Image

Hapuilua

Hapuilua

Riku Korhonen:
Teksti Riku Korhonen, Helmi Kekkonen
Mainos

Peruskoulussa opin ensimmäiseksi, että erityisesti poikia uhkasi ”omantunnon paatuminen”. Iäkäs naisopettajamme kuvaili meille vakaville ekaluokkalaisille, miten se tapahtui. Valhe saattoi aluksi päästä huomaamatta. Sitä seurasi toinen, tarkoituksella kerrottu, ja pian kolmas, edellisiä suurempi. Kohta omatunto lapsen sisällä oli paatunut, ja Jumala hylkäsi hänet.

Paatuminen oli minulle vieras sana. Mietin sitä illalla saamatta unta. Se muistutti puutumista. Kun käteni joskus nukkuessa puutui, se tuli raskaaksi, vieraaksi ja voimattomaksi.

Tunnustelin sisälläni pahenevaa paatumista. Minulla oli äiti, isä, sisko, marsu ja ystäviä. Jumalaa en kaivannut kuin pihan korkeushyppykisoissa voittamiseen. Mutta olin jo seitsemänvuotiaana jäänyt useasti kiinni varastettuani rahaa vanhempieni lompakoista ja yritin aina kieltää tekoni. Varastin myös K-Tuomesta salmiakkia ja nallipyssyn nalleja, mutta sitä ei vielä tiedetty, koska jäisin kiinni vasta kakkosluokalla. Kerroin valheita. Kiusasin siskoani. Söin suklaasilmät pikkuleivistä.

Seitsemän ja pilalla. Itkin peiton alla pelosta. Kun äitini tuli lohduttamaan, en voinut tunnustaa kyynelten syytä. Hän piteli minua sylissä aavistamatta poikansa sisään piiloutuvaa raskasta, kuollutta osaa.

Toinen peruskoulussa oppimani asia oli virheiden annostelu. Parin sivun sanelutehtävään oli sopivaa tehdä kolme virhettä. Kymmenen laskun kokeessa tuli olla kaksi väärää vastausta. Olin varsinkin vanhempien kavereideni puheista ja asenteista sisäistänyt lähiökoulumme koodiston, jonka mukaan pojan ei pitänyt olla koulussa liian hyvä, tai hän oli huomiota herättävä nynny, pinko.

Ensimmäisten kahden luokan aikana en käsittänyt, miksi koulussa istuttiin. En ollut mikään poikkeuslahjakkuus, mutta aloitin koulun syksyllä 1979 kielellisesti varhaiskypsänä, luin kirjoja sujuvasti ja jouduin tavaamaan luokassa järjettömiä virkkeenpätkiä: UL-LA UI. Oppilaiden eriyttäminen opintien alussa olisi kai ollut tuolloin vielä tuoreen peruskoulun yhtäläisyysperiaatteen sekä opettajamme ilottomien kasvatuskäsitysten vastaista.

Niinpä aloin lintsata. Teeskentelin maanantaiaamuisin kuumeista ja jäin kotiin. Tunsin tekeväni oikein. Opin yksin kirjoja lukiessani paljon enemmän kuin istuessani pulpetissa tylsistyneenä. Lintsasin uteliaisuudesta ja opinhalusta.

Koulumme oli pienehkö ala-aste lähiön perukoilla, metsän, urheilukentän ja punatiilisten lamellitalojen ympäröimä kaksikerroksinen elementtilaatikko. Se oli toiminut vasta muutaman vuoden, eikä varsinaisia koulutraditioita ollut vakiintunut. Niinpä me suunnitteluvaltion homogeeniset lapset loimme omat hierarkioiden muodostamisen kriteerimme. Arvostus perustui viehätysvoiman, rehentelyn ja urheilutaitojen lisäksi Ski-doo-saappaisiin, oikeanlaisiin reppuihin, Adidaksen tossuihin, lasikuitusuksiin ja elektroniikkapeleihin. Oli samantekevää, oliko duunaritaustainen, koulutetusta keskiluokasta vai yrittäjäperheen lapsi, kunhan tietyt omistamisen ja maun minimiehdot täyttyivät. Heimoutuminen alkoi varhain. Kun sain ensimmäisenä koulukeväänä tummansinisen baseballtakin, kirjoitin selkämyksen mustalla tussilla täyteen pihan isoilta pojilta oppimiani punk- ja hevibändien nimiä.

Enimmäkseen lähiökoulun arki sujui turvallisesti.

