Tuulilasi

”Hannu Mikkola oli mentorini ja sataprosenttinen herrasmies” – Kaikkien aikojen naiskuski Michèle Mouton muistelee rallivuosiaan

”Hannu Mikkola oli mentorini ja sataprosenttinen herrasmies” – Kaikkien aikojen naiskuski Michèle Mouton muistelee rallivuosiaan

Noin 30 vuotta sitten Michèle Mouton aiheutti rallin maailmanmestaruussarjan miehissä pelon väristyksiä: vuonna 1981 hän saavutti Audi Quattro -autollaan ensimmäisen suuren voittonsa San Remossa.
Teksti AMS, Michael Schmidt
Kuvat AMS, Sabine Hofmann
Mainos

Minulle auto tarkoitti vapautta ja riippumattomuutta, mutta en koskaan ollut hulluna moottoriurheiluun. Minähän aloitin rallinkin vasta 22-vuotiaana. Rallin pariin ajauduin sattumalta. Isäni vain istutti minut autoon. Myöhemmin ymmärsin, että hän teki sen, koska halusi toteuttaa omia unelmiaan minun kauttani. Hän olisi ryhtynyt erittäin mielellään itse rallikuskiksi, mutta jostain syystä se ei toteutunut.

Vuonna 1978 Fiat pestasi minut rallin Ranskan mestaruussarjaan. Olin todella kunnianhimoinen, ja olin myös todella ylpeä. En missään tapauksessa halunnut joutua naurunalaiseksi. Mieluummin olisin kuollut.

Vuoden 1980 lopussa sain kotiini puhelun. Joku puhui minulle englantia. En ymmärtänyt kovinkaan paljon, ainoastaan kolme sanaa: Audi, neliveto ja rallin maailmanmestaruussarja. Mikä haaste! Yhtäkkiä olin samassa tallissa kuin Hannu Mikkola, maailman paras rallikuski. Tein kaikkeni päästäkseni mahdollisimman nopeasti samalle tasolle.

Audin testiajoissa Hannu veti minut sivuun ja sanoi: ”Sinun täytyy nopeasti opetella vasemman jalan jarrutus.” Vasemman jalan jarrutus oli valtavan tärkeä asia Quattrolla. Oikealla jalalla täytyi antaa kaasua, jotta turbon paineet pysyivät yllä, ja vasemmalla jarruttaa, tai muuten ajautui kiihdyttäessä ulos kaarteesta.

Hannu opetti minulle todella paljon. Hän oli minun mentorini ja sataprosenttinen herrasmies. Minähän en tiennyt mitään tekniikasta, enkä myöskään alustan säätämisestä. Minä vain käytin Hannun säätöjä.

Audin silloisen tekniikkapomon Ferdinand Piëchin kanssa en ollut paljon tekemisissä. Piëch tiesi, että en ymmärtänyt tekniikasta mitään, ja siksi hän ei keskustellutkaan kanssani kovin usein.

Vuonna 1981 San Remon rallissa meillä oli paljon paineita. Hannu joutui nopeasti ongelmiin elektroniikan kanssa. Hän jäi kauas taakse, ja yhtäkkiä tallin odotukset kohdistuivatkin minuun. Voittokamppailussa minulla oli pian vain yksi ainoa vakavasti otettava vastustaja: italialainen Michele Cinotto. Ensimmäisen päivän jälkeen hän oli johdossa. Hän hyötyi siitä, että lähti matkaan vasta myöhäisemmässä vaiheessa ja sai näin ajaa puhtailla teillä. Seuraavana aamuna Cinotton täytyi lähteä reitille ensimmäisenä, ja hän ajoikin välittömästi kolarin.

Minä siis perin hänen johtoasemansa. Kolmannen päivän lopussa minulla oli yli kolmen minuutin etumatka Porschella ajavaan Röhrliin ja Fordilla ajavaan Ari Vataseen. Tämän päivän mittapuulla se kuulostaa paljolta, mutta rallit olivat tuohon aikaan paljon pidempiä kuin nykyään. Ne kestivät lähes viikon ja erikoiskokeita oli yli 60, mikä tarkoitti yhteensä noin 700 kilometrin matkaa.

Yhtäkkiä törmäsin ongelmaan. Takarenkaan ripustuksiin oli juuttunut kivi, ja sen johdosta jarrulevy ja vetoakseli menivät rikki. Quattrossani oli enää kolmipyöräveto. Ennen kuutta viimeistä koetta etumatkani Ford Escortilla ajavaan Vataseen kutistui ainoastaan 34 sekuntiin.

Viimeistä rallipäivää edeltävänä yönä en pystynyt nukkumaan sekuntiakaan. Kuten kaikki muutkin, olin harjoitusautolla vuorilla, ja me ajoimme vielä kerran kaikki reitit läpi. Kun oli viimeisen spurtin aika, sanoin kartturilleni Fabrizia Ponsille: ”Usko pois, jompikumpi tulee pian tekemään virheen, Ari tai me.”

Minä suhtauduin tilanteeseen rauhallisesti. Ensimmäinen koe oli 42 kilometriä pitkä. Vatanen joutui nopeasti ongelmiin rengasrikkojen kanssa ja jäi kauas taakse. Se oli merkillistä, sillä Arilla ei ollut mitään paineita. Hän oli matkalla maailmanmestaruuteen, mutta hänen ei välttämättä tarvinnut voittaa San Remossa. Hän ei vain halunnut hävitä naiselle.

Yhtäkkiä me olimme voittaneet. Se oli ensimmäinen voitto Audille kilpailussa valmistajien maailmanmestaruudesta ylipäätään.

Viimeisessä huollossa Audin tiimi otti minut ja Fabrizian vastaan todella ystävällisesti ja me saimme heiltä kukkia, kaikki punaisia neilikoita. Pojat olivat liimanneet kukat teipillä konepeltiin. Palkintojenjaon jälkeen menimme takaisin hotellille. Kaikki hyppäsivät saman tien uima-altaaseen. Myös minä, ajopuvussa tietenkin.

Audi-pomo Habbel oli todella innoissaan. Spontaanisti hän lahjoitti meille kummallekin uuden Quattron. Ja hän lupasi: ”Joka kerta, kun te voitatte, saatte jälleen kaksi Quattroa.” Minä sanoin vain: ”Mahtavaa, merci.”

Mutta pari kuukautta myöhemmin me voitimme Portugalissa, sitten Kreikassa ja sitten Brasiliassa. Silloin Habbel ei ollut enää muistavinaan tuota lupausta. San Remossa hän varmaan ajatteli, että me tulemme urallamme saavuttamaan yhden ainoan voiton.

Vuonna 1982 Walter Röhrl, joka tuohon aikaan ajoi takavetoisella Opel Asconalla, väitti Saksan televisiossa, että apinakin pystyisi voittamaan Quattrolla. En ottanut sitä pahalla. Vastaukseni oli: ”Minä en ole apina, vaan lammas. Mouton nimittäin tarkoittaa lammasta.”

Minulla ei myöskään ollut mitään silloista lisänimeäni vastaan. Se oli der schwarze Vulkan, musta tulivuori. Sellainenhan minä olen. Se sopi loistavasti.

Seuraa Tuulilasin tallin ja automaailman tapahtumia Facebookissa

Julkaistu: 4.12.2013