Hanna Rytin romaanissa Kaatuminen 90-luvun lamalla on viivasuorat jäljet sen lapsiin
Hanna Rytin romaani Kaatuminen on puheenvuoro nykyisen laman lasten puolesta, kirjoittaa Juha Itkonen.
Läheltä se liippasi. 80-luvulla isäni oli paikallisen OP-Kiinteistökeskuksen johtaja, merkittävä peluri kaupungin ylikuumentuneilla rakennusmarkkinoilla. Keväällä 1991, kun mylly oli lakannut pyörimästä, hän sai kenkää ja viisihenkisellä perheellämme oli vakavat paikat.
Olin sinä vuonna kuusitoista. En siis enää aivan lapsi mutten vielä aikuinenkaan, ja ehkä juuri se olikin ratkaisevaa, oman elämäni avautuminen oli minulle niin suuri ihme, etten ehtinyt liikoja murehtia.
Vielä ratkaisevampaa kuitenkin epäilemättä oli, että silloin keski-ikäinen isäni onnistui väistämään luodin. Hän myi yksinyrittäjänä mitä käsiinsä sai ja pysyi pinnalla. Sieluun jäi katkeruutta, mutta omaisuus säilyi, perhe pysyi kasassa ja kireäksi muuttunut tunnelma vähitellen keveni. Melkeistä ei pidetä, sanottiin pihaleikeissä lapsuuteni Hämeenlinnassa – vain melkein tapahtuneita asioita ei siis lasketa.
”Heti kynnelle kyetessään Timppa riuhtaisee itsensä irti lapsuudenperheestään ja päättää pärjätä elämässään ilman kenenkään apua.”
Hanna Rytin Kaatuminen kertoo itseäni vähän myöhemmin syntyneistä ihmisistä, todellisista lama-ajan lapsista. Eme-tytön isä menettää työnsä, tarttuu pulloon ja erkaantuu perheestään. Nyt vaan pitää pärjätä, äiti sanoo Emelle ja pikkuveljelle. Kovissa oloissa Eme jää vaille rakkautta ja huomiota ja oppii ajattelemaan, että unelmat kuuluvat tässä elämässä joillekin toisille, koulutetummille ja rikkaammille.
Heljän perhe puolestaan hyötyy toisten ahdingosta. Ensin ostetaan kesämökki järven rannalta, sitten muutetaan isoon vaaleatiiliseen omakotitaloon. Virkamiesäiti ja johtajaisä iloitsevat hyvistä kaupoista, mutta tytär ymmärtää räikeän epäoikeudenmukaisuuden. Paikkakunnan sosiaalisissa kuvioissa Heljän vanhempien toimia ei katsota hyvällä, eikä elämää helpota heräävä homoseksuaalisuus, jota nuori Heljä yrittää tukahduttaa.
Kurjin kohtalo on kuitenkin Timpalla. Oma isä on mykkä ja väkivaltainen mutta tekee sentään töitä. Kun isän firma menee konkurssiin ja hän katoaa kuvasta, kotiin ilmaantuu vielä pahempi miehen malli, äitiin liimaantuva laiska loinen. Heti kynnelle kyetessään Timppa riuhtaisee itsensä irti lapsuudenperheestään ja päättää pärjätä elämässään ilman kenenkään apua.
”Huomaan vähän vastustavani suoraviivaisen deterministiseltä tuntuvaa ihmiskohtaloiden kuvausta.”
Kirjailija tarkastelee henkilöitään etäältä. Ulkopuolinen kertoja lähinnä vain toteaa tapahtuneen yrittämättäkään tavoittaa lasten ajatuksia. Tässä nämä pienet, suojaa ja rakkautta tarvitsevat ihmiset ovat, ja näin heille näissä olosuhteissa käy. Tyylilaji on yhteiskunnallinen realismi, eleettömästi kantaa ottava.
Kyse ei ole mistään hyvän mielen kirjasta, eikä tietenkään tarvitsekaan olla. Kun Eme, Heljä ja Timppa romaanin toisessa osassa sitten ovat aikuisia ja heidän polkunsa risteävät, huomaan kuitenkin vähän vastustavani suoraviivaisen deterministiseltä tuntuvaa ihmiskohtaloiden kuvausta.
Eläydyn Emeen ja hänen äidinhuoleensa, hänestä piirtyy minulle kokonainen ja ristiriitaisuudessaan ymmärrettävä ihminen. Ymmärrän senkin, ettei Heljä saa elämästään otetta tai että vuosikymmeniä sieluun kasattu katkeruus saattaa tehdä ihmisestä sillä tavoin vihaisen ja yksinäisen kuin Timppa on. Tuntuu silti mekanistiselta, miten lapsuus kirjassa määrittelee ihmisen eikä pakotietä ole, surkeus vain kasautuu. Kaipaan enemmän valoa, tai ainakin sävyjä synkkyyteen.
Mutta ehkä tämä on nimenomaan lamasta vain säikähdyksellä selvinneen näkökulma. Jos luoti olisi silloin yli kolmekymmentä vuotta sitten osunut ja elämäni kesken kukkeimman nuoruuden suistunut raiteiltaan, olisin varmasti hiukan toisenlainen. Lukisin toisin, kirjoittaisin toisin, ajattelisin toisin. Nyt luen, kirjoitan ja ajattelen niin kuin elämässään varsin onnekas ihminen tekee. On todellisuuksia, joille olen auttamatta sokea.
”Mitä muuta nytkään on kuin lama?”
Mietin 90-luvun laman tarkkarajaisuutta, sen alkua ja loppua. Sitä hyvää puolta, että se todella päättyi ja että sitä seurasi nousukausi, vielä valoisa ja optimistinen aika. Väestöpyramidi oli kohdillaan ja maailmanjärjestys vastuullisten aikuisten laatima ja vaalima.
Sillä mitä muuta nytkään on kuin lama? Käännettä odotetaan jälleen, sen pitäisi olla aivan nurkan takana, mutta päivän uutisissa kerrotaan korkeakoulutettujen työttömyyden olevan ennätystasolla ja tekoälyn lanaavan pelkästään kaupan alalta seuraavana vuonna 8000 työpaikkaa. Ei näytä siltä, että parempaa olisi luvassa. Tähän on vain jo turruttu, 15 vuotta jatkuneeseen hitaaseen kuihtumiseen ja siitä seuraavaan ankeaan yhteiskunnalliseen ilmapiiriin.
Monet pärjäävät edelleen hyvin. Yhä useammat eivät. Ja jossain joka päivä kasvavat tämän hahmottoman laman lapset, vuosituhannen puolivälin aikuiset suomalaiset. Rytin romaani tuntuu puheenvuorolta heidän puolestaan.