Harvakseltaan ilmi tulleet paikallistragediat olivat tyypillisiä kuin nekin olisi koottu elementeistä. Tiesin joidenkin kavereideni perheissä olevan väkivaltaa ja juopottelua. Kerran joku onneton aikuinen teki itsemurhan hyppäämällä vuokratalon parvekkeelta. Yhtenä yönä joku yritti räjäyttää ostoskeskukselta huoltoyhtiön traktoritallit. Päihteet olivat läsnä mutta enimmäkseen haparoivina yritelminä. Katselin, miten kolme vanhempaa poikaa istui urheilukentän laidalla imppaamassa Airfixin lennokkiliimaa, muovipussit päässä läähättäen, kierien pian nurmikolla kasvot liimatahroista kirjavina. Olin liian onnellinen poika sellaiseen. Koulu oli tuntemani maailman keskipiste, ja sen ympärillä avautui valtava reviirimme, joka ulottui Kupittaan jäähallilta ja vanhalta hautausmaalta eteläiseen merenrantaan ja laitakaupungin loputtomiin metsiin.

Peruskouluun liittyi tiedollinen ristiriita, jota myöhemmät murrosiän vuodet syvensivät. Kun koulussa pärjääminen ei vaatinut mitään, jäi runsaasti joutilasta aikaa vapaaseen itsensä kehittämiseen vanhan skholeion-idean mukaisesti. Se oli eräänlaista tahatonta valinnaisuutta, yhtenäiskoulun fasadeissa kukoistavaa harrastusten individualismia.

Omat intohimoni kohdistuivat kausittain Gerald Durrellin kirjojen innoittamiin eläintutkimuksiin, heinähukan ja puuntuhoojan toukkien kasvattamiseen, kaikenlaiseen jyrsijätietouteen, tähtitieteeseen, pyramidien historiaan, koripalloon, ilmakivääriammuntaan Turun Seudun Ampujien sisäradalla, karateen, sähkömoottorien virittelyyn, mikroskooppipreparaattien tekemiseen, jousiaseisiin, musiikkimakuni mullistaneen Kraftwerkin levyihin, englanninkielisten sanoitusten kirjoittamiseen w.o.l.f. -nimiselle yhtyeellemme joka soitti yhdessä vain mielikuvituksessamme, akvaarioharrastukseen, tieteiskirjallisuuteen, Commodore 64:n konekieliseen ohjelmointiin, kitaransoittoon, pienten australialaisten autotallibändien levyjen keräilyyn ja moneen muuhun koulua kiehtovampaan.

Toinen ristiriita liittyi kouluyhteisön merkitykseen. Vaikka 80-luvun peruskoulu oli oppisisällöllisesti laiskistuttava yhdeksän vuoden kognitiivinen katastrofi, se oli samalla sosiaalisesti arvokkainta, mitä suomalainen yhteiskunta on minulle tarjonnut. Joukkoon kuuluminen opetti, miten huokoinen itse olin, miten vahvasti omaksuin vaikutteita muilta. Toisia tarkkailemalla tunsin usein saavani välähdyksenomaisia aavistuksia siitä, millaiseksi halusin tulla. Konfliktit oli opittava neuvottelemaan käytännöllisistä syistä, jotta kykeni päivästä päivään katsomaan samoja ihmisiä kasvoista kasvoihin, kuluttamatta voimia uuvuttavaan vihanpitoon, koska pakoonkaan ei päässyt.

Kolmannella luokkamme siirtyi yläpihan puolelle, ja saimme uuden opettajan nimeltä Raija Nyman. Hänestä tuli lapsuuteni tärkeimpiä aikuishahmoja. Koulunkäynnin tunnelma muuttui täysin. Lintsailuni lähes loppui, ja tunsin uuden opettajan rauhoittavan harkitsemattomia puoliani. Hän oli hauska, oikeudenmukainen ja viisas. Ihailin häntä. Jos ensimmäinen opettajani herätti pelon omantunnon paatumisesta, toinen rohkaisi käyttämään sitä.

Nymanilla oli kyky tehdä havaitsemansa tilanteet meillekin näkyviksi.

Luokallamme oli eräs pyöreä tyttö, tässä vaikkapa K, joka oli hiljainen ja hiukan hidas oppimaan. Hän pukeutui hassuihin vanhoihin vaatteisiin, ja hänen hiuksensa oli leikattu pottamaisesti. Häntä ei varsinaisesti kiusattu, mutta ei pidetty tasavertaisenakaan. Se oli hiljaista itsepintaista halveksuntaa, jossa lapset voivat osoittaa hienovaraista julmuuksien tajua.

Nyman lähetti tunnin alussa K:n kirjastoon asialle. Oven sulkeuduttua hän sanoi: ”Mä olen huomannut ettette te ota K:ta mukaan leikkeihin. Mitä te siihen sanotte?”

Tuli tyrmistynyt hiljaisuus. Vääntelehdimme pulpeteissamme ja katselimme seinille. Lopulta muutamat meistä myönsivät sen olevan totta. Nyman kysyi, mitä aioimme jatkossa tehdä asialle. Istuimme taas hiljaa. Kuului joitakin varovaisia ehdotuksia ja pohdintoja. Nymanin viesti oli selkeä ja vastaansanomaton: olimme luokka siksi, että pidimme toisistamme huolta.

