Apu

Erikoishaastattelu: Harvardin professori Charles Nelson selvitti, miten tärkeää läheisyys on kehitykselle – ”Rakkauden puutetta kärsineet lapset jäävät pienemmiksi”

Erikoishaastattelu: Harvardin professori Charles Nelson selvitti, miten tärkeää läheisyys on kehitykselle – ”Rakkauden puutetta kärsineet lapset jäävät pienemmiksi”
Harvardin tähtiprofessori Charles Nelson on tutkinut vuosikymmeniä lastenkotien ja slummien lapsia – nyt hänellä on vallankumouksellista sanottavaa elinympäristöjen, geenien ja rakkauden merkityksestä lapsen kehitykseen. Läheisyyden puute häiritsee jopa lapsen pituuskasvua, vaikka hänellä ei olisi pulaa ravinnosta.
Julkaistu: 3.7.2022

Pääkuva romanialaisesta orpokodista vuodelta 1990.

Pikkutyttö itkee lakkaamatta lattialla ja laskee alleen uudelleen ja uudelleen, eikä kukaan tee mitään.

Harvardin yliopiston professori Charles Nelson ei voi unohtaa ensimmäistä kohtaamistaan tämän lapsen kanssa. Hän oli saapunut Romanian pääkaupungissa Bukarestissa sijaitsevaan lastenkotiin 2000-luvun alussa.

Tyttö oli juuri tuotu laitokseen, koska äiti oli hänet hylännyt.

– Olosuhteet orpokodissa olivat hirvittävät. Otimme tutkijoiden kesken käyttöön säännön, että kukaan meistä ei saa itkeä lasten nähden, Nelson kertoo työhuoneessaan Bostonin lastensairaalassa.

– Se oli sydäntäsärkevää. Oma poikani oli silloin pieni eikä hän ymmärtänyt, miksi palattuani matkalta en pysynyt lopettamaan hänen halaamistaan.

Romanian lastenkodit pistäisivät kenet tahansa hiljaiseksi. Niin ne tekivät myös Charles Nelsonille, joka on lasten kehityksen tutkija – yksi maailman parhaita asiantuntijoita aihepiirissä. Hänelle on siunaantunut arvovaltaiseen Harvardin yliopistoon peräti neljä eri professuuria: kasvatustieteen, pediatrian, psykologian ja terveystieteen.

Harvardin yliopiston professori Charles Nelson työhuoneessaan.

Nelson on nähnyt vaikeaa lapsuutta monessa maailmankolkassa. Hän on tutkinut lasten kehitystä Romanian lastenkotien lisäksi myös esimerkiksi Brasilian Sao Paolossa ja Bangladeshin Dhakan slummeissa.

Niin ikäviä kuin ihmiskohtalot siellä usein ovat, ne ovat toisaalta antaneet Nelsonille paljon tietoa aivojen kehityksestä – ja ihmisluonnosta.

Vähäiset virikkeet, vaikea tulevaisuus

Charles Nelsonin tekemät uraauurtavat tutkimukset kertovat universaaleista tarpeistamme: pystyäkseen kehittymään normaalisti lapsi tarvitsee ravinnon lisäksi sosiaalisia virikkeitä, pysyvyyttä – ja rakkautta.

Nelson on todistanut läheltä, mitä tapahtuu, jos näitä välttämättömiä ainesosia ei ole.

Bukarestilaisessa lastenkodissa oli tavallisesti 15–25 lasta yhtä hoitajaa kohti. Monet hoitajat polttivat tupakkaa sisällä. Suuri osa lapsista oli tuotu lastenkotiin heti syntymänsä jälkeen.

Ällistyttävin havainto oli se, että vaikka lapset eivät voineet hyvin, laitoksissa vallitsi tavallisesti täysi hiljaisuus. Lapset oppivat äkkiä, ettei itkemisestä tai huutamisesta ole apua, koska kukaan ei kiinnitä siihen huomiota, Nelson kertoo.

