Jumala alkaa puhua Johanna Karelahdelle, kun tämä on 17-vuotias. Jumalalla on Johannalle erikoistehtävä. Hänen tulee pelastaa ihmiskunta.

Johanna kokee olevansa juuri oikea henkilö tähän. Hän kokee myös olevansa Jeesuksen sisko ja guru-Johanna. Hän tutkii hengellisiä opuksia ja hurahtaa Pentti Saarikosken kirjoihin.

Kaverit pitävät Johannaa hippinä ja hörhönä. Hänelle naureskellaan hyväntahtoisesti: ”Se on ihan pihalla.”

Kukaan ei vakavissaan arvele, että Johanna tarvitsisi psykiatrista apua – tai ainakaan kukaan ei ehdota sitä. Joku ehkä kehottaisi häntä menemään mielenterveystoimistoon, jos tietäisi, että hän keskustelee telepaattisesti kasvien ja eläinten kanssa. Kerran Johanna puhuu ystävänsä limoviikunan kanssa puoli tuntia. Kasvi kertoo, miten se haluaa tulla leikatuksi, jotta siitä tulisi hyvä bonsai.

– Tajusin jollain tasolla, etten ehkä ollut ihan normaali. Välillä mietin, olenko maanis-depressiivinen. Mielialani heittelivät saman päivän aikanakin ahdistuksesta maniaan. Nousin ahdistuksen suosta kirjoittamalla ja liikutuin omista teksteistäni euforiaan saakka. En silti kokenut tarvitsevani apua. Olin sairaudentunnoton, nyt 42-vuotias Johanna muistelee nuoruuttaan.

Vasta vuosia myöhemmin hän tunsi tarvitsevansa apua. Tällöin Johanna vakuuttui, että hänellä oli jokin somaattinen sairaus. Lisäksi hänellä saattoi ehkä olla paniikkihäiriö.

Lääkärin mukaan Johanna oli ahdistunut, ja hän sai masennuslääkityksen. Lääkkeet laukaisivat manian, jonka aikana Johanna suunnitteli eriskummallisia tapoja tehdä itsemurha. Hänet todettiin psykoottiseksi ja ohjattiin sairaalahoitoon.

Diagnoosiksi kirjattiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Todellisuudessa Johanna sairasti skitsoaffektiivista häiriötä, johon kuuluu sekä skitsofrenialle että kaksisuuntaiselle ominaisia oireita. Tämä selvisi vasta pari vuotta sitten.

Ensimmäisen masennusjakson Johanna koki jo ekaluokkalaisena syksyllä 1982. Hän ei saanut iloa koulutyöstä, eikä hänellä ollut ystäviä. Kotiolot olivat ankarat. Isä näytti kaapin paikan, ja siihen ei ollut vastaan panemista.

Arka ja sulkeutunut Johanna itkeskeli yksin välitunneilla koulun pihalla. Keväällä masentuneisuus katosi, kun yksi luokan tytöistä kertoi haluavansa olla Johannan kaveri.

Kuudennen luokan loppuun asti kaikki sujui hyvin. Yläasteella koulu vaihtui, ja muutos sai Johannan ahdistumaan. Häntä kiusattiin, ja hänestä alkoi tuntua, ettei kukaan koulussa, kotona tai niiden ulkopuolella ymmärtänyt häntä. Johanna tunsi vajoavansa suonsilmäkkeeseen, josta ei ollut paluuta.

– Mietin itsemurhaa ensi kertaa 13-vuotiaana. Kuolema tuntui lohdulliselta ajatukselta.

Tästä ei tiennyt kukaan, kuten ei siitäkään, että Johannaa pelotti. Äidinkielen tunnilla katsotut kauhuelokuvat saivat hänet näkemään painajaisia. Kun Johanna oli yksin kotona, tuntui, että pahat henget ja aaveet hyökkäisivät hänen kimppuunsa.

– Jälkikäteen olen ymmärtänyt olleeni tuolloin lievästi psykoottinen. Pelkoni oli epärealistista. Tajusin tämän itsekin, mutta pelkäsin silti pahuksesti.

Lukioon siirtyminen sai Johannan jälleen masentumaan. Hän koki olevansa kuolemanväsynyt eikä olisi jaksanut kävellä koulusta kotiin, vaikka oli hyväkuntoinen ratsastajatyttö. Kotona hän tunsi olevansa vankina. Vanhemmat yrittivät hallita häntä, eikä hän saanut olla oma itsensä ja elää omannäköistään elämää.