Piinallinen tilanne kesti ehkä viisitoista minuuttia, mutta se oli tiedostamisesta tiheää aikaa, joka jätti varmasti moneen pitkäkestoisen jäljen. Nyman ei korottanut ääntä eikä syytellyt. Hän vain jakoi vastuun niin että kaikki ymmärsivät jakavansa sen. Kun K palasi luokkaan, häntä kohti huokuvan hyvän tahdon aallon saattoi tuntea ilmassa. Minulle on jäänyt tuolta iltapäivältä riipaiseva muistikuvan sirpale, jossa K juoksee välitunnilla yläpihan asfaltilla, pottatukka liehuen, muiden lasten keskellä hymyillen. On melko järkyttävää, miten toistensa tunteiden armoilla lapset joutuvat kasvamaan.

Rauhallisenkin koulun tiloissa on kaiken aikaa käynnissä matalan intensiteetin konflikti, jossa kamppaillaan käytävien, piha-aukeiden ja opetusluokkien hallinnasta. Liittolaisuudet vaihtuvat hetkessä vihollisuuksiin, voitonriemu pelkoon. Tuskin minkään muun suomalaisen instituution tilat värittyvät yhtä ristiriitaisilla tunnemerkityksillä kuin peruskoulun. Kun sanomme käyneemme jonkun kanssa samaa koulua, olemme saattaneet kasvaa täysin toisin sävyttyneiden tilojen keskellä.

Olimme luultavasti kolmannen keväällä, yhdeksän tai kymmenen, kun tyttöjen jahtaaminen alkoi. En tiedä, kuka sen keksi, enkä tiedä, miksi se pian loppui. Se oli ehdottomasti varhaista sukupuolista vallankäyttöä, jota siivitti lääpityksi tulemisen uhka. Minä jahtasin T:tä. Pidin hänestä, koska hän oli sanavalmis kovistyttö ja hänellä oli kaunis käheä ääni. Juoksin hänen perässään yläkerroksen käytävällä, jota pitkin pääsi kiertämään kehän. Se oli kuin tiedostamaton viesti: tätä voi jatkua ikuisesti. Kiersimme kolme nurkkaa ja tulimme televisioaulaan. T meni tuolirivien keskelle pakoon.

Kun yritin hyppiä tuolien yli, katsoin häntä. T:n kasvot olivat punehtuneet, vääristyneet ja vihaiset. Hämmennyin kuin olisin törmännyt seinään. Olin uskonut sen olevan hänestä samalla tavalla hauskaa. Hetki mietitytti kuin ikävä väärinkäsitys, kuin minua olisi kohdeltu kaltoin. Oli epäreilua, että tekoni saattoivat vaikuttaa täysin toisin kuin toivoin.

Keväät varttuivat kesiksi ja syyssateet vierivät tornitalojen yli. Lapsuuden muistikuvani avautuvat usein avarasta lintuperspektiivistä. Olen miettinyt, johtuuko se vain siitä, että vietimme niin paljon aikaa ulkona. Murrosiän muistoissa on usein sisätilatunnelma, enimmäkseen omasta huoneestani. On kuin kehittyvä ruumiini olisi kaapannut minut laajasta lapsuuden panoraamasta ja sulkenut muutamiksi vuosiksi omien tuntemusteni ja mielikuvieni piiriin.

1985 perheemme muutti kaupungin toiselle laidalle, ja aloitin seiskan eri koulussa kuin ala-astekaverini. Pienenevien ikäluokkien Turussa yläasteryhmääni kuului 16 oppilasta. Kotiuduin joukkoon nopeasti. Kun olen kuunnellut joidenkin tuttavien kammottavia yläastemuistoja, tiedän olleeni onnekas. Mukavasta luokastamme puuttuivat alfa-asemaa tavoitelleet öykkärit, ja minäkin pääsin lopullisesti eroon rasittavaksi muuttuneesta sählääjäpojan roolista. Luokassamme oli kyvyiltään hyvin erilaisia oppilaita, mutta keskuudessamme vallitsi jonkinlainen melko hyväntuulinen hyväksyntä yksilöllisiä erikoisuuksia ja omituisuuksiakin kohtaan. Siinä joukossa oli turvallista kokea ikäkauteen kuuluvia, usein turhauttavan epävakaita tunteita.

Luin kolmetoistavuotiaana George Orwellin romaanin 1984. Se mullisti käsitykseni kirjoista ja maailmasta ympärilläni. Katselin koulua vainoharhaisena. Olin varma, että elin kontrolloivan vallan alla. En ollut tiennyt kirjojen voivan vaikuttaa niin. Mietin teosta viikkoja. Kouluni oli näennäisen epäpoliittinen. 70-luvun haaksirikkoutuneen kouludemokratiakokeilun jäljiltä oppilaiden aktiivista kansalaistoimintaa kohtaan tunnettiin yleistä epäluuloa. Oltiin normalisoituvan porvarillistumisen aikakaudella. Orwellin romaani herätti tajuamaan, että minuakin ohjattiin johonkin suuntaan.

