta-Hämeen hyvinvointialueelle. Pelastuslaitos tarjoaa Hattulan VPK:lle kaluston ja varusteet ja maksaa sopimuskorvauksen, jolla muun muassa koulutetaan henkilöstöä. Lisäksi kukin sopimuspelastaja saa hälytyksistä tuntikorvauksen, 11–13 euroa.
– Korvauksen takia tätä ei kuitenkaan tehdä, vaan halu harrastaa syntyy ihan muusta, Kannisto sanoo.
Hän korostaa, että VPK on yhdistys ja toiminta siinä harrastus. Koposen treeniä seuratessa huomaa, että toiminta eroaa ammattipelastajien työstä varsin vähän. Hattulan VPK-väen sopimukseen kuuluu, että pelastajat taitavat muun muassa savusukelluksen, ensivasteen eli ensiavun antamisen sekä liikenne- ja pintapelastamisen.
Janne Koponen-Kovanen aloitti harrastuksen seitsemänvuotiaana Kuopiossa. Lapsena tuntui hienolta päästä paloauton kyytiin, sammuttamaan harjoituspaloja suihkuputkella ja saada omat haalarit.
– VPK:ssa oppii paljon monenlaista, mitä muissa harrastuksissa ei. Tästä on tullut jo varhain minulle elämäntapa.
Hän jatkoi nuoriso-osastosta sopimuspelastajaksi silloisen sammutustyökurssin suoritettuaan.
– Ensimmäistä hälytystehtävää en muista, taisin olla niin täpinöissäni.
Mieleen on silti jäänyt Kuopion linja-autoturma vuonna 2018, jossa tilausajossa ollut linja-auto ajoi sillankaiteen läpi rautatielle. Koponen-Kovanen oli suuronnettomuuspaikalla ensimmäisten pelastajien joukossa ja auttoi uhreja ulos linja-autosta.
Palokunta on muovannut myös siviilielämää, sillä hän tapasi puolisonsa VPK:ssa. Monelle kaverille on käynyt samoin, Koponen-Kovanen sanoo. Kun pariskunta muutti Hattulaan jokunen vuosi sitten, he siirtyivät paikalliseen yhdistykseen.
– Tänne oli todella helppo tulla uutena, ja meidät toivotettiin heti tervetulleeksi porukkaan.
Syntyjään hattulalainen Kannisto muistaa ensimmäisen tehtävänsä 2000-luvun alussa. VPK kävi nostamassa lehmän kuraisesta ojasta.
– Totta kai minut nuorimpana laitettiin ojan puolelle tuuppaamaan, hän naurahtaa.
Kannisto on ollut VPK:ssa yli 30 vuotta. Hän aloitti harrastuksen isänsä jäljissä ja on edennyt päälliköksi, jonka yhdistys valitsee ja koulututtaa keskuudestaan. Hän tekee harjoitussuunnitelmat ja varmistaa, että toiminta sujuu. Pomo hän ei kuitenkaan ole, koska VPK ei ole työtä.
– Tärkeintä on porukkaan kuuluminen, yhteisöllisyys. Toki pääsen tekemään itseäni kiinnostavia asioita.
Yhteishenkeä kohotetaan muutenkin kuin hälytyksissä ja harjoituksissa. Sauna lämpiää harjoitusten ja hälytysten jälkeen ja yhdessä vietetään pikkujouluja, pelataan salibandya ja käydään teatteriretkillä.
Kun kansalainen soittaa hätäkeskukseen Hattulan aluetta koskettavissa tehtävissä, paikalle hälytetään VPK. Viime vuonna Hattulan VPK lähti hälytykselle 178 kertaa, joista 14 oli ensivastetehtäviä. Viimeisen kymmenen vuoden ajalla tehtävämäärät ovat olleet hitaassa nousussa. Ensivastetehtävistä yleisin on elvytystehtävä ja pelastustehtävistä liikenneonnettomuus.
Hälytys tulee palokuntalaisten kännykkään ja hakulaitteeseen. Jokainen päättää itse, pääseekö tehtävälle. Aikaa keskinäiselle viestittelylle siitä, kuka asemalle ehtii, ei ole. Hattulan vasteaika hälytykselle on hyvin vaativa, viisi minuuttia. Siinä ajassa pitäisi ensivastetehtävälle lähteä kaksi sopimuspelastajaa ja muille pelastustehtäville ryhmänjohtaja ja kolme sopimuspelastajaa.
– Emme aina ehdi liikenteeseen viidessä minuutissa, mutta siihen pyrimme, Kannisto sanoo.
Hän muistaa viime vuosilta vain muutaman kerran, kun ryhmää ei ole saatu ajoissa kokoon. Tästä syystä tehtävälle lähetetään aina Hämeenlinnasta myös ammattipelastajien ryhmä kaiken varalta.
Jos VPK ennättää hälytyspaikalle ensin, se käy toimeen välittömästi, oli kyse sitten elvytyksestä tai ihmisten pelastamisesta tulipalosta. Kun paikalle tulevat ammattipelastajat, VPK avustaa. Työnjako perustuu tarkkaan ennakkosuunnitteluun, Kannisto kertoo.