– Olin pitkään masentunut. Sitten reippaat harhaluulot iskivät päälle, ja Jumala alkoi puhua minulle. Se oli yllättävää, koska siihen saakka olin ollut ateisti.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Johanna haki opiskelemaan Teknilliseen korkeakouluun arkkitehtiosastolle ja Taideteolliseen korkeakouluun. Hän haaveili maisema-arkkitehdin ja lasitaiteilijan työstä.

– Tein ennakkotehtäviä yötä myöten. Unet jäivät olemattomaksi, mutta tunsin itseni kaikkivoivaksi. Kun pääsin opiskelemaan arkkitehdiksi, menin kouluun leuhkana. Ajattelin, että minusta tulee puistosuunnittelun Alvar Aalto. Näin ei käynyt, sillä muutto Raumalta Espoon Otaniemeen ahdisti minua, kuten muutokset aina. En saanut mitään aikaiseksi. Olin häntäpään opiskelija, ja itsetuntoni romahti.

Opiskeluaikana Johanna alkoi pelätä ufoja. Hän arvelee pelon johtuneen siitä, että avaruusasiat olivat 1990-luvulla pinnalla Salaiset kansiot -televisiosarjan vuoksi.

– Aloin nähdä taivaalla kummallisia ilmiöitä, vaikka tosiasiassa kyse oli lentokoneen vilkkuvista valoista. Kerran bongasin Otaniemen rantasaunan laiturilta taivaalta lähestyvän valopallon. Jouduin paniikkiin ja juoksin hulluna rantapolkua pitkin. Tunsin olevani turvassa vasta, kun vastaan tuli muita ihmisiä.

Johanna helpotti ahdistustaan käyttämällä rankasti alkoholia. Opinnot kärsivät, ja mieliala poukkoili ylös alas. Sitten hän innostui tolkuttomasti luonnonsuojelusta ja heittäytyi mukaan ympäristöjärjestön toimintaan. Innostus kuitenkin lopahti yhtä äkillisesti kuin oli alkanut. Samanaikaisesti kariutui suhde poikaystävään, jonka mielestä Johanna oli skitsofreeninen.

– Loukkaannuin verisesti ja kivahdin, ettei mielenterveydessäni ollut mitään vikaa.

Johanna sanoi samaa lääkärille, joka ehdotti, että hän juttelisi mielenterveysongelmistaan psykologin kanssa. Johanna oli tullut vastaanotolle pyytämään lääkettä flunssaan ja hiivatulehdukseen. Hän ei suostunut edes harkitsemaan lääkärin ehdotusta.

– Päiväkirjani tältä ajalta kertovat, että hulluksi tuleminen oli suurimpia pelkojani. Tuntui kuin olisin ollut hehkuva liekki, joka poltti itsensä. Apua en kuitenkaan halunnut.

Vuoden 1997 pääsiäisenä harhat yhtäkkiä hävisivät. Johanna tunsi olonsa iloiseksi ja hilpeäksi.

– Luiskahdin hypomaaniseen tilaan, vaikka en sitä silloin tiennyt. Tapasin siinä tilassa tulevan mieheni, joka luuli, että se oli normaali olotilani.

Seuraavat kuusi vuotta olivat euforisia. Johannasta tuntui, että oli ainainen kesä. Aurinko paistoi, ja tuomet tuoksuivat. Myös opinnot sujuivat paremmin.

Vuonna 2003 juhlittiin Johannan häitä. Saman vuoden lopussa hän sai diplomityönsä tehdyksi, mutta ei saanut siitä niin hyviä arvosteluja kuin oli toivonut.

– Ikuinen kesä loppui jo diplomityötä tehdessä. Se ei edennyt ideaalilla tavalla, ja itsetuntoni heikkeni. Koin olevani ahtaassa pimeässä viidakossa, josta en päässyt pois.

Valmistuttuaan Johanna sai maisema-arkkitehdin äitiysloman sijaisuuden Jyväskylästä. Hän muutti sinne, mutta puoliso jäi oman työnsä takia Espooseen.