Olin lapsesta asti aavistanut, että tulisin jonain päivänä kirjoittamaan kirjoja. Silti ajatus tuntui enemmän houreelta kuin selkeältä tulevaisuudentavoitteelta. En ollut koskaan edes tavannut elävää kirjailijaa. Tiesin, ettei ammattiin valmistuttu kirjailijakoulusta. Ensin piti kärsiä ja viisastua, joutua sotaan tai mielisairaalaan, mikä tuntui raskaalta hinnalta muutamista niteistä.

Aloin yläasteella lukea yhä monipuolisemmin. Stanislaw Lemin Kyberias-romaanin myötä löysin tieteiskirjallisuuden. Mitä kauemmas tähtiin ja tulevaisuuteen pakenin, sitä paremmin unohdin housuissani rimpuilevan elimen. Toiset kirjat taas pudottivat vapauttavasti suoraan omien ongelmieni keskelle, kuten Philip Rothin Portnoyn tauti. Luin tunteellisella tuulella myös runoja, Sarkiaa, Kailasta ja Viitaa, mutta siitä en kertonut kenellekään.

Juttelin kirjoista paljon lukevan äitini kanssa. En silti kaivannut minkäänlaista lukevien yhteisöä. Lukeminen ja kirjoittaminen olivat yksinäinen tapa vahvistaa ja kirkastaa ääntä, joka oli pölissyt päässäni jo varhaislapsuudesta. Se oli usein sekava ja hämmentävä ääni, jolla tuntui kuitenkin olevan tärkeää sanottavaa siitä, mitä elämässäni oli meneillään.

Istuin koulussa ja odottelin äänen kirkastumista. Jaoin iltaisin lumipyryssä lehtiä ja unelmoin pelastavani hangesta tajuttoman tytön. Olin varma, että löytäisin rakkauden vain, jos tyttö olisi ensitapaamisella tajuton. Sitä odotellessa riitelin perheenjäsenteni kanssa. Siskoni löi minut tajuttomaksi raskaalla lyhtykynttilällä, mikä teki meistä aiempaa läheisempiä.

Lukion alku oli järkytys. Kodikkaan luokkamme tilalla oli urheilupainotteisen lukion neljänkymmenen opiskelijan lauma täynnä TPS:n jalkapalloilevia ja jääkiekkoilevia älykääpiöitä. Ilmoitin ensimmäisen päivän jälkeen lopettavani. Äitini lohdutti, että hölmöimmät putoaisivat pian pois.

Luokallamme oli useita lahjakkaita opiskelijoita, ja monet urheilijoistakin olivat kahden kesken mukavia. Yhdessä heistä muodostui sietämätön lukiokulttuuri. Jos jollakin tunnilla virisi kiinnostava keskustelu, takarivistä alkoi kuulua limaisia nuoleskelun ääniä. Juuri pullistelijat olivat sovinnaisimpia lampaita, kyvyttömiä ainoaankaan omaperäiseen ajatukseen. Päädyin inhoamaan kaikkea, mitä urheilijapiireissä arvostettiin. Autoja, lihaksia, junttiheviä.

Luojalle kiitos sielukkaista luusereista. Parhailla ystävilläni oli punkbändi nimeltä Ei mainoksia. Istuimme loputtomia iltoja heidän treenikämpällään erään Nummenmäen ulkorakennuksen munakennoilla vuoratulla vintillä, soittamassa ja puhumassa. Kiertelimme viikonloput kaupungilla ja katselimme, miten Auran panimon hc-keikoilla kiljupunkkarit kaatuilivat kekoon. Kiinnostuin filosofiasta. Löysin beatkirjallisuuden, Kafkan, modernistiset runot, Seattle-rockin, teknon ja Sonic Youthin. Taiteesta tuli ensisijaisesti intohimoisen sosiaalisen erottautumisen alue. Mikä tahansa avantgardistinen estetiikka oli ylistettävää, kunhan se oli anti-tps.

Hiljaisia iltoja sireeninkukkien aikaan, kaipuuta pois. Oli kiehtovaa nähdä, miten joidenkin ystävien lahjakkuudet puhkesivat yhä selväpiirteisempinä esiin. On tiettyjä elämänvaiheita, joihin lankeaa vaihtuvien kausien murrosvaloa ja ihmisellä on lukuisia varjoja, osa hylättäviksi, osa vaalittaviksi. Tunsin lukion lopulla jatkuvaa pettymystä siihen, mitä sain itsestäni esiin. Tiesin kirjoittavani kohtuullisen hyvät paperit, mutta tunnuin olevan lohduttoman kaukana minkäänlaisesta viisastumisesta. Ääneni mongersi yhä pelkkiä fragmentteja ja arvoituksia.