Vaikka lapsella olisi miten hyvät geenit tahansa, ne tarvitsevat oikeanlaisia virikkeitä aktivoituakseen.

Ensimmäiset elinkuukaudet ovat Nelsonin mukaan kriittisiä aivojen kehitykselle. Vaikka lapsella olisi miten hyvät geenit tahansa, ne tarvitsevat oikeanlaisia virikkeitä aktivoituakseen. Jos on pakotettu tuijottamaan vain romanialaisen lastenkodin kattoa, kehitystä ei paljon tapahdu.

Seuraukset hylkäämisestä olivat näille romanialaisille lapsille rajut. Vähäinen huolenpito ja virikkeiden puuttuminen johtivat ensinnäkin sosiaalisen ja älyllisen kehityksen ongelmiin. Bukarestin laitoslasten keskimääräinen älykkyysosamäärä oli hieman yli 70, kun se tavallisesti on noin 100.

Läheisyys on ruokaakin tärkeämpää

Nelson on keskittynyt tutkimuksissaan laajalti lasten kehityksen taustalla oleviin tekijöihin. Yksi tutkimustuloksista on ollut se, että vanhempien antaman rakkauden ja huomion puute voi johtaa myös fyysisen kehityksen ongelmiin.

Vaikka lapset saivat romanialaisessa lastenkodissa yleisesti riittävästi ravintoa, heidän pituuskasvunsa oli häiriintynyt. Kertooko tämä siis siitä, että ihmislapsi ei kerta kaikkiaan pärjää ja kehity ilman rakkautta?

Nelson nyökkää.

– Uskon, että olet oikeassa. Tutkimuksissamme olevilla lapsilla on ollut monenlaisia ongelmia, mutta huolenpidon puuttuminen on varmaan eniten lopputulokseen vaikuttava tekijä.

Monet klassiset psykologiset tutkimukset ovat jo ennen Charles Nelsonin tutkimuksia viitanneet siihen, että läheisyys on lapselle kehityksen kannalta jopa ruokaakin tärkeämpää.

1950-luvulla Harry Harlow tutki kuuluisissa kokeissaan reesusapinoiden kiintymyssuhdetta. Ennen Harlow’n tutkimuksia länsimaissa oli melko yleistä ajatella, että lapsi menee pilalle liiasta äidin kosketuksesta.

Harlow erotti apinapoikaset äideistään ja heille rakennettiin erilaisista materiaaleista etäisesti apinoita muistuttavia sijaisäitejä. Huomattiin, että poikaset kiintyivät pehmeään, miellyttävän tuntuiseen varaemoon. Siltä haettiin läheisyyttä siinäkin tapauksessa, että siltä ei saanut lainkaan ravintoa.

Voiko mikään korvata aikuisen lämmintä syliä?

Romanian tutkituilla lastenkotilapsilla oli ravintoa, mutta heiltä puuttui alusta lähtien turvallisuutta tuova pysyvä emo, johon kiintyä.

Nelson ei ole kuitenkaan vielä varma, mikä aiheuttaa hylättyjen lasten pituuskasvun häiriintymisen biologian tasolla.

– En tiedä, että kukaan sitä tietäisi. Joitain johtolankoja kuitenkin on: Laiminlyödyt lapset eivät tuota yhtä paljon kasvuhormonia kuin muut lapset. Avoin kysymys yhä on, miksi kasvuhormonin tuotanto vähenee, jos lapsi hylätään.

Stressillä saattaa olla osuutta asiaan. Mutta asia ei ole yksinkertainen. Esimerkiksi pahoinpidellyillä lapsilla ei yleisesti ole vastaavia kasvuongelmia, vaikka heidän stressitasonsa ovat korkeat.

Nelsonin tutkimusryhmä onnistui parantamaan laitoslasten henkistä kehitystä sijoittamalla osan heistä kasvattiperheisiin. Näiden lasten sosiaaliset taidot olivat 18-vuotiaina lastenkotiin jääneitä paremmat. Lisäksi perheisiin varhain sijoitettujen lasten älykkyysosamäärä oli keskimäärin 9 pistettä korkeampi – tosin se oli vielä kaukana älykkyysosamäärien keskiarvosta.