– Muutettuani Jyväskylään olin viikon verran masentunut. Sitten iski mania, jota kesti vuoden. En nukkunut juuri lainkaan, koska minusta tuntui, että jaksan mitä tahansa. Lauloin vapaa-ajalla kuorossa ja työpaikan tilaisuuksissa, vaikka ennen arastelin esiintymistä. Kun työt loppuivat, olin katkera. Olin kuvitellut, että minut haluttaisiin vakinaistaa, koska olin niin suurenmoinen ihminen.

Seuraavaksi Johanna muutti Taivassaloon, josta hän sai aluearkkitehdin paikan. Hän oli yhä maaninen.

– Vapaa-ajalla ratsastin hulluna ja pidin itseäni loistavana ratsastajana. Mitään pahaa ei voisi tapahtua. Ei onneksi tapahtunutkaan, vaikka kerran tipahdin hevosen selästä.

Työt Taivassalossa loppuivat ennen aikojaan kuntaliitoksen takia. Johanna siirtyi Akaaseen kaavasuunnittelijaksi. Hänen puolisonsa muutti Tampereelle, ja Johanna kävi töissä sieltä.

– Kun esimieheni vaihtoi työpaikkaa, kauhistuin. Mitä jos uusi pomo olisi minua huonompi? En olisi kestänyt sitä, joten päätin hakea itse esimieheksi. Ja voi onnetonta, minut valittiin, vaikka minulla ei ollut mitään kokemusta johtamisesta. Aloin saada paniikkikohtauksia.

Vuoden 2008 syksyllä Johanna voi niin huonosti, että alkoi pohtia, pitäisikö pahalle ololle tehdä jotain. Työterveyshoitaja ohjasi hänet lääkärille. Johanna kertoi epäilevänsä, että sairastaa kilpirauhasen vajaatoimintaa tai anemiaa. Hän vaati pääsyä kaikkiin tutkimuksiin.

– Oli hirveä järkytys kuulla, että olin fyysisesti terve kuin pukki. Olin kirjoittanut oireistani A4-paperin kokoisen listan. Täytyihän minussa jokin vika olla. Lääkäri kuitenkin väitti, että olin ahdistunut. Kotiin tultuani tuijotin saamaani masennuslääkepurkkia. Mietin, että tältäkö tuntuu, kun ihminen kilahtaa.

”Minusta tulee loistavaa korpin ruokaa”, ilmoitti Johanna, kun hänellä oli seuraava lääkäriaika. Ennen sitä hän oli keksinyt masennuslääkkeiden laukaiseman manian vallassa monia luovia, jopa humoristisia keinoja tappaa itsensä. Ongelmana oli, minkä niistä hän toteuttaisi.

– Lääkäri sanoi, että tuo on absurdia ja olen psykoottinen. Hän määräsi psykoosilääkkeet ja passitti minut Pitkäniemen psykiatriseen sairaalaan. Siellä sain kuulla sairastavani kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Diagnoosi oli helpotus, koska se selitti pitkälti menneisyyteni kummallisuudet.

Johanna pääsi kuitenkin kotiin, koska psykoottisuus katosi lääkityksen myötä. Hoito jatkui Tampereen psykiatrisen poliklinikan päiväsairaalassa. Elokuussa 2009 hän palasi töihin.

– Vastaanotto ei ollut hirveän hyvä. Työkaverit tiesivät, miksi olin ollut poissa, ja minua alettiin oudoksua. Minuun suhtauduttiin kuin idioottiin.

Seuraavan vuoden alussa Johanna huomasi olevansa raskaana. Se oli pienoinen järkytys.

– En todellakaan hehkunut odottavan äidin onnea, sillä synnytys pelotti minua. Eniten pelkäsin joutuvani sektioon. Niin siinä myös kävi, kun synnytys pitkittyi.

Synnytyksen jälkeen Johanna tunsi olevansa lapsen kanssa tuuliajolla ja masentui. Masennuksen syvetessä hän vakuuttui, että hänellä oli kuolemaan johtava sairaus, kuten aivokasvain tai melanooma. Lapsen ollessa vuoden vanha Johanna muuttui psykoottiseksi. Tällä kertaa kyse oli synnytyksen jälkeisestä psykoosista. Aiemmin psykoottisista oireista kärsineillä äideillä on kohonnut riski sairastua siihen.

– Koin hengittäväni ulos pahuutta, joka satoi ylleni mustana saastana. Olin sitä mieltä, että kuuluin saattohoitoon. Päädyin taas Pitkäniemeen, jossa yritin kuolla tahdonvoimalla eli olemalla hengittämättä.