Vedin valkoisen lakin päähäni ja heitin pois. Rakastuin. Tein töitä. Harhailin. Oivalsin omaksuneeni kouluajoilta lavean kyvyn sisäistää sivuseikkoja. Menin armeijaan vastahankaisena pasifistina ja huomasin viihtyväni. Tappamistaitojen sijaan opin, että osasin ihastua mieheen. Hän oli naapurituvan ryhmänjohtaja, ja sulkeiskentällä hän käsitteli rynnäkkökivääriä niin särmästi, että hänen kanssaan olisi ollut ilo joutua tulitaisteluun tai väkivaltaiseen homosuhteeseen.

Löysin järjestelmällisen ja ahkeran opiskelun ilon vasta nuorena aikuisena yliopistossa, ilmapiirissä joka suosi omistautumista ja perehtymistä. Olin 23, kaltaisteni keskellä. Kanniskelin kirjoja kiitollisena, häpeämättä enää mitään siitä mikä minua askarrutti. Olin kaikin tavoin valmis aloittamaan.

Helmi Kekkonen:

Koulut ovat jo alkaneet mutta vielä on kesä, viimeisiä lämpimiä iltoja. Kalastajatorpan hämärtyvä ranta Helsingin Munkkiniemessä täyttyy iloisista huudoista. Olen kaksitoistavuotias, juuri saanut ensimmäiset kuukautiseni ja aloittanut yläasteen. Joku laittaa musiikin soimaan, toinen sytyttää nuotion, kolmas kahlaa rantavedessä ja joku pari suutelee kiihkeästi hiekalla. En ole ihan varma mitä tästä kaikesta ajatella. En tunne ketään kovin hyvin mutta olen muutamassa viikossa tutustunut tyttöporukkaan joka vaikuttaa kivalta, hyvällä tavalla uudelta ja vieraalta. Varsinkin yksi heistä on ihana, kaunis ja hauska, ja hän huutaa nimeäni käheällä äänellä. Katson sivulleni ja näen hänen juoksevan alusvaatteisillaan tummaan veteen. Hänellä on ihan oikeat rintaliivit, pitsiset ja upeat. Itse en omista vielä urheilutoppeja enempää, nekin olen hankkinut vasta keväällä kun koulussa pojat olivat alkaneet ruokalan jonossa kurkkia olkani ylitse. Tykkäsin käyttää isoveljeni vanhoja paitoja ja ne eivät varsinaisesti olleet kovin hyvin istuvia.

En voi kuvitellakaan, että riisuisin vaatteeni kaikkien ihmisten edessä, en edes pimeällä rannalla, mutta onneksi en ole ainoa eikä kukaan kiinnitä minuun juurikaan huomiota. Istun nuotion äärelle ja tunnen jotenkin ihmeellisen kirkkaasti että ala-aste on taaksejäänyttä elämää.

Seuraavan vuoden aikana tapahtuu enemmän kuin koko siihenastisessa elämässäni yhteensä, tai siltä se ainakin tuntuu. Saan muutaman hyvän ystävän ja valtavan kaveripiirin. Istun joka ilta milloin missäkin puistossa ja kallioilla, Munkkivuoren ostarilla ja Munkkiniemen nuorisotalolla. Juon kolme siideriä ja tulen onnellisen itkuiseen humalaan, opettelen polttamaan tupakkaa ja seurustelen elämäni ensimmäisen poikaystävän kanssa viisi viikkoa. Jään kiinni kun varastan kaupasta suklaata ja näen äitini silmistä mitä pettymys tarkoittaa.

Siitä tytöstä joka elokuussa juoksi veteen tulee paras ystäväni ja olemme joka viikonloppu toistemme luona yötä. Äitimme puhuvat usein puhelimessa ja huokailevat peräämme mutta meitä vain naurattaa, ei meistä tarvitse huolehtia, meillä on toisemme.

Kaiken tärkeän ohella käyn myös koulua mutta kiinnostukseni on hiipunut, kevääseen mennessä keskiarvoni on laskenut yli yhdeksästä alle kahdeksan. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö pitäisi koulusta, pidän minä, mutta valikoiden. Rakastan äidinkielen ja historian tunteja, molemmissa aineissa on hyvät opettajat ja lupa ajatella, tunneilla ollaan tarinoiden ja mahdollisuuksien äärellä. Rakastan lukemista ylipäätään. Siinä missä ala-asteella ahmin Tiina-kirjat, Seljan tytöt, Vihervaaran Annat ja Neiti Etsivät, hakeudun nyt aikuisten romaanien pariin. Luen yhtä antaumuksellisesti Emily Brontëa, Stephen Kingiä, Agatha Christietä ja John Irvingiä, itken vuolaasti Kotiopettajattaren romaanin ja Garpin maailman äärellä. Lukiessa olen yksin mutta keskellä maailmaa ja minut valtaa rauha jota en missään muualla tavoita.

