Häpeän umpimielistä maatamme, jossa hoetaan, ettei rasismi ole ongelma – Haluan minun Suomeni takaisin
Kasvoin kansainvälistyvässä ja avarakatseisessa Suomessa. Jossain vaiheessa sen tilalle tuli vihainen ja umpimielinen maa. Mihin minun Suomeni oikein katosi? kysyy päätoimittaja Marja Aarnipuro.
Minun sukupolveni marssi rauhan puolesta ja uskoi, että rakkaus aina lopulta voittaa. Ihailimme Martin Luther Kingiä hänen unelmoidessaan mustan ja valkoisen väestön rinnakkaiselosta ja tasa-arvosta. Nelson Mandela oli meille apartheidista eli rotuerottelusta vapautumisen symboli. Meille oli sanomattakin selvää, että kaikki ihmiset olivat samanarvoisia taustastaan ja ihonväristään riippumatta.
Kasvoin nopeasti kansainvälistyvässä Suomessa. Pääsimme matkustamaan ja tutustuimme toisiin kulttuureihin ja monenlaisiin ihmisiin. Matkoilla kerroimme ylpeinä kotimaastamme, joka oli sivistynyt ja edistyksellinen, piti huolta heikommista ja koulutti lapsensa maksutta. Maasta, jossa verot maksettiin mukisematta yhteisen hyvän vuoksi.
Kasvatin lapseni Helsingissä monista eri taustoista tulevien lasten joukossa niin, etteivät he edes huomaa, näyttääkö toinen ihminen erilaiselta kuin niin sanotut kantasuomalaiset.
Surullisena mietin, mihin tuo minun avarakatseinen, sivistynyt ja edistyksellinen Suomeni oikein katosi. Miksi tilalle tuli tämä vihainen ja umpimielinen maa, jossa hoetaan, ettei rasismi ole ongelma, mutta jossa esimerkiksi Turussa syntynyt lahjakas juoksija saa jatkuvasti kuulla olevansa yön Timo?
Minua hävettää. Haluan oman Suomeni takaisin.