Psykoosin hälvetessä Johanna ymmärsi, ettei hän ollut fyysisesti sairas. Olo alkoi kohentua, mutta kohta se heilahti manian puolelle.

– Nyt lastenhoito sujui leikiten. Sairaudentunto katosi, ja olin taas kaikkivoiva yli-ihminen.

Johannan innostus tarttui hänen mieheensä, ja pari osti vanhan kyläkoulun kesäpaikakseen. Kaunis, rauhallinen miljöö tuntui unelmien täyttymykseltä – ja myös oli sitä.

– Kyläkoulu ja sen yhä jatkuva remontointi ovat olleet parasta mielialalääkettä ikinä. Paikka on tarjonnut käsilleni mielekästä tekemistä ja psyykelleni henkireiän.

Talokauppojen jälkeen Johanna irtisanoutui työstään, jossa hän ei enää viihtynyt. Hän sai uuden työn konsulttitoimiston kaavoittavana projektipäällikkönä, mutta mania lopahti siihen.

– Olin ihan eri ihminen kuin työhaastattelussa, joten minut irtisanottiin koeajalla. Minusta tuli työtön, masentunut ja stressaantunut.

Seuraavan kahden vuoden ajan Johanna haki töitä raivokkaasti, mutta ei päässyt haastatteluja pitemmälle. Ansiosidonnaisen loputtua hän jäi 300 päiväksi sairauslomalle, jonka jälkeen siirtyi kuntoutustuelle. Syksystä 2016 hän on ollut eläkkeellä.

– Kuntoutustuella ollessani minulla oli paljon harha-aistimuksia. Kerroin Tampereen psykiatrisen poliklinikan hoitoväelle myös entisistä harhoistani ja sain uuden diagnoosin. Minä sairastinkin skitsosaffektiivista häiriötä enkä kaksisuuntaista, kuten oli tähän asti luultu. Jes, vihdoinkin diagnoosi, joka selittää kaiken. Iloitsin, että nyt saisin oikeaa hoitoa.

Johannan hoitoon kuuluu kuusi lääkettä: masennuslääke, mielialantasaaja, psykoosilääke, tarvittaessa otettavat rauhoittava lääke ja unilääke sekä tyroksiini, jolla hoidetaan vuonna 2013 todettua kilpirauhasen vajaatoimintaa.

– Vointini on nyt kohtalainen. Skitsoaffektiivinen häiriö on lääkittynäkin arvaamaton, ja harhoja esiintyy jonkin verran edelleen. Tulen kuitenkin toimeen sairauteni kanssa ja olen hyväksynyt olevani mielisairas. Käytän sitä sanaa mielelläni, sillä sairauteni on elinikäinen, eikä siitä voi kuntoutua. Puhun itsestäni myös hulluna, mutta muut eivät saa hullutella minua.

Työelämän jättämän tyhjiön Johanna on täyttänyt taiteen tekemisellä. Hän on pitänyt 12 omaa taidenäyttelyä ja neljä yhteisnäyttelyä. Hän on perustanut myös kotisivut, joilla on kuvia hänen taiteestaan ja kyläkoulun remontista.

– Onpahan hullulla ainakin puuhaa. Puolisoni mukaan olen kohtalaisen järkevä hullu, joka keksii aina jotakin. Hän ei ole pelästynyt diagnoosejani, koska en ole varsinaisesti muuttunut niiden takia, vaan olen sama ihminen kuin tavatessamme.

Johanna on myös aktiivisesti mukana kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsoaffektiivista häiriötä sairastavien tukiyhdistyksen, Kaksisuuntaiset ry:n, toiminnassa. Yhdistyksen logo ja myrskyisästi aaltoileva tunnuskuva ovat hänen käsialaansa. Hänen kontollaan on myös yhdistyksen uusien nettisivujen visuaalisen ilmeen suunnittelu. Lisäksi hän vetää vertaistukiryhmää.

– Itse en saanut vertaistukea, vaan ajattelin pitkään olevani ainoa hullu maailmassa. En halua, että kukaan muu jää yksin, ja teen parhaani auttaakseni ja tukeakseni muita samassa tilanteessa olevia. Koen, että mielisairaisiin liittyvän stigman poistaminen on minun tehtäväni. Aikoinaan – Jumalan puhuessa minulle – tehtäväni oli pelastaa ihmiskunta, mutta nyt se on pelastaa hullut. Ei mikään pikkujuttu tämäkään.