Matematiikan ja maantiedon tunneilla vaivun koomaa muistuttavaan tilaan ja röhnötän takarivissä asennossa, jonka kuvittelen olevan coolin uhmakas.

Kahdeksannella luokalla tunnen muutoksen. Kehoni alkaa herätä. En ole varma pidänkö siitä mutta minulta ei kysytä. Alan seurustella suomenruotsalaisen pojan kanssa joka on paljon kauniimpi kuin minä. Monet ystävistäni ovat tehneet jo vaikka mitä ja koen että minunkin on jo aika vaikka tiedänkin ettei ole, en ole lähelläkään valmista. En edes tiedä mitä valmiina oleminen tarkoittaa. Muuttuvan kehon ja levottoman mielen välinen kuilu tuntuu valtavalta ja minua ärsyttää. Ihan koko ajan, ihan kaikki. Olen usein huonovointinen ja surullinen. Haluaisin puhua siitä miltä minusta tuntuu mutta en tiedä miten. Koulussa puhutaan ihmisen kehosta, soluista ja suolistosta, mutta kukaan ei sano miksi minusta tuntuu että olen aivan suunniltani tai ainakaan osaa selittää sitä niin että se auttaisi.

Kukaan ei myöskään puhu seksistä niin että se kuulostaisi normaalilta, seksuaalisuudesta puhumattakaan. Kyllä minä tiedän mitä ehkäisy on mutta minulla ei ole aavistustakaan mikä on klitoris tai miten se toimii. Biologian ja terveystiedon opettaja on keski-ikäinen ja niin kalpea että pelkään hänen pyörtyvän ilman kysymyksiänikin. Kotona huudan ja kiroilen äidilleni niin paljon että vieläkin hävettää, riitelen ystävieni kanssa ja vaikka koen sydämeni särkyvän poikaystäväni jättäessä minut olen salaa myös helpottunut, onpahan ainakin yksi odotus vähemmän. En jaksa keskittyä mihinkään, olen hermostunut ja arka, missään ei tunnu oikealta tai sopivalta. Haluan pysyä piilossa ja olla esillä. Olen kovaääninen ja omapäinen, sanon etten välitä mistään ja välitän kaikesta.

Vuodenajat vaihtuvat mutta perjantaisin on aina saunapäivä. Toiset jäävät kylpytakit päällä syömään pizzaa ja katsomaan elokuvaa, äiti sanoo että jäisit sinäkin, olisit joskus kotona, olisi kiva. Haluan jäädä mutta enemmän pelkään jääväni jostain paitsi. Haluan vain kuulua joukkoon, olla osa porukkaa, sulautua. Leikkaan rastani pois ja opettelen meikkaamaan, jätän isoveljen bändipaidat ja löysät farkut kaappiin, alan pukeutua niin kuin kuuluu ja niin kuin muutkin, tiukkoihin housuihin ja liian pieniin paitoihin.

Olen aina ollut lapsekkaalla tavalla pyöreä asiaa sen kummemmin miettimättä mutta nyt vartaloni nolottaa minua ja rupean säännöstelemään syömisiäni. Konkreettisilla teoilla ja muutoksilla saa helpommin ymmärrystä ja huomiota osakseen kuin sillä että sanoo että itkettää ja hämmentää muttei tiedä miksi; minulta kysytään miten voin useammin kuin koskaan ennen. Tuntuu myös hyvältä päättää jostain ihan itse ja pysyä siinä päätöksessä, saada koulussa ja kotona huomiota ja ihmettelyä osakseen, kieltäytyä välipalasta ja jälkiruoasta, olla vähän erityinen. En vielä tiedä sitä, mutta tavasta muodostuu stressinhallintakeino, josta pääsen eroon vasta parikymppisenä. Enkä oikeastaan edes ole erityinen. Monet koulumme tytöistä alkavat tuona vuonna laihduttaa tai ainakin puhua siitä että pitäisi. Jotkut käyvät järjettömän pitkillä juoksulenkeillä, toiset ravaavat kodin rappusia ylös alas ja tekevät illassa kaksisataa vatsalihasliikettä. Jokaisella on jokin syy mutta niistä ei puhuta. Yhdelle puhkeaa anoreksia mutta hän tulee sairaalasta takaisin.

Olemme neljätoistavuotiaita tyttöjä, monin tavoin ihan lapsia vielä, niin ihmeellisiä ja ihania, emme vaan näe sitä itse.

Kaikesta hämmennyksestä huolimatta kaipaan vapautta ja tilaa ajatella, vastuuta ja päätöksentekoa, ja ensimmäinen sellainen on vihdoin käsillä: peruskoulu on päättymässä. En koe ammattikoulua itselleni järkeväksi vaihtoehdoksi ja keskitän ajatukseni lukioon, edessä siintävään aikaan johon jostain syystä luotan. Kunhan vain pääsen yläasteelta pois, kaikki helpottuu. Saan tehdä omia valintoja ja ratkaisuja, keskittyä siihen mikä minua oikeasti kiinnostaa, löytää ne asiat jotka minun kuuluukin löytää.