Professori Nelson arvelee, että sijoittaminen tehtiin ehkä liian myöhään, jotta kehitykseen olisi voinut kunnolla vaikuttaa.

– Lapset sijoitettiin perheisiin keskimäärin 20 kuukauden ikäisinä. Jos olisimme tehneet sen 6 kuukauden iässä, ehkä tilanne olisi ollut parempi.

Geenitkään eivät suojaa lasta huonolta kasvuympäristöltä

Viime vuosina tieteen käsitys perimän vaikutuksista lasten kehitykseen on muuttunut paljon. Nyt ymmärretään entistä paremmin, kuinka monimutkainen geenien ja ympäristön suhde on.

Vaikka tiede kehittyy, vuosisatainen kiista perimän ja ympäristön tärkeydestä lapsen kehitykselle ei katoa. Eri alojen tieteilijät painottavat hieman eri asioita.

Käyttäytymisgenetiikan tutkijat viittaavat sisaruksilla ja kaksosilla tehtyihin tutkimuksiin. On esimerkiksi havaittu, että eri perheissä kasvaneilla biologisilla sisaruksilla on noin yhtä paljon samankaltaisuuksia kuin samassa perheessä kasvaneilla biologisilla sisaruksilla.

Nelsonin Harvardin yliopiston kollega Steven Pinker on korostanut, että ympäristötekijöistä samanikäiset toverit ja puhdas sattuma vaikuttavat enemmän kuin vanhempien kasvatusmenetelmät.

Tilastollisesti katsottuna geeneillä on paljon painoarvoa. Kaksostutkimuksissa on havaittu, että noin puolet ihmisten välisistä eroista esimerkiksi älykkyydessä tai aggressiivisuudessa selittyy perimällä.

Tämä ei tarkoita, että jokaisen ihmisen kohdalla perimä selittäisi puolet ja ympäristö puolet.

Ympäristön vaikutus on erityisen suuri silloin, kun kasvuympäristö on erityisen huono. Siitä todistavat Nelsonin tutkimukset.

Esimerkiksi slummissa kasvaminen, ravinnon puute tai sadistiset vanhemmat voivat Nelsonin mukaan johtaa siihen, että ympäristöllä on huomattavasti suurempi vaikutus lapsen tulevaisuuteen kuin geeneillä. Toisaalta jos elinympäristö on perushyvä, geenien merkitys kasvaa.

Sama geeni voi erilaisissa kasvuolosuhteissa olla tuottamassa hyvin erilaista kehitystä ja käyttäytymistä.

Ja samalla tavalla kuin ympäristö vaikuttaa geenien ilmenemiseen, vanhempien geenit voivat vaikuttaa siihen, minkälainen on lapsen kasvuympäristö. Jos vanhemmat esimerkiksi lyövät lasta, siihen on osittain voinut vaikuttaa myös heidän perimänsä. Samoin köyhät asuinolosuhteet voivat mahdollisesti selittyä osittain geeneillä.

Nelson muistuttaa, että Bukarestin lastenkotilapsien taustasta ei tiedetä mitään.

Keskimääräistä alhaisempaa älykkyysosamäärää tai pituuskasvun ongelmia voi siis osittain selittää myös erilainen genetiikka tai sikiöajan altistukset päihteille.

Juuri raskausajan merkitys on korostunut viime vuosien tutkimuksessa. Kyse ei ole pelkästään päihteiden käytöstä. Esimerkiksi äidin korkeat stressitasot raskauden aikana voivat lisätä lapsen alttiutta tunne-elämän ja käyttäytymisen häiriöille.

Mutta tätä tutkimustulosta ei pidä ajatella liikaa; on nimittäin kaikille parhaaksi olla stressaantumatta siitä, stressaako liikaa raskausaikana.