Koponen-Kovanen asuu noin kilometrin päässä paloasemasta. Hän ja puoliso pääsevät nopeasti hälytyksille, mutta töiden aikana se ei onnistu. Koponen-Kovanen työskentelee Hämeenlinnassa tehtaalla ja puoliso on ammatiltaan sairaanhoitaja. Kannisto asuu vartin päässä, joten hän ei ehdi hälytyksille.
Jäseniä on monen ikäisiä, useimmat noin kolmekymppisiä. On korkeasti koulutettuja ja ammattiosaajia. Siviiliammateista on hyötyä: joukossa on kuljettajia, laitosmiehiä, jotka tuntevat koneet, ja terveydenhuollon väkeä – kuten päällikkö, ammatiltaan ensihoitaja.
Hälytysosastossa on kolme naista, loput miehiä. Mitään syytä sille, etteikö VPK sopisi naisille, ei ole, Kannisto sanoo. Sopimuspelastajia on yhteensä 22.
– Tulemme sillä juuri ja juuri toimeen. Noin 30 olisi ihanteellinen määrä, Kannisto sanoo.
Vapaapalokunnissa mietitään koko ajan, miten taata riittävä jäsenmäärä, jotta pelastustoiminta säilyy. Hattulan VPK käy esittäytymässä kunnan tapahtumissa ja järjestää nuoriso-osastolle toimintaa. Moni nykyinen sopimuspelastaja on entinen palokuntanuori.
Tavallinen ihminen, joka on hyvässä fyysisessä ja henkisessä kunnossa, pärjää pelastajana.
– Ihmemiehiä tai -naisia emme etsi. Luonteeltaan on hyvä olla sellainen, että pystyy ottamaan ohjeita vastaan ja pitkäjänteisyyttä tarvitaan, että käy vaadittavat kurssit.
Hälytyksille on kelpoinen, kun on suorittanut pelastustoiminnan peruskurssin. Kannisto toivoo, että pelastuslaitos järjestäisi kursseja useammin.
– Silloin saisimme nopeammin pätevöitettyä henkilökuntaa. Jos saamme uuden jäsenen, menee miltei vuosi tai kaksi, että hän voi lähteä hälytyksille.
Paloaseman lähettyvillä humisee moottoritie. Kun Kannisto oli nuori sopimuspelastaja, vanhalla kolmostiellä sattui pahoja onnettomuuksia. Muutaman onnettomuuden hän muistaa yhä.
– Kun mitään ei ole tehtävissä, se tuntuu pysäyttävältä.
– Vakavia tehtäviä käydään porukalla läpi, etteivät ne jää painamaan, Koponen-Kovanen jatkaa.
VPK on paitsi harrastus ja elämäntapa, myös tärkeää vapaaehtoistyötä toisten hyväksi. Merkityksellisyys saa hattulalaiset tekemään satoja talkootunteja vuodessa.
Koponen-Kovasen mieleen on jäänyt koiran pelastaminen jäistä. Hän ja toinen pelastaja kiskoivat pelastuslautan puoliksi uiden 300 metrin matkan järvelle jään pettäessä koko ajan alta.
– Se on fyysisesti raskain tehtävä, jolla olen ollut. Saimme koiran turvaan.
– On hieno tunne, kun pystymme auttamaan ihmisiä ja eläimiä hädässä, Kannisto jatkaa.
Kanniston mukaan yhteiskunta on turvallisempi kuin 1990-luvulla. Rakennuspaloja syttyy vähemmän rakennustekniikan kehityksen ja turvalaitteiden myötä. Puulla lämmitetään vähemmän.
Kolmostiellä vakavia onnettomuuksia sattuu yhä, mutta harvemmin. Autotkin ovat turvallisempia, ja moni nousee kolariautosta omin neuvoin.
Arvostetaanko vapaapalokuntalaisten työtä?
– Minusta tuntuu, että arvostetaan. Saamme kiitosta hälytysten jälkeen ja tilanteissa, kun ihmiset ymmärtävät, että teemme tätä vapaaehtoisina, Kannisto sanoo.
Hyvinvointialueiden tiukat säästöt koskevat myös pelastustoimea.
– Ammattilaiset toimivat vähimmäismiehistöllä, mikä on lakien ja työturvallisuuden kannalta mahdollista. Jos tulee iso hälytys tai kaksi tavanomaista yhtä aikaa, ilman VPK:n apua ei pärjätä.
Myös Hattulassa pitää säästää. Koulutuksia järjestetään harvemmin eikä kalustoa uusita taajaan.
– Jos yhteiskunta ei satsaa pelastustoiminnan rahoitukseen, se näkyy myös sopimuspalokunnissa.
Kanniston mukaan pelastuslaitoksen johdosta on luvattu, että alueen palokuntia ei lakkauteta.
– Näkisin, että VPK:n arvo ymmärretään, koska voimme varsin halvalla vahvistaa pelastustoimea. Ja jos VPK kerran jostain kylästä lakkautetaan, sitä tuskin enää saa takaisin.