Ja ihme kyllä, juuri niin käy. Siirtyminen Munkkiniemen peruskoulun aulasta lukion puolelle tuntuu järisyttävältä. Erinäiset ryhmät muodostuvat nopeasti, en ole ihan varma mihin itse kuulun mutta enää se ei haittaa. Minusta on mahtavaa että yhtäkkiä koulussa on uusia kasvoja ja etenkin poikia jotka tekevät muutakin kuin pelaavat koripalloa tai skeittaavat. He asuvat huomattavasti kiinnostavimmilla alueilla kuin Munkkiniemessä tai Munkkivuoressa, Punavuoressa ja Töölössä. Heillä on pitkät hiukset ja he soittavat kitaraa, heidän kanssaan voi ihan oikeasti puhua ja väitellä asioista. Saan uusia ystäviä ja pääsen filosofian tunneille. Filosofian opettajamme Ari Anteroinen on koulumme suosituin opettaja, sellainen joka on kiinnostunut ajatuksistamme eikä pelkää kuulla niitä. Hän kehottaa meitä jatkuvasti kyseenalaistamaan ja haastamaan tuttuja ja valmiita kuvioita, pyytää katsomaan vielä kerran, vielä vähän tarkemmin. Hänen tunneillaan opin ensimmäistä kertaa mitä tarkoittaa luova ajattelu, asia jota olen tietämättäni janonnut jo pitkään.

Uudenvuodenaattona tapaan juhlissa pojan joka käy toista lukiota kuin minä. Rakastun tavalla jota en ole osannut edes kuvitella enkä muista tuosta lopputalvesta ja alkukeväästä muuta kuin loputtomat kävelyt ja suudelmat Kruununhaan tuulisilla kaduilla. Sekään ei kestä kauan mutta kun se päättyy ei helpotuksesta ole tietoakaan. Kevään lopulla tutustun paremmin erääseen toiseen poikaan jonka kanssa lintsaamme tunneilta. Hän ostaa minulle jäätelöä ja saa minut nauramaan. Kymmenen vuotta myöhemmin me menemme naimisiin mutta sitä en vielä tiedä, olen vain iloinen hänen seurastaan ja laahustan sydänsuruissani koulun ja kodin väliä, odotan kesää ja tunnetta siitä että tietäisin mitä minun pitäisi elämälläni tehdä.

Alan kirjoittaa. En kovin tosissani enkä edes kovin hyvin mutta usein. Istuessani yksin lauseiden äärellä tunnen olevani kotona. Kirjoitan päiväkirjaani kaiken mitä tunnen ja ajattelen, ja sitä riittää. Kirjoitan häpeilemättömän pateettisia runoja rakkaudesta ja tyttönä olemisesta, hapuilen kohti pidempiä tarinoita mutta en uskalla, en vielä.

Lukiossamme on vapaaehtoisia kursseja laskettelusta ja ilmaisutaidosta matematiikkaan ja käsitöihin mutta ne eivät kiinnosta minua. Yksi ainoa luovan kirjoittamisen kurssi on lyhyt ja keskittyy lähinnä tekstianalyyseihin. Ammatinvalintakin on kysymys mitä ei erityisemmin käsitellä. Tapaan opinnonohjaajan yhden kerran, puhumme siitä mikä minua kiinnostaa ja käymme läpi muutamia mahdollisia vaihtoehtoja, mutta lähden tapaamisesta lähinnä hämilläni: ainoa mitä hän osasi minulle ehdottaa on äidinkielenopettaja enkä minä todellakaan halua äidinkielenopettajaksi, en vaikka omaanikin arvostan todella paljon. Minä haluan lukea kirjoja ja ehkä jopa kirjoittaa niitä. Mietin miksi emme keskustelleet dramaturgin tai edes toimittajan koulutuksesta, miksi keskityimme vain sellaiseen mikä on mahdollisimman arkista ja turvallista? Miksei hän rohkaissut minua jatkamaan kirjoittamista vaan viittasi siihen enemmänkin harrastuksena, miksei hän jumalauta ottanut minua tosissaan? En kuitenkaan lannistu enkä ala pohtia niitä järkevimpiä vaihtoehtoja vaan jatkan kuten siihenkin asti. Olen vasta seitsemäntoistavuotias mutta tajuan ihan itsekin, että mitä enemmän kirjoitan ja luen, sitä paremmaksi tulen. Koulupäivien jälkeen hyppään ratikkaan ja ajan sillä keskustaan, menen Uudenmaankadulla oleviin kahviloihin, ostan kupin kahvia ja juon sitä neljä tuntia. Kirjoitan, luen ja toivon, että Ville Valo astuu ovesta sisään. Ajattelen Ville Valoa todella paljon.