Tutkimukset vaikuttivat: Romania lopetti alle kaksivuotiaiden sijoittamisen lastenkoteihin

Mitä sitten voidaan tehdä, jotta mahdollistettaisiin lapsille yhdenvertaisempi kehitys?

Professori Charles Nelson haluaa keskittyä siihen osaan lapsen kehityksestä, jota voi muuttaa – siis ympäristöön.

– Riippumatta siitä, millaiset geenit on saanut, ne geenit voivat aina hyötyä hyvästä kasvuympäristöstä. Ja kasvuympäristöön voi vaikuttaa paljon.

Nelson kritisoi käyttäytymisgenetiikan tutkijoiden lähestymistapaa, jossa tuijotetaan tilastoja ilman, että yritetään ymmärtää biologisia mekanismeja, joilla ympäristö vaikuttaa geenien ilmenemismuotoihin. Hänen mukaansa jako geenien ja ympäristön vaikutukseen on jokseenkin teennäistä. Molemmat kun vaikuttavat niin paljon toisiinsa.

Hän myös painottaa, että vanhemmuudella on väliä – ei pelkästään äärimmäisissä tapauksissa, kuten lapsen hylkäämisessä tai pahoinpitelyssä.

– On hyvin paljon tutkimusta, joka kertoo perheen ja vanhemmuuden tärkeydestä lapsen kehityksessä.

Nelson on tutkimustensa ja osallistumisensa kautta onnistunut vaikuttamaan monen lapsen kasvuympäristöön.

Hänen johtamansa tutkimuksen vaikutus oli merkittävä, kun Romanian hallitus päätti, ettei alle kaksivuotiaita lapsia voi enää laittaa lastenkotiin.

– On erityisen palkitsevaa nähdä, kuinka työmme Romaniassa muutti tapaa, jolla maan hallitus tarkasteli kysymystä, Nelson sanoo.

– Kovin moni tieteilijä ei pääse näkemään tutkimustensa vaikuttavan politiikkaan.

Nelsonin tutkimusryhmä jatkaa edelleen Romanian orpokotilasten elämän seuraamista. He eivät tosin ole enää lapsia vaan parikymppisiä nuoria aikuisia.

Monet heistä ovat saaneet omia lapsia hyvin nuorena. Nelson uskoo, että useat varhaiset raskaudet selittyvät osittain kasvuolosuhteiden tuomilla kehitysongelmilla. Tarkemmin sanottuna: käyttäytymisen kontrolloimisesta vastaavat aivojen otsalohkot eivät ole kehittyneet normaalisti.

Mutta monen elämä on kuitenkin mennyt parempaan suuntaan.

Oliko professorilla siis itsellään onnellinen lapsuus?

Loppuun on vielä syytä kysyä: millainen oli Harvard-professorin Charles Nelsonin oma kasvuympäristö? Oliko se täynnä virikkeitä ja rakkautta? Minkälaisista olosuhteista tällaisia nelinkertaisia professoreja kasvaa?

Nelsonin äitin sukuhaara on Venäjän juutalaisia, isän puolen suku on lähtöisin Suomesta. Isoisoisä muutti Suomesta Yhdysvaltoihin 1800-luvun lopulla ja muutti nimensä Nilsonista Nelsoniksi.

Vanhempiaan professori kuvailee ”poikkeuksellisen teräviksi”.

– Elin ympäristössä, jossa koulutus oli kaikki kaikessa ja mikään mitä tein ei ollut tarpeeksi. Kun toin koulusta kotiin kokeen, josta olin saanut 98 pistettä sadasta, vanhemmat kysyivät: saiko kukaan täysiä pisteitä?

– Meillä oli valtava sanakirja olohuoneessa. Joka ilta päivällisen yhteydessä minun piti katsoa joku typerä sana siitä sanakirjasta. Vaikka silloin se kaikki ei ollut hauskaa, uskon että se vaikutti siihen, mikä minusta tuli.

2 kommenttia