Joskus istun siellä myös ystävieni kanssa. Yksi heistä on kiehtovalla tavalla ujo poika, yhtä aikaa piilossa ja esillä, ja minä tunnistan itsessäni saman. Hän tekee musiikkia, kirjoittaa lyriikoita ja haaveilee ääneen, hän on lahjakkaampi kuin ehkä kumpikaan meistä ymmärtää, kolmikymppisenä yksi Suomen suosituimmista rap-artisteista. Olemme molemmat loputtoman kiinnostuneita asioista joita ei koulussa opeteta, tarinoista, elokuvista ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Ja sitten on se toinen poika, hän istuu siellä myös, hänellä on kiharat hiukset ja ystävälliset silmät. Alan aavistaa että tässä on jotain mutta se on erilaista, en osaa vielä nimetä sitä joten annan sen olla. Tanssimme yhdessä Vanhojen tanssit ja koska ilta on täynnä kaikenlaista draamaa niin kuin illat tuohon aikaan aina ovat, emme sen jälkeen puhu toisillemme vuoteen.

Kesällä lähden Jerusalemiin kansainväliselle nuorten teatterileirille ja ihastun tanskalaiseen poikaan. Ennen koulun alkua matkustan hänen luokseen Århusiin laivalla ja junalla mutta olen kiinnostuneempi ihan uudella tavalla avautuvasta maailmasta kuin hänestä, nautin avaruuden tunteesta jonka matkustaminen herättää, on olemassa niin paljon sellaista mistä en mitään tiedä eikä siinä yhtäkkiä ole mitään pelottavaa. Syksyn mittaan kirjoittelemme kirjeitä mutta hänen kuvansa haalenee, viihdyn koulussa paremmin kuin koskaan, edessä olevat ylioppilaskirjoitukset kiehtovat minua, haluan pärjätä niissä aineissa jotka merkitsevät, päästä läpi toisista. Luen psykologiaa ja filosofiaa, kirjoitan esseitä ja aineita, nautin todella paljon lempiopettajieni tunneista ja uskallan luottaa intuitiooni ettei piin arvolla tai saksan kieliopilla ole elämässäni mitään sijaa.

Penkkaripäivän lähestyessä tunnen helpotusta ja haikeutta. Edessä olisi väistämättä ihan toisenlaiset ajat. Iloon ja odotukseen sekoittuu huolta ja arkuutta. Mitä jos en pääse opiskelemaan? Mitä jos kaikista muista tulee jotain ja minusta jotain muuta? Mitä jos mitään loistavaa tulevaisuutta ei olekaan olemassa?

Mutta rekan ajaessa pitkin jäätävän kylmää Esplanadia minä nauran ja kiljun sydämeni kyllyydestä, katson ympärilleni, katson kaikkia tuttuja kasvoja, samoja joita olen tuijottanut joka päivä viimeisen kolmen vuoden ajan. Joukossa on heitä joiden kanssa en vaihtanut sanaakaan ja heitä joille kerroin kaikki salaisuuteni. Mielessä välähtelee hetkiä, suudelmia ja riitoja, pahvimukeista juotuja kahveja ja kotibileitä, aulassa notkumisia ja yhteisiä risteilyjä. Kuorma-auton lava huojuu ja heiluu, alhaalla vanhemmat pyyhkivät kyyneleitä kasvoiltaan ja minusta tuntuu että mikä tahansa on mahdollista.

Ja lakkiaispäivänä hiuksissa kömpelöt kiharat ja kädessä todistus jota katson ylpeänä mutta vain tuon yhden kerran, ympärillä kirkkaana kaartuva kaupunki ja juhlat jotka jatkuvat aamuun asti ja senkin jälkeen, kaikkialla laulavat linnut ja syreenien tuoksu, huumaava ilo. Unohtaisin todistuksen mutta en tätä päivää, en vielä silloinkaan kun olisin kolmekymmentäneljävuotias äiti ja kirjailija, kun se kiharatukkainen poika olisi aviomieheni ja se käheä-ääninen tyttö yhä paras ystäväni.

Juhlien jälkeisenä maanantaina minä muutan Linnankoskenkadulle. Isä kasaa Lundian hyllyt ja minä laitan seinälle Marilyn Monroen kuvan. Käyn vuorotellen ruokakaupassa ja jäätelökioskissa töissä. Herään usein aikaisemmin kuin on pakko, juon itse ostamaani kahvia hyvin pienen yksiöni pienen pöydän ääressä. On niin lämmin kesä ja kaiken keveys värisee ilmassa koko ajan, minäkin väreilen. On poikaystävä ja polkupyörä, nurkan takana Sibelius-puisto ja kirjasto.

En vieläkään tiedä tulevaisuudesta juuri mitään mutta hiljaisuudessa ajattelen että tässä on vapaus. ■

Julkaistu: 24.9.